Hauska. Osuva. Koskettava.
Tiina Lymi on ohjannut Erlend Loen Supernaiivi-romaaniin (1996) perustuvan samannimisen näytelmän Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämölle, ja ohjaus on onnistunut. Näytelmä on hienosti rytmitetty: etenkin ensimmäisellä puoliajalla kohtaukset ovat lyhyitä ja kohtauksesta toiseen siirrytään sujuvasti. Toisella puoliajalla kohtaukset ovat pidempiä, mutta tämä vaikuttaa perustellulta ratkaisulta.
Supernaiivin keskushenkilö on elämässään hukassa oleva 25-vuotias mies. On siis parasta lopettaa paikallaanpolkevat opinnot ja ottaa aikalisä - muuttaa isoveljen asuntoon tämän kuukauden mittaisen työmatkan ajaksi ja ottaa selvää, mistä elämässä oikein on kyse. Romaania on tuotu 90-luvulta monin tavoin nykypäivään: päähenkilö googlaa vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin kirjastossa hakuteosten äärellä istumisen sijaan, ja googlauskohtaus on ahdistavuudessaan vaikuttava.
Muun muassa äiti, isä, kuollut isoisä, isoveli, alakerran 6-vuotias Börre, ihastuttava valokuvaajatytsi ja kuollut Albert Einstein seuraavat vierestä päähenkilön elämäntempoilua ja osallistuvat siihen omilla tavoillaan. Eritoten Albert Einstein (Minna Suuronen) on kerrassaan hykerryttävä hahmo.
Näytelmän lopetus tuntuu jotenkin puoliteennäiseltä. Pyritäänkö sillä alleviivaamaan, että jokaisella meistä on oma totuutensa, elämän tärkeät asiat - jotka kuitenkin samalla ovat läpeensä kliseisiä ja yhteisesti jaettuja? En ehkä odottanut, että elämän tarkoitus paljastuisi, selviäisi ja tulisi jaetuksi yleisölle näytelmän päätteeksi, mutta tämä lopetus tuntui teennäiseltä ja jotenkin helpolta. Enpä tosin tiedä, miten itse olisin paremmin lopettanut.
Kokonaisuudessaan Supernaiivi on kuitenkin onnistunut ja pimeään syksyyn sopiva, hyvällä tavalla viihdyttävä esitys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti