lauantai 27. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana televisiota, jonka joku oli avannut."


Tammi 2014. 559 s.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on loistava, moniulotteinen, kantaa ottava ja kriittinen - ja todella Finlandiansa ansainnut, mikäli Finlandia-palkinnon ajatellaan edustavan jähmettyneen instituution sijaan jotain saavuttamisen arvoista. Sikäli Finlandia on tämän romaanin suhteen sattuva osuma, että palkinto kasvattaa myynti- ja lukijamääriä, ja He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, joka suomalaisen todellakin kannattaa lukea.

He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kriittisesti kantaa moneen asiaan ja paljastaa näkökulmatekniikastaan johtuen tarkastelemiaan asioita ristivalottaen. Romaanin keskiössä on kolme henkilöhahmoa: amerikkalainen Joe, joka nuorena tutkijana uraansa aloitellessaan rakastuu suomalaiseen Alinaan, Alina, joka koettaa etsiä elämäänsä kurssia niin urallaan, naisena kuin äitinäkin, ja Joen ja Alinan lapsi Samuel. Pääaikatasoja on kaksi: Joen ja Alinan suhde ja Samuelin varhaislapsuus, Samuelin teini-ikä ja nuori aikuisuus ja Joen ja Alinan elämä tahoillaan.

Etenkin romaanin alkupuolella käsitellään jonkin verran kulttuurieroja. amerikkalainen Joe saapuu Suomeen ja kokee kulttuurishokin vaihe vaiheelta. Suomalaisuus näytetään romaanin lukijalle Joen silmien läpi kriittisesti. Suomessa on ollut tapana hokea Suomen olevan maailman paras maa ynnä muuta vastaavaa. Joen läpi katsottuna moni asia, etenkin työelämä ja yliopistomaailma, näyttää lähinnä sisäänpäinlämpiävältä piiri pieni pyörii -leikiltä, johon ei haluta mukaan uusia leikkijöitä. Kuka tahansa "huippuprojekteissa" tai "kansainvälisissä projekteissa" tai minkä tahansa instanssin viestinnässä  mukana ollut henkilö tunnistaa romaanin kritiikin osuvuuden.

Joe on amerikkalainen, jonka perhe on juutalainen. Hän on itse varsin vieraantunut juutalaisuudesta. Joen osalta romaani metakommentoi itseään ja sitä, miten suomalaiset lokeroivat ei-suomalaisia: "-- jos hän olisi kuvitteellinen henkilö suomalaisessa romaanissa, hänen kaikki tekonsa luettaisiin hänen amerikkalaisuutensa kuvana, ja vaikka hän tekisi mitä, hänen olisi vaikea saada täyttä oikeutta kokonaiseen ihmisyyteen, koska se olisi varattu suomalaiselle romaanihenkilölle. Hän saisi ikuisesti edustaa joko kansallisuuttaan - tai ehkä vanhempiensa uskontoa, parhaassa tapauksessa molempia, moniulotteisimmillaan amerikanjuutalaisuutta - mutta ei koskaan ihmisenä olemista kuten suomalainen."

Suomalaisuus näyttäytyy itseensä kääriytyneenä normina: maailma on sellainen kuin minä. Minä olen normi. Me olemme kaikki niin kuin minä. Tämä lyhytnäköisyys, suomalaisen maailmankaikkeuden pienuus, ällistyttää Joeta: "Mutta - että kaikilla on täsmälleen sama tausta, samat sukujuuret, sama koulutus, samat kokemukset, täsmälleen samat mielipiteet? Kuinka oudolta, kuinka merkilliseltä täytyi tuntua elää näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään." Joen ajatuksenjuoksun seuraaminen asettaa lukijan saman kysymysen äärelle: elänkö minä "näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään"? Onko tämä ainoa tapa elää? Onko tämä se tapa elää, kuin miten minä haluan elää?

Joe törmää yliopiston illanvietossa konkreettisesti suomalaisen maailman pienuuteen ja oletukseen kaikkien samanlaisuudesta. Illanvietossa suomalainen kertoo juutalaisvitsin: "--suomalaiselle ei ollut tullut edes mieleen, että vitsi voisi mitenkään liittyä keneenkään, joka oli olemassa - jopa paikalla. Suomalainen oli olettanut, että hän oli tapakristitty kuten koko maailma täällä, tietenkin. -- Ei suomalainen ollut tarkoittanut loukata. Se oli ainoa looginen selitys." Joe johtaa tilanteesta tulkinnan:  "Tämän täytyi olla merkillisin hänen kohtaamansa antisemitismin muoto: kuvitelma, että koko kansaa ei ollut."

Joen kokemukset asettavat Alinan kohtaamaan Suomen ja oman suomalaisuutensa uudella tavalla. Romaanin myöhemmällä aikatasolla, Samuelin nuoruudessa, Alina löytää itselleen uuden uramahdollisuuden tietokirjailijana. Tuolloin hän joutuu kasvokkain sekä itsetuntonsa että suomalaisen todellisuuden kanssa. Alinan kokemus asiantuntijaksi tulemisesta heijastelee toisaalta hänen heikkoa itsetuntoaan mutta sitäkin voimakkaammin yhteiskuntaamme. Suomi ei ole kansainvälinen ja verkostoitunut vaan hyvinkin sulkeutunut ja itseriittoinen yhteiskunta:

"Mutta joissakin näistä tilaisuuksista se ensimmäisen kerran tapahtui: joku toimittajista kutsui yllättäen häntä sivulauseessaan asiantuntijaksi, ja hän hätkähtäen tajusi saapuneensa jonkinlaiseen risteykseen. Hän oli lyöty ällikällä: näinkö ihmisestä tuli asiantuntija? Suomi on aika pieni maa, toimittaja vastasi, kun Alina yritti kysellä, eikö joku muu nyt kuitenkin olisi perehtyneempi, tutkija tai järjestöaktiivi. -- Laajemman näkemyksen tarpeeseen hän yritti tarjota toimittajille yhteystietoja Pennsylvanian yliopiston sosiologian professorille, jota hän oli itse haastatellut puhelimitse ja jonka tutkimuksia kasapäin lukenut, henkilölle, joka oli vuosikymmeniä työkseen tutkimut korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kokemuksia eri yhteiskunnissa, muun muassa kaikissa Pohjoismaissa --. Professorilla oli hämmästysttävän terävä ja kiinnostava näkökulma myös Suomeen, ehkä siksi, että oli asunut täällä vuoden itsekin. Lontoossakin oli tutkija, joka tiesi tästä aiheesta työnsä puolesta kaiken - ihan oikea tutkija, toisin kuin Alina, harrastelija. Toimittajat hengittivät mykkinä puhelimeen ja sanoivat sitten hmm, kiitos, äänellä, josta kuuli heti, että he eivät ikinä soittaisi Philadelphiaan eivätkä Lontooseen. 'Tietäisitkö ketään kotimaista asiantuntijaa?' he sanoivat. 'Osaisitko sanoa Suomesta jonkun, jota voisi haastatella?' he sanoivat. ' Kukahan Helsingin yliopistossa osaisi kertoa?'"

Edellä lainattu kohta romaanista tiivistää osuvasti omahyväisyyden itseriittoisen löyhkän, joka suomalaisuutta määrittelee. Onko kyynistä sanoa näin? Mieleen ei kuitenkaan tule yhtään aitoa vastaesimerkkiä. Suomalaisuutta määrittelee toki myös sama seikka kuin Alinaa asiantuntijauransa alkuvaiheilla: heikko itsetunto. Alina kykenee tunnistamaan käytöksensä ja tunnistamisen kautta myöhemmin muuttamaan sitä: "Ensimmäisiin tilaisuuksiin, joihin häntä pyydettiin puhumaan -- hän meni villatakissa ja tajusi jälkeenpäin näyttäneensä epävarmalta parikymppiseltä ja käyttäytyneensä anteeksipyytelevästi ja kuin pyytäisi, että joku tönäisisi hänet kumoon."

Suomi ja Amerikka asetetaan romaanissa sekä rinnakkain että vastakkain. Molemmat näyttäytyvät lopulta moniulotteisina hyvine ja huonoine puolineen, samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen. Joe suhtautuu kotimaassaan Yhdysvalloissa valloilleen päässeeseen yritysten hegemoniaan kriittisesti ja kaipaa sen valossa Suomea:

"Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi. Hän ihaili sitä, että Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenien miljoonien optioita toimitusjohtajalleen --."

Joen näkökulmasta kuvattu Suomen kaipuu ja ihannoiminen näyttäytyvät kuitenkin lukijalle ironian läpi - sillä Joen kuvaama amerikanisaatio on jo tapahtunut Suomessa, ei kenties yhtä suoraviivaisesti ja näkyvästi kuin Yhdysvalloissa, mutta kuitenkin tapahtunut. Ei tarvitse kauaa miettiä keksiäkseen "virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn" jääkiekkoareenan tai "puhelioperaattorille omistetun" jalkapallokentän Helsingissä.
Romaani mehuttelee kulttuurieroilla mutta kulttuurieroja ei ehkä kuitenkaan voi nostaa teoksen tematiikan keskiöön, missä pikemminkin ovat tieto ja kontrolli. Valtonen hahmottelee romaanissa varsin dystooppisen kontrolliyhteiskunnan, jonka ytimessä ovat erilaiset yhteisölliset mediapalvelut, suuryitykset ja niiden äärimmäiset haluttavaksi mainostettu ja propagoitu uusi teknologia. Apple oli i-tuotteillaan aiemmin äärimmäisen suosittu, mutta se ei osannut uusiutua. Nyt markkinoille on applen hengessä tulossa uusi iAm-laite, joka on enemmän kuin laite, se on uusi todellisuus... Valtonen kuvaa uskottavasti uuden laitteen markkinoinnin sekä tarpeen ja halun, jonka sen kehittäjät saavat ihmisissä syntymään. iAm-kokemus on koukuttava, se havainnollistetaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. iAm vaikuttaa tulevaisuudennäkymänä joltakin yhtä uskottavalta, kuin mitä George Orwellin Isoveli dystopiassa Vuonna 1984 (1949) nykypäivänä on.

Yhteisöllisten viestimien suhteen romaani muistuttaa maailmassa olevan sekä hyvää että pahaa - ehkä sitä enemmän mitä enemmän jompaakumpaa koetetaan häivyttää tai väittää olemattomaksi: "Joe tajusi hätkähtäen vasta nyt istuessaan yöllä tietokoneensa ääressä, että uusissa viestimissä he jatkuvasti muistuttivat koko maailmaa itsestään ja työstään - kertoivat siitä kaiken myös niille, jotka halusivat heille pahaa. Niille, jotka seurasivat heitä tehdäkseen pahaa."

Yhteisölliset viestimet keräävät käyttäjistään runsaasti yksilöitävissä olevaa tietoa, mikä paljastuu itseään aina kriittisenä pitäneelle Joellekin kovin konkreettisesti. iAm-kokemuksen kuvaus herättänee lukijassakin mediakriittisiä tuntemuksia - onko sittenkään aivan loistava ajatus raportoida kaikesta sosiaalisessa mediassa, vaikka tuntuisikin siltä, että mitään salattavaa ei ole? Olisiko sittenkin tärkeää varjella edes joitakin oman elämän osa-alueita medialisoitumiselta ja keskittyä konkreettiseen hetkeen, kun se osuu kohdalle?

Tietoon ja tietämättömyyteen He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kantaa monelta suunnalta. Keskeiseksi aiheeksi nousee anarkismi, vaikuttaminen, eläinkokeet ja ekoterrorismi - joista kaikki ovat käsitteitä, jotka voisi korvata toisillakin, esimerkiksi suoralla toiminnalla, propagandalla, kiduttamisella ja maailman pelastamisella. He eivät tiedä mitä tekevät kiinnittää usein huomion todellisuuden luomiseen ja sikäli todellisuuden keinotekoisuuteen tai tulkinnallisuuteen: olipa kyse sitten iAmin luomasta todellisuudesta, hakukoneiden optimoimista tuloksista tai sanojen ja niiden viittauskohteiden välisestä suhteesta, lukijaa muistutetaan useaan otteeseen, että se, mitä hän maailmana pitää, on jo osin jonkin tahon suodattamaa, nimeämää tai luomaa.

Myös uskonnollista tai hengellistä kaipuuta, kaipuuta yhteydestä johonkin merkitykselliseen uskonnollisessa kontekstissa sivutaan loistavan nettisivuparodian kautta. Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen elämässään totuutta ja syvempää merkitystä etsivä nainen, Alina, päätyy keskustelupalstalle? Voitte kuvitella, kannattaa lukea.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät osuu ja uppoaa lukijan tajuntaan. Tämä on romaani, joka kestää aikaa.

torstai 25. joulukuuta 2014

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta


"Päijät-Hämeen maakunnassa, kolmisenkymmentä kilometriä Lahdesta koilliseen sijaitsee Heinolan pieni kaupunki."


Like 2014. 432 s.

Ari Väntäsen Apulannasta kirjoittama bänditarina Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta on innostuttavaa luettavaa. Kirja kertoo Apulannan tarinan alkuhämäristä, 1980-1990-lukujen taitteesta,  aina kirjan julkaisuvuoteen, 2014, saakka. Teos on jaoteltu levyjen mukaan, mikä toimii hyvin punaisena lankana. Bändistä välittyy kuva oman tiensä kulkijana, vaikkakaan "oma tie" ei ole teoksen perusteella ollut Apulannan pojille itselleenkään aina erityisen kirkas - tai kirkkauden hetkinä suunta on voinut jäsenestä riippuen näyttää hyvinkin erilaiselta.

Yli kahdenkymmenen vuoden mittaiselle uralle on mahtunut niin menestystä kuin yhteisiä ja yksityisiäkin kriisin hetkiä, muutoksia kokoonpanossa ja musiikillisissa suuntaviivoissa. Väntäsen kirja piirtää kuitenkin kuvan bändistä, joka on säilyttänyt kieron huumorintajunsa ja eteenpäin menemisen meiningin. Huumorintajusta kertoo mielestäni osuvasti esimerkiksi se, mitä bändi on rahallista menestystä saavutettuaan päättänyt sponsoroida ja miten: lukiossa yritykset jakoivat satasen stipendejä hyvästä koulumenestyksestä, Apulanta puolestaan alkoi jakaa kolmen tonnin stipendiä rok-asenteesta. Kunnioitettavan piikittelevää huumoria - jossa, kuiten osuvassa huumorissa aina, on totuuspohja mukana.

Apulanta-kirjaa on mielenkiintoista lukea paitsi faninäkökulmasta tai katsauksena suomalaiseen rockin historiaan, myös sen välittämän tekemisen meinigin vuoksi. Lukiessa tulee sellainen fiilis, että voisi nousta ja lähteä tekemään niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä - sillä tekemällä tapahtuu, sen Apulanta saa historiikissaan selvästi sanottua ja sen vuoksi Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta on onnistunut teos: se ei vain kerro vuosien aikana tapahtuneista vaan sysää lukijassa liikkeelle uutta intoa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Essi Tammimaa: Paljain käsin

 

"Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyyneleet silmissä."


Gummerus 2011. 346 s.

Essi Tammimaan romaani Paljain käsin oli hyvin ristiriitainen lukukokemus. Tematiikka on kiinnostava: keskiössä on suvun häpeä ja hiljaisuus, epätoivotut tapahtumat, joille ei mitään voi ja jotka määrittävät suvun naisten elämää toistuvasti polvesta toiseen. Keskiössä on nuorin sukupolvi lapsuudesta aikuisuuteen, Vaaran sisaret Varpu, Inari ja Virva.

Kertojana on sisarista nuorin, Varpu, joka on hoitoalalla ja jo lapsuuden perheessään tottunut omaksumaan tarkkailijan, kuuntelijan ja auttajan roolin. Nyt aikuisena hän toteuttaa sitä niin työssään kuin omassa elämässäänkin suhteessa äitiinsä, sisariinsa ja mieheensä. Sisarista keskimmäinen, Inari, on tuulispää tuuliviiri, joka hakee paikkaansa ja elämänsä rakkautta, ja kaiken sen kautta hyväksyntää, vaikkei sitä ehkä tunnista tai tunnusta. Virva on sisarista vanhin, naimisissa oleva kuvataiteilija, joka kärsii parisuhteessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaan tuomasta tyhjyydestä ja epäonnistumisen tunteesta.

Epäonnistumisen, ulkopuolisuuden ja häpeän kierre on lähtöisin sukupolvien takaa, ja siihen liittyy kokemuksia valheesta, isättömyydestä, alkoholismista ja elämänvalinnoista ja niiden seurauksista: "Aila lähti, ja me kaikki saamme yhä vain maksaa siitä. Maailma järkkyy perustuksiaan myöten, kun nainen karkaa velvollisuuksiaan soppakauhana ja maitorintana. Sellaiselle naiselle kenelläkään ei riitä myötätuntoa. Kuka jää jäljelle, jos hänkään ei pidä kiinni velvollisuuksistaan? Miehet ovat menneet jo aikapäiviä sitten." Romaani ottaa kantaa naiselle varattuun rooliin ja siihen, miten rooleja voi rikkoa ja mitä rikkomuksista seuraa.

Sisarukset kipuilevat kukin omissa miessuhteissaan, kukin omalla tavallaan. Virva ja hänen miehensä Taneli kulkevat yhteiseksi kuviteltua onnea kohti, ja kun matka ei etenekään suunnitellulla tavalla, heidän välilleen kasvaa etäisyyden muuri. Voiko sitä purkaa? Inari etsii levottomasti rakkautta, mutta millä hinnalla? Varpu oivaltaa suhteessaan, että "Vaikeinta ei olekaan luopua Samista --. Vaikeinta on luopua tulevaisuudesta, johon hän ei koskaan sopinut", ja alkaa ehkä hiljalleen kulkea matkaa muiden ymmärtämisestä kohti itsensä luomista (itsensä löytämisestä ei Varpun kohdalla oikein voi puhua, sillä hänellä ei itseä tunnu missään vaiheessa kehittyneenkään).

Romaanissa on siis paljon hyvää ja mielenkiintoista, osuvasti nähtyjä asioita, kokemuksia ja seurauksia. Myös juonen kokonaiskaari on toimiva. Sen sijaan Tammimaan kielikuvat ja sanavalinnat ovat osin sietämättömiä. Tässä muutama poiminta:

"Inari kuuntelee vieraita hengenvetoja, sydäntä, joka säkättää hänen poskelleen ja kaulalleen sanomaa siitä, mistä he eivät voi puhua."

"Käännän nenäni viereiseen tyynynluttuun, eikä se tuoksu lainkaan kitkerän sammaliselta niin kuin lakanat Samin jäljiltä."

"Kädet lotkahtavat nurilleen takaisin peitteelle --."

Tällainen arkinen tyyli, "säkättävä sydän", "tyynynluttu" ja käsien "lotkahtamien nurilleen" sattuvat minun esteettiseen silmääni ja pahasti. Osittain romaanin lukeminen ärsytti niin paljon, että olin jättää sen kesken. Ehkä jonkun toisen silmään poimintojeni kaltaiset esimerkit ovat kielen tuoreutta ja luovaa käyttöä, mutta kinun lukutunnelmaani ne laskivat roimasti - mikä on sääli, sillä teoksessa on myös paljon koskettavaa ja oivaltavaa. Kielestä johtuen tuskin tartun toista kertaa Tammimaan tuotantoon.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Arjen aarteita @ Kallion kirjasto

Arjen aarteita -myyjäisissä Kallion kirjastossa oli hyvä tunnelma. Kirjasto on loistava paikka taide- ja käsityömyyjäisille, sillä kirjastossa on luontevaa piipahtaa ja valikoiman laajuus ei aja myyjäisuupumuksen partaalle, vaan tarjolla oli sopivasti erilaisia tuotteita: herkkuja, monenlaisia koruja, kortteja, koristeita ja runsas valikoima kudottuja ja virkattuja tuotteita.

Tapahtuma oli leppoisasti nimensä mukainen - tällaista myyjäsitunnelmaa kaipaisi enemmänkin!

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Jyrki Heino: Kellari

 

"Hän oli pimeässä vankilassaan hakannut raivokkaasti ovea välittämättäsiitä, että kädet vuotivat verta."


Schildts & Söderströms 2012. 287 s.

Jyrki Heinon dekkariromaani Kellari sijoittuu 1700-luvun Suomeen ja noudattelee kirjallisuuskonventoiltaankin 1700-luvun estetiikkaa.

Teoksen koko nimi on Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa. Pitkä alaotsikko heijastelee 1700-luvun kaunokirjallisia tapoja. 1700-luvulla alaotsikko oli varsin polveileva juonireferaatti teoksen sisällöstä - siis jotain funktioltaan samankaltaista, kuin nykyään takakansiteksti. Samaa traditiota edustaa myös kunkin luvun alussa oleva kommentoiva tiivistelmä luvun sisällöstä - esimerkiksi ensimmäisestä luvusta todetaan näin: "Ensimmäinen luku, jossa tutustutaan Turun kaupunkiin sekä kertomuksen päähenkilöön, luutnantti Carl Wennehielmiin, ja jossa kuullaan Hirwisalon saaren kammottavasta löydöstä."

Heinon luoma historiallinen todellisuus on kerrassaan viehättävä. 1700-luvun suomalainen elämä herää henkiin kiinnostavalla tavalla. Romaanin lopussa on tiivis aikajana, jolla esitellään 1700-luvun tapahtumia Suomessa ja maailmalla. Aikajanalta selviää paitsi hallinnollisia seikkoja, myös muun muassa se, että Suomessa on ollut 1700-luvulla erinäisiä kertoja voimassa kahvikieltolaki.

Kellari on murhamysteeri. Tuntematon mies löytyy kuolleena hyvin kummallisissa olosuhteissa eräästä kellarista, ja hänen identiteettiään ja liikkeitään aletaan selvitellä.

Tyyliltään Heino tuo mieleen dekkarien kuningattaren Agatha Christien. Lukija pääsee seuraamaan Wennehielmin ajatuksenjuoksua ja hämmennystä samaan tapaan kuin Christien dekkareissa. Myös arkea, kulttuuria ja tapoja kuvaillaan samaan tapaan, ja vaikka teoksessa on voimakasta väkivaltaa - kyse on kuitenkin murhamysteeristä -, väkivallalla ei millään lailla mässäillä, vaan sitä kuvaillaan etäältä.

Kellari on viihdyttävä tapa sukeltaa Suomen historiaan ja menneisyyden kulttuuriin. Suositeltava aikamatka!
 


Kuvataideakatemian opiskelijoiden joulumyyjäiset

Kuvataideopiskelijoiden joulumyyjäiset järjestettiin Vallilassa. Tapahtumassa oli runsaasti taidetta myytävänä, ja siksi tilat tuntuivat osin ahtailta. Tunnelma sitävastoin oli rento: maalauksia, grafiikkaa ja koruja sai hiplailla rauhassa. Hintataso oli maltillinen.

Itse olen taiteen ostajana varsin amatööri ja joudun jatkuvasti vastakkain sen dilemman kanssa, että vaikka taide olisi ajatuksia herättävää, esteettistä tai "hyvää" - millainen taide olisi sellaista, jota haluaisin katsella omassa kodissani? Kodin ja siihen liittyvien odotusten estetiikka tuntuu usein olevan ristiriidassa taiteen estetiikan kanssa: vaikka Picasson Guernica on mielestäni loistava maalaus, en todellakaan haluaisi katsella sitä omalla seinälläni.

Kuvataideopiskelijoiden joulumyyjäiset on kuitenkin loistava tapa tutustua taiteeseen ja varsin matalan kynnyksen paikka myös taideostosten tekemiselle, joten hakudun paikalle varmasti myös tilaisuuden jälleen koittaessa.

torstai 11. joulukuuta 2014

Mad Juana + Maailmanlopun tyttö & Hyeenat @ Tavastia, Helsinki

Sam Yaffan riemukas yhdeksänhenkinen kokoonpano Mad Juana toi pirteyttä pimeään Suomeen ja Tavastialle 10.12. Esiintymisestä näki, että bändi todella nauttii soittamisesta, ja se välittyi yleisöönkin. Musiikki oli niin riemukasta, että sitä ei voinut olla tanssimatta.


Mad Juanaa lämppäsi Maailmanlopun tyttö & Hyeenat, joka energisoi odottavan Tavastian loistavasti rokkaavalla keikallaan.


Mielettömän hauska ilta!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Joulujarmarka - venäläiset joulumarkkinat Helsingissä

Joulujarmarka järjestettiin Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Helsingissä. Markkinoilla oli myynnissä vaikka jos mitä Venäjään liittyvää tavaraa - monenlaisia käsitöitä, koriste-esineitä, koruja, kirjoja ja ruokaa. Eksoottisimmasta päästä oli pöytä, jossa myytiin kazakstanilaisesta kamelinkarvalangasta kudottuja tuotteita.

Markkinoilla oli paljon ohjeisohjelmaa, kuten luennoitisjoita, musiikkiesityksiä ja Ville Haapasalon pipukilpailun kärkeen päässeiden tuotosten näyttely.

Hieman erilaista näkökulmaa joulumarkkinoihin kaipaavalle joulujarmarka on suositeltava piipahduskohde!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Nainen ja bilettämisen taito @ Elmun baari, Helsinki

Nainen ja bilettämisen taito -tapahtumassa julkaistiin Emilia Kullaksen ja Ninni Myllyojan kirjoittama Nainen ja rikastumisen taito -teos, joka käsittelee vaurastumista ja sijoittamista naisen näkökulmasta. Valitettavasti saapuessamme paikalle teoksen kirjoittajat olivat jo ehtineet poistua kirjoineen paikalta, joten investointi jäi tältä illalta tekemättä.

Juhlaperjantaina jännitettiin eduskunnan äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista, ja tulos toi juhlamieltä myös iltaan.

Ok Cult soitti rokkaavan keikan, ja myöhäisiltaa jatkoivat Tumppi Varonen ja Särkyneet.




maanantai 24. marraskuuta 2014

Atomirotta @ Tavastia, Helsinki

 
Atomirotan levynjulkkarikeikka oli aikamoista energiaa: kokoonpano todellakin otti haltuunsa täyden Tavastian ja sai yleisönsä niin hyppimään kuin laulamaankin. Aurinkoon-hittibiisi oli luonnollisestikin säästettey keikan loppupuolelle, mutta onneksi ei ihan viimeiseksi puhumattakaan että encoreen.

Atomirotta on selvästikin Sielun veljensä kuunnellut, sillä eräs biiseistä komppaa uskollisesti Emil Zatopekia ja toinen lainaa suoraan Haista vittua.

Atomirotta on samanaikaisesti energinen ja leppoisa lavalla - kannattaa mennä katsomaan, jos osuu kohdalle!


perjantai 21. marraskuuta 2014

Janne Siltanen: I never knew my life mattered

Galleria Jangvassa Helsingissä on esillä 7.12. saakka Janne Siltasen näyttely I never knew my life mattered. Kannattaa käydä katsomassa, hieno näyttely!


Sjón: Poika nimeltä Kuukivi



"Lokakuun ilta on tyyni ja viileä."


Like 2014. Suom. Tuomas Kauko. Alkuteos Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013. 152 s.

Sjónin pienoisromaani Poika nimeltä Kuukivi on varsin hämmentävä. Tapahtumat sijoittuvat vuosisadan alun Islantiin, Reykjavikiin, vuoteen 1918 ja epiloginomaisesti vuoteen 1929. Päähenkilönä on Máni Steinn, poika nimeltä Kuukivi.

Katla-tulivuori purkautuu, espanjantauti valtaa kaupungin ja ensimmäinen maailmansota päättyy. Synkeä poikkeustila kaupungissa on sama kuin pojan sielunmaisema, vaikkei hän kenellekään sitä kerro: synkkä, tuntematon, erilainen.

Kieli on runollista ja aukkoista, välillä realismi murtuu maagiseksi realismiksi. Ensimmäinen luku sokeeraa suoraan asiaan: "Maahan polvistuneen pojan edessä seisoo mies, joka ärähtää hiljaa. Selkä kalliota vasten mies näyttää siltä kuin olisi kasvanut yhteen varjonsa kanssa ja kiinni kiveen. Mies ärähtää uudestaan, nyt kovaäänisemmin ja raivokkaammin, ja heiluttaa lanteitaan niin että paisunut elin luiskahtelee pojan suussa."

Poika nimeltä Kuukivi kuvaa homoseksuaalisuutta 1900-luvun alkupuolen 15 000 asukkaan Reykjavikissa. Homoseksuaalisuus ja "asiakkaat" ovat pojan salaisuus, ja niin pitkään kuin se on salaisuus, se on hänen oma asiansa, aivan kuten kaikki muukin, mikä kuuluu hänen omaan maailmaansa. Se, mitä tapahtuu, kun maailma paljastuu muille, kuvaa yllättävänkin samanlaista ajattelua kuin paraikaa Suomessa meneillään oleva keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista. Poika nimeltä Kuukivi näyttää kuitenkin maailman, jossa rangaistus voi ollakin jotain muuta, kuin miltä se antajiensa silmissä näyttää.

Poika nimeltä Kuukivi toi toisaalta kaupunkioloissa toimivan ambulanssipartion vuoksi mieleeni Sarah Watersin romaanin Yövartio, synkkyytensä ja vampyyrimaisen tyttöhahmonsa vuoksi toisaalta Sin City 2 -elokuvan.

Realismin ja maagisen realismin rajamailla romaani on upeimmillaan kohdassa, jossa kuvataan sairautta, sairaana olemista. Koko romaanin viides osio on hieno, näkymäinen ja hajoavan looginen. Sairastuminen on jonkinlainen uudelleensyntymä:

"Poika ei enää tarvitse verta tai luita, ei lihaksia eikä sisäelimiä. Hän hajottaa ruumiinsa, muuttaa kiinteän aineen nestemäiseksi, aloittaa sisältääin ja huuhtelee aineksen ulos, antaa sen ryöpytä kaikista aukoista, jotka hän löytää. Hän on varjo, joka kulkee ihmiseltä ihmiselle, eikä kukaan ole kokonainen ennen kuin hän on luonut varjonsa."

torstai 13. marraskuuta 2014

Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä @ KOM-teatteri, Helsinki


KOM-teatterin Vallankumous eli Sisar Huttusen ihmeellinen elämä (ohjaus Juha Siltanen) kertoo eräästä kristillis-kommunistisesta vallankumouksesta, joka oikeastikin tapahtui Helsingissä kesällä 1917. Tällä kertaa teattreikävijän kannattaa ehdottomasti investoida kolme euroa käsiohjelmaan, sillä sen sisältö on huolella laadittu ja se auttaa paikantamaan näytelmän historiallista kontekstia.

Ensimmäinen puoliaika on hieman sekava ja katkonainen. Olennaisia henkilöhahmoja on kohtuullisen monta - tai ei heidän määränsä päätä huimaava ole, mutta itselleni tuotti alkuun hieman vaikeuksia pysyä mukana siinä, keitä he ovat ja miten he liittyvät toisiinsa ja tarinaan. Mutta kun näytelmä pääsee vauhtiin - tai kun siihen katsojana pääsee mukaan - voi huomata, että kyseessä on erittäin onnistunut kokonaisuus. Luvassa on sekä viihdettä ja huumoria että herkkiä kohtauksia. Ja kaiken ytimessä on vallankumos.

Vuosisadan alun Helsinki on varsin luokkajakoinen ja -tietoinen paikka, se käy selväksi heti. Työmies Aarne Kanervaa näyttelevä Johannes Holopainen on eittämättä tämän spektaakkelin tähti. Holopainen näyttelee roolinsa antaumuksella ja hänen kykyjään ei voi kuin ihailla.

Näytelmässä tärkeässä roolissa on orkesteri, sillä mukaan mahtuu runsaasti lauluja. Toisen puoliajan aloitus on lähes silkkaa kabareeta tai karaokea ja myös yleisöä laulatetaan. Toinen puoliaka, joka alkaa vallankumouksen jonkinlaisella toteutumalla Nikolainkirkossa, on erittäin onnistunut niin draaman kaareltaan kuin sisällöllisestikin. Loppua kohden näytelmä siirtyy surumielisiin sävyihin, ja loppukohtaus on todella vaikuttava.

Huumorihahmona ja yhteiskunnan valtaa käyttävänä psykiatrina lavalla (tai suurimman osan aikaa sairaalatoimistokopissaan) nähdään Jean Sibeliuksen veli Christian Sibelius (Juho Milonoff), joka sisaruskateudesta ja huonosta itsetunnosta kärsivänä latelee tulkintojaan ja totuuksiaan ja pääsee hetken ajan loistamaan myös lavan kirkkaimpana tähtenä. Myös Jean-veli käy paikan päällä pössyttelemässä sikariaan.

Vallankumousen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1917-1918 ja viittaukset nykyaikaan on toteutettu absudristi ja räväkästi. Kirkonvaltauksen Pussy Riot -viittaus ei voi jäädä keneltäkään huomaamatta ja lauluja on uudelleensanoitettu hauskasti.

Vallankumousessa pääsee sekä nauramaan että herkistymään elämän epäreiluuden äärelle.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kauko Röyhkä: Kesä Kannaksella





"Hän katselee kiikareilla taloa, johon he aikovat hyökätä."


Like 2009. 185 s.


Kauko Röyhkän romaanin Kesä Kannaksella tapahtumat sijoittuvat jatkosotaan ja nimensäkin mukaan lähinnä Kannakselle. Henkilökuvauksen lähtökohta on samankaltainen kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) - sotaa ja olosuhteita kuvataan usean luonteeltaan ja elintavoiltaan erilaisen miehen näkökulmasta.

Tapahtumat eivät sijoitu ainoastaan rintamalle vaan mukana on myös kuvausta lomilta ja sikäli taustoitusta. Osin seikkaillaan Helsingissä, missä lukija pääsee kurkistamaan eri yhteiskuntaluokkien elämään ja toisaalta tempoiluun yhteiskuntaluokkien välissä. Kansalaissodan haavat ja historiallinen luokkajako näkyvät yhä henkilöhahmojen koulutusmahdollisuuksissa, varallisuudessa ja elämänhaaveissa. Osin puolestaan seikkaillaan Lapissa täysin erilaisessa todellisuudessa kuin mitä etelän kaupunkielämä edustaa - liikutaan porolla, ollaan erämaassa luonnon armoilla ja kohdataan paikallinen shamanismiin taipuvainen kylähullu.

Kesä Kannaksella on paitsi sotaromaani myös ennen kaikkea romaani nuoruudesta, siitä, millaista on olla nuori mies sota-aikana - millaisia ovat haaveet, millaista on todellisuus.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Supernaiivi @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Hauska. Osuva. Koskettava.

Tiina Lymi on ohjannut Erlend Loen Supernaiivi-romaaniin (1996) perustuvan samannimisen näytelmän Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämölle, ja ohjaus on onnistunut. Näytelmä on hienosti rytmitetty: etenkin ensimmäisellä puoliajalla kohtaukset ovat lyhyitä ja kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti. Toisella puoliajalla kohtaukset ovat pidempiä, mutta tämä vaikuttaa perustellulta ratkaisulta.

Supernaiivin keskushenkilö on elämässään hukassa oleva 25-vuotias mies. On siis parasta lopettaa paikallaanpolkevat opinnot ja ottaa aikalisä - muuttaa isoveljen asuntoon tämän kuukauden mittaisen työmatkan ajaksi ja ottaa selvää, mistä elämässä oikein on kyse. Romaania on tuotu 90-luvulta monin tavoin nykypäivään: päähenkilö googlaa vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin kirjastossa hakuteosten äärellä istumisen sijaan, ja googlauskohtaus on ahdistavuudessaan vaikuttava.

Muun muassa äiti, isä, kuollut isoisä, isoveli, alakerran 6-vuotias Börre, ihastuttava valokuvaajatytsi ja kuollut Albert Einstein seuraavat vierestä päähenkilön elämäntempoilua ja osallistuvat siihen omilla tavoillaan. Eritoten Albert Einstein (Minna Suuronen) on kerrassaan hykerryttävä hahmo.

Näytelmän lopetus tuntuu jotenkin puoliteennäiseltä. Pyritäänkö sillä alleviivaamaan, että jokaisella meistä on oma totuutensa, elämän tärkeät asiat - jotka kuitenkin samalla ovat läpeensä kliseisiä ja yhteisesti jaettuja? En ehkä odottanut, että elämän tarkoitus paljastuisi, selviäisi ja tulisi jaetuksi yleisölle näytelmän päätteeksi, mutta tämä lopetus tuntui teennäiseltä ja jotenkin helpolta. Enpä tosin tiedä, miten itse olisin paremmin lopettanut.

Kokonaisuudessaan Supernaiivi on kuitenkin onnistunut ja pimeään syksyyn sopiva, hyvällä tavalla viihdyttävä esitys.

AlppiTori, Helsinki

Ravintola AlppiTori on alun perin Punavuoressa sijaitsevan Tori-ravintolan Alppilan haarayksikkö, ja tuo sellaisena kaivatun lisän Kallion seudun ravintoloihin. Sijainti Kirstinkadun ja Sturenkadun kulmauksessa on hyvä ja ravintola on tunnelmaltaan ja sisustukseltaan rento.

Olen käynyt nyt pari kertaa testaamassa AlppiTorin ruokalistaa, ja kokemukseni perusteella paikalla on sekä hittinsä että hutinsa. Kasvishampurilainen on runsas ja maittava: lisäksi on virkistävää, että pihvi on kasvispihvi - ei mitään kikkailua punajuuren kanssa tai aita on matalin -tyyliä soijan tai falafelin suuntaan.

Kantarellikvinotto sen sijaan oli pettymys: kvinotto on mauton puuro, josta kantarelleja saa etsiä. Annoksen päälle on onneksi siroteltu runsaasti juustolastuja, mikä pelastaa hieman sekä ulkonäköä että makua. Makua tähän annokseen olisi kuitenkin kaivannut lisää - vaikkapa runsaasti jotain tuoretta yrttiä, kuten persiljaa tai korianteria, tai toisaalta esimerkiksi balsamicoa.

AlppiTori on kuitenkin mukava ja hintatasoltaan kohtuullinen ravintola, ja tämän vaikuttavat huomanneen myös muut: paikka on usein melko täynnä, ja sikäli pöytävarauksen tekeminen on suositeltavaa.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Nina Hemmingson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt


"Mutta sitten minä iskin nyrkin pöytään ja sanoin itselleni: vastedes olen piru vie onnellinen."


WSOY 2011. Suom. Saara Pääkkönen, tekstannut Mika Lietzén. Alkuteos Jag är din flickvän nu, 2006. 126 s.

Sarjakuvateoksen kannen nimen ja kuvan välinen jännite pakotti poimimaan tämän teoksen luettavaksi, enkä ole katunut yhtään.

Nina Hemmingsonin sarjakuva on yhteiskunnallisesti kärjistävän kantaaottavaa, hahmojen piirrosjälki on suoraviivaista ja yksityiskohtineen, kuten usein toljottavine tai tyhjine silmineen, vangitsevaa. Tekstit ovat suorasukaisia ja räävittömiä ja osuvat usein tabuaiheiden ytimeen.

Teoksessa on muutama usean aukeaman mittainen sarjakuvanovelli, joitain sivun tai aukeaman mittaisia tarinoita sekä useita yhden kuvan osui ja upposi -tyyppisiä tilanteita. Aiheiden keskiössä on naiseus, ihmis- ja parisuhteet sekä minuus ja mielenterveys. Sarjakuvat pursuavat mustaa huumoria ja oivalluksia.




Helsingin kirjamessut 2014

Yksi odotetuimmista syksyn tapahtumista on Helsingin kirjamessut, joka ei pettänyt tänä vuonnakaan. Tarjolla oli kiinnostavia esiintyjiä, vaikka harmillisesti esimerkiksi Jonas Gardell oli perunut tulonsa. Kirjamessuilla on mahdotonta käydä ostamatta mitään, joten tänäkin vuonna mukaan tarttui monenlaisia teoksia. Jossain määrin taloustaantuma näkyi oheistarjonnassa - juuri millään osastolla vierailijoita ei lahjottu karamellein, eikä kangaskassitarjontaakaan juuri ollut. Perjantai-iltana oli ruuhkaa, mutta lauantai-iltapäivänä oli yllättäen jo hieman väljempää.


Liken & Sammakon legendaarinen iltamessu @ Mascot, Helsinki

Liken ja Sammakon kirjamessuklubilla 2014 täpötäydessä Mascotissa oli tarjolla niin runoutta, musiikkia kuin puhetta kirjallisuudesta. Livenä oli tarjolla energiaa hyökyvä Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat


ja loppuillasta lavalla nähtiin muun muassa Remu.

Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat @ Toldi, Budapest

Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat esiityi napakasti Toldissa unkarilaisyleisölle perjantaina 17. lokakuuta. Valossa on vauhtia!


Gellértin kylpylä, Budapest


Kylpyläkulttuuri kukoistaa Budapestissa. Gellértin kylpylä Budan puolella kaupunkia on yksi tunneituimmista ja myöskin suosituimmista kylpylöistä. Olen käynyt Gellértissä kahdesti ja täytyy tunnustaa, että pidän enemmän Széchenyistä.

Gellért on rakennuksena kaunis ja siellä on sekä sisä- että ulkoaltaita ja myös jonkinlaisia saunoja (jotka suomalaisesta näkökulmasta ovat hieman eksoottisia). Googlaamisen (kuin myös edelliskerran muistikuvani keväältä 2010) perusteella Gellért ei ole unisex-kylpylä, mutta todellisuus ainakin tällä kertaa oli toisenlainen. Eipä siinä mitään, sillä kylpylässä ollaan jatkuvasti uima-asu päällä, mutta kyltit miesten ja naisten puolelle hämäävät, sillä molemmilla puolilla kuitenkin hengaa sekä miehiä että naisia. Rakennus on sisältä myös varsin sokkeloinen ja sekava, ja kun tähän vielä lisätään se, että vierailija voi valita vaatteiden vaihtamisensa suhteen kaapin ja pukuhuoneen väliltä, on sekamelska valmis. Käytävillä kävelee riemukkaassa tungoksessa ihmisiä ulkovaatteet ja -kengät yllään kuin myös uima-asuissa ja pyyhe päällään. Paikasta selviää sisäkengittä ja uimalakitta, mutta molempien mukaan ottaminen on suositeltavaa: kenkien siksi, että lattioilla kuljetaan myös ulkokengissä, uimalakin puolestaan siksi, jos aikoo pulahtaa paikan näyttävimpään altaaseen. Mukaan kannattaa ottaa myös 1-2 pyyhettä (kylpemisen jäljiltä ensimmäinen on läpimärkä) sekä mahdollisesti viihdykettä, kuten kirja tai lehti, sillä altaan vierustalla on lepotuoleja - toisaalta moni kylpylävieras lukee saunassakin.

Gellértissä on myös mahdollista ostaa rentoutuspalveluita kuten hierontaa, joka on edullisempaa kuin Suomessa. Samalle päivälle voi olla hankalaa saada haluamansakaltaista hoitoa, mutta todennäköisesti joitain vapaita aikoja on. Itse päädyin kokeilemaan 40 minuutin mittaista aromaterapeuttista hierontaa, joka oli varsin keskinkertainen; hieronnan jälkeen oli ihanan euforinen olo, mutta hieronta itsessään vaikutti hieman päämäärättömältä hivelyltä - olisin kaivannut vähän voimakkaampia otteita sekä määrtietoisuutta siihen, miten hieronta etenee. Ihan ykköskokemus Gellértin hieronta siis ei ollut.

Kylpyläkäynnin ideana on paeta stressiä ja rentoutua, mutta Gellértin käytäntöjen ymmärtäminen vaatiin lievästi sanottuna pientä tsemppaamista ja keskittymistä. Sen jälkeen kylpyläkäynti on rentouttava ja ihana.


Sziklakórház, Budapest


Sziklakórház, "sairaala kallion sisällä", on kiinnostava sotahistoriallinen nähtävyys Budapestissa Budan puolella. Linnavuoren alla on luonnon muovaama luolasto, jonka luolat otettiin sairaalakäyttöön toisen maailmansodan loppupuolella vuosina 1944-45 ja sairaalaa käytettiin myös vuoden 1956 kansannousussa.

1960-luvulla kylmän sodan aikana luolasto muutettiin salaiseksi ja se toimi erittäin salaisena ydinsäteilysuojana - mikä tarkoitus on muuten huomioitu myöskin Budapestin metroverkostoa rakennettaessa. Vuonna 2002 paikan "erittäin salainen" -luokitus purettiin ja luolasto kunnostettiin museoksi, johon on konstruoitu erilaisia ajallisia kerrostumia.

Museoon on mahdollista tutustua vain opastetulla kierroksella, mikä on ymmärrettävää, sillä luolastoon olisi mahdollista eksyä, vaikka vain osa siitä on rakennettu museokäyttöön. Englanninkielinen opastus oli mielenkiintoinen ja havainnollistava, ja kierros kokonaisuudessaan kestää noin tunnin. Vierailu alkaa paikan historiaa käsittelevän lyhytelokuvan katsomisella, jonka jälkeen lähdetään tutustumaan maanalaiseen sairaalaan.

Sairaala on vaikuttava. Nykypäivänä maan alla on viileää, mutta on kauhistuttavaa kuvitella, millaista sairaalassa on ollut vaikeina sotahetkinä, jolloin potilaita on ollut moninkertainen määrä sairaalan kapasiteettiin nähden. Luolasto on pitkälti käytävämäinen ja samoin sen huoneet. Sairaala kärsi pahimmillaan viikkojen mittaisesta vesikatkoksesta, jonka vaikutus hygieniaan on helppo kuvitella. Työskentely tässä paikassa ei varmastikaan ole ollut helppoa.

Sairaalaolosuhteiden lisäksi museo esittelee sotahistoriaa ja kierros päättyy laitoksen konehuoneeseen, joka on vaikuttava. Ydinsuoja-ajalta kuullaan erinäisiä anekdootteja siitä, miten top secret -luolasto kyettiin pitämään erittäin salaisena.

Valokuvaaminen museossa on kiellettyä, mikä auttaa keskittymään näyttelyyn ja paikan historiaan jatkuvan selfie-säntäilyn sijaan. Museota ei voi suositella suljetun tai ahtaan paikan kammosta kärsiville.

Budapestin eläintarha

Kesän 2013 baby boom näkyy Budapestin eläintarhassa monessa aitauksessa nuorten eläinten määränä ja leikkisyytenä. Kirahviaitauksessa on suorastaan ruuhkaa ja...


...koskaan aiemmin en ole nähnyt tällaista elefanttien uimaleikkihetkeä!



Eläintarhaa on uudistettu lapsiperheystävällisemmäksi siten, että perinteisen eläintarhapuolen lisäksi on avattu uusi "Holnemvolt park", jossa pääsee kuljeskelemaan kotieläinaitauksessa, rapsuttelemaan jos kenenkin karvaista kuoltaloa sekä pyörimään muutamassa huvipuistolaitteessa, jotka tosin lokakuussa eivät (vielä? enää?) olleet toiminnassa.


Lokakuu on oivaa eläintarhavierailuaikaa, sillä säät ovat edelleen lämpimät mutta eivät niin kuumat, etteivätkö eläimet jaksaisi olla aktiivisia.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Tránsiton synagoga, Toledo

Tránsiton synagoga Toledossa on Unescon maailmanperintökohde - kuten on itse asiassa koko Toledon kaupunki. Synagoga on ulkoapäin varsin vaatimattoman näköinen rakennus, ja sisältä se on koristeltu arabialaiseen tyyliin. Seinät ovat täynnä pieniä ornamenttikuvioita ja puiset kattorakenteet kurottavat korkeuksiin kuin Nooan arkki.


Synagogan yhteydessä on myös pieni juutalaisuutta esittelevä museo.

Toledon kaupunki itsessään on upea matkakohde. Kaupungissa näkyy sen pitkä ja monikerroksinen historia - keskiaikaiset arabivaikutteet sekä juutalaisuus ja kristinusko. Keskustan kiemurtelevien katujen varsilla on museoita, kirkkoja ja moskeijoita sekä lahjatavarakauppoja, joissa myydään muun muassa kauniita koruja.

Cervantesin Don Quijote manchalainen on yhä vahvasti läsnä nykypäivän Toledossa, hän muun muassa käyttää julkisia kulkuvälineitä.


Toledon talot ovat samanvärisiä kuin syksyinen vuorimaisema.


Reina Sofia, Madrid

Reina Sofian museoon Madridiin on koottu Pablo Picasson (1881-1973) syntymän jälkeen tehtyä taidetta - ennen vuotta 1881 tehty taide puolestaan löytyy massiivisesta Pradon museosta miltei Reina Sofiaa vastapäätä.


Picassokin aloitti naturalistisella tyylillä, jota edustaa Nainen sinisissä (1901). Maalauksessa yhdistyy ylevä ja alhainen: naisen vaatteet ovat juhlavat, yläluokkaisen, aatelisen naisen vaatteet. Meikki kuitenkin on räikeä - ilmeestä puhumattakaan. Ihminen on pohjimmiltaan sitä, mitä hän on, eikä sitä voi vaatteilla muuttaa; vaikka huora pukeutuisi hienoihin vaatteisiin, hän ei kuitenkaan naturalismin estetiikan (tai etiikan) mukaisesti muutu hienoksi naiseksi, koska ympäristö, perimä ja sosiaaliluokka vaikuttavat siihen, mitä ihminen on.


Picasso siirtyi melko pian naturalismista kubismiin, jossa ideana on kuvata kohdetta useasta perspektiivistä yhtä aikaa - taiteilija voi teosta työstäessään vaihtaa näkökulmaa, katsoa kohdetta eri kulmista: kubistinen työ näyttää useat näkökulmat myös katsojalle. Tyyli näkyy maalauksessa Hedelmäkulho (1919) kuin myös veistoksessa Naisen pää (Fernande) (1909).


Reina Sofiassa on esillä toki muidenkin taiteilijoiden kuin Picasson töitä. Myös Ángeles Santosin maalaus Kokoontuminen (1929) on kubistinen, vaikka ei yhtä jyrkästi kuin jotkin Picasson työt. Kubismi kuitenkin näkyy maalauksessa vaihtelevina perspektiiveinä. Kokoontuminen on myös avoimesti kantaa ottava - vaikka kuvan naisilla on näennäisesti vapaus kokoontua ja pukeutua, he ovat silti maalauksessa kuin sullottuina suurennuslasin alle ja tunnelma on ahdistava, harmaa.


Reina Sofian tunneituin työ on Picasson valtava maalaus Guernica (1937), jonka turvatoimet ovat valtaisat ja jonka kuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä. Maalaus on voimakkaan vaikuttava ahdistavuudessaan ja sodanvastaisuudessaan.

Rastron kirpputori, Madrid


 Eurooppalaisten suurkaupunkien ulkoilmakirpputorit ovat aina kokemisen arvoisia, niin myös Madridin Rastro-kirpputori, joka järjestetään sunnuntaisin. Tuolloin Rastron alueen kadut ovat täynnä onenlaisia myyntikojuja - tarjolla on niin käytettyä kuin uuttakin tavaraa, käsitöitä, krääsää, vaatteita, elekrtoniikkaa, kirjoja, taidetta... lähestulkoon mitä tahansa, mitä kuvitella saattaa.

Rastroa lähin metroasema on La Latina, ja myyntikojut alkavat siitä katsottuna aivan kulman takaa - perille löytää takuuvarmasti ihmismassoja seuraamalla.

Museo de Cera, Madrid

Madridin vahakabinetti, Museo de Cera, on hauska ja kepeä museokohde vierailtavaksi.

Vahakabinetissa kohtaa niin Espanjan kuningasperheen, historiallisia tapahtumia, kuuluisia näyttelijöitä, jalkapalloilijoita, kirjailijoita ja löytöretkeilijöitä kuin myös lavastettuja rikospaikkoja sekä satuhahmoja - ja onpa näyttelyssä mahdollista päästä todistamaan myös Jeesuksen viimeistä illallista.








Lippu museoon maksaa 17 euroa, ja museokäynnin päätteksi on mahdollista päästä ajelemaan kummitusjunalla. Museo aukeaa aamulla kymmeneltä, mutta kummitusjuna-ajeluita aletaan järjestää mitä ilmeisimmin vasta yhdentoista jälkeen, joten aamuvirkku ja pikainen kävijä ei valitettavasti pääse tulemaan säikäytetyksi. Toisaalta lavastettujen rikosten ja kidutuskeinojen osasto on sen verran vaikuttava, että herkkänahkaisemmalta saattaa mennä yöunet.

Tapas-kierros, Madrid

Spanish Tapas Madridin järjestämä tapas-kierros Madridissa on ehdottoman suositeltava kokemus ryhmämatkailijoille! Kierroksella pääsee tutustumaan asiantuntevan, kieltaitoisen ja hauskan oppaan avulla useaan tapas-paikkaan, joissa ruoasta ja juomasta ei tule pula. Myös erikoisruokavaliot huomioidaan hyvin, kunhan niistä on mieluusti ennakkotieto. Kierrokselle kannattaa suunnata nälkäisenä!


Alberto Rodríguez: La isla mínima (Suosurmat)

Alberto Rodríguezin ohjaama espanjalainen elokuva La isla mínima (2014) on samanaikaisesti sekä viihdyttävä että esteettinen elokuva. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Francon jälkeiseen aikaan 1980-luvun alkuun. Pikkukaupungissa tapahtuu raakoja seksuaalismotiivisia murhia ja katoamisia, joita nuorehko, idealistinen poliisi vanhemman ja kokeneemman tutkijaparinsa kanssa kutsutaan selvittämään.

Pikkukaupunki on mikä tahansa kaupunki jossain-ei missään, jossa kärsitään köyhyydestä ja näköalattomuudesta. Ihmiset pyrkivät pois ja kohti parempaa keinolla millä hyvänsä. Poliisit kohtaavat tutkimuksen edetessä monenlaisia kurjia kohtaloita. Henkilöhahmot ovat moniulotteisia, jokaisessa on niin hyvää kuin pahaakin.

Elokuvassa on useita kohtauksia, joissa kaupunkia ympäröivää miljöötä, ankeaa, karua ja omaehtoista suo- ja peltomaisemaa kuvataan ylhäältä ilmasta käsin, jolloin tärkeäksi nousee maiseman muodostama värimosaiikki, suurempi kuva, jota maan pinnalla arjessaan elävät ihmiset eivät näe. Lintumotiivi toistuu myös useissa kuvissa - voisivatpa ihmisetkin lentää vapauteen todellisuudesta, johon he ovat kuitenkin sidottuja.

Elokuvan käsikirjoitus on erittäin toimiva, sillä juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja uusia johtolankoja murhien selvittämiseksi tulee esiin koko ajan.

Miljöö on myös nostalgisuudessaan sympaattinen - 80-luvun alussa ei tietenkään ollut tietoakaan kännyköistä tai internetistä, joten poliisien käyttämät tutkintakeinot ovat huomattavasti konkreettisempia - ja antavat nykyaikaan tottuneelle ihmiselle muistutuksen siitä, että on muitakin tapoja hankkia tietoja kuin googlata tai kilauttaa kaverille.


EDIT 2016: La isla mínima tuli tammikuussa Suomen ensi-iltaan nimellä Suosurmat. Kiinnostava elokuva edelleen! Ja ajankohtainen kannanotto naisen asemaan ja (seksuaaliseen) vallankäyttöön sekä siihen, kuinka rakenteissa oleva korruptoitunut valta pääsee kasvottomasti luikertelemaan lain kouran saavuttamattomiin.

Retiron puisto, Madrid

Suurikokoinen Retiron puisto on niin ihastuttava, että sen vuoksi voisin miltei muuttaa Mdridiin. Puisto sijaitsee aivan keskustassa suurten museoiden - Pradon, Reina Sofian ja Thyssenin - takana.


Paikallisilla on tapana tulla puistoon viettämään viikonloppujaan, eikä ihme, sillä puistossa olisi mielellään viettänyt eväskorin kera koko päivän.

Puiston keskellä on suurehko tekojärvi. Järvelle vuokrataan neljän hengen soutuveneitä (7,50 e / tunti), ja soutelu onkin yksi madridilaisten suurimmista huveista. Lokakuu on ehkä parasta aikaa vierailla kaupungissa, sillä säiden suosiessa lämpötila vastaa Suomen kesää, ellei jopa hellettä, mutta ilma ei ole liian kuuma suurkaupungissa vaeltelemiseen. Kesäkohteena Madrid on paikallisten mukaan vuorien keskellä sisämaassa sijaitsevaan kaupunkiin pakkautuvan kuumuuden vuoksi lähes sietämätön.


Retiro on myös loistava lapsiperhekohde, sillä puistossa on paitsi runsaasti muusikoita (näimme muun muassa haitaristin, harpistin ja itämaisten kielisoitinten soittajia) myös lapsia kiinnostavaa ohjelmaa kuten sirkustaidetta.

Puistossa sijaitseva Kristallipalatsi on tunnelmaltaan mykistävä, mielestäni hyvin tsehovilainen. Kristallipalatsissa on kaikesta päätellen usein näyttelyitä, mutta vierailumme aikana se oli tyhjänä. On jollain lailla hyvin rauhoittavaa ja 1800-lukulaista vierailla tyhjässä, näyttävässä lasirakennuksessa, jonka ikkunaruutujen takaa puisto vyöryy sisätiloihin. Sisällä on keinutuoleja, joissa ihmiset istuivat lukemassa paksuja romaaneja antamatta uteliaiden turistien ja valokuvaajien häiritä iltapäivähetkeään.


Kristallipalatsin edessä on lampi, jossa asuu kilpikonnia.


Retiron puisto on niin laaja, ettei siitä parin tunnin visiitillä ehdi kokea kuin pintaraapaisun. Puistossa on kuulemma myös upea ruusutarha, mutta sitä emme ehtineet nähdä.

Tablao flamenco @ Cardamomo, Madrid


Madridissa on monia mahdollisuuksia mennä katsomaan flamencoa. Flamencopaikkojen kirjo on suuri, ja etukäteen tuntuu lähes mahdottomalta tehdä perusteltua valintaa paikkojen välillä. Tarjolla on niin turistiflamencoa, jossa panostetaan lähinnä näyttävii asusteisiin, kuin "aitoa" flamencoa. Jos jälkimmäinen kiinnostaa, Cardamomo on ehdottomasti suositeltava kohde.

Cardamomossa on showtime kahdesti illassa, jälkimmäinen esitys alkaa kello 22. Ostimme illallinen + flamenco -paketin (72 e), mutta ei Cardamomo kovin kummoinen ruokapaikka ole. Flamencoesitys sen sijaan oli huimaavan hyvä, ja klubi on tiloiltaan sopivan intiimi tällaiselle esitykselle.

Esitykseen kuuluu niin muusikoita (kaksi laulajaa, lyömäsoittaja, kaksi kitaristia) kuin useita tanssijoita (sekä naisia että miehiä). Paikan päällä saimme kuulla tyylin edustavan niin sanottua mustalaisflamencoa, mikä selittääkin esityksen intensiteettiä.


Laulussa kuuluivat arabivaikutteet, ja kaikki soittajat ovat erittäin ammattitaitoisia. Esitys koostuu kahdesta puoliajasta, ja meno sen kuin kiihtyy illan edetessä. Tanssijoiden jalkatyöskentelyä ei voi kuin ihailla mykistyneenä, ja musiikin rytmi vie mukanaan.


 Jälkipuoliskolla enemmän esiintynyt mustapukuinen tanssijatar oli niin määrätietoinen ja taidokas, että hän saisi eleillään tottelemaan kenet tahansa.


 Sanoitukset käsittelevät usein (epätoivoista) rakkautta, ja tällainenkin aforisminomainen helmi joukosta erottui: "Valhe on erilainen kuin totuus." Voisiko sitä osuvammin sanoa?

Paikkaa suosittelee myös The New York Times, eikä ihme.


Almudenan katedraali, Madrid

 
Almudenan katedraali on Madridin katolinen katedraali, joka sijaitsee Madridin kuninkaanlinnan, Palacio Realin vieressä.

Katedraalin yhteydessä on museo, jonka sisäänkäynti sijaitsee Palacio Realin puoleisella sivustalla.


Museo esittelee kirkollista esineistöä, joka on kiinnostavaa lähinnä uskonnollisesti orientoituneille henkilöille. Toisaalta puvuston kultakirjailut ovat vaikuttavia läheltä katsottuna. Museon kautta pääsee kuitenkin nousemaan näköalatasanteelle katedraalin kupolin liepeille, mistä on näyttävät näköalat ympäri kaupungin.