torstai 18. kesäkuuta 2020

Haruki Murakami: Komtuurin surma


"Kun heräsin tänään lyhyiltä päiväuniltani, edessäni oli kasvoton mies."


Tammi 2018. Suom. Juha Mylläri. Alkuteos Kishidancho Goroshi, 2017. 821 s.

Haruki Murakamin Komtuurin surma on murakamimaisella tavalla kiehtova järkäle, jonka maailmaan uppouduttuaan ei tee mieli heti palata arkitodellisuuteen. Romaanin päähenkilö on 38-vuotias kuvataiteilija, joka eroaa vaimostaan (tai pikemminkin voisi sanoa vaimon eroavan kuvataiteilijasta), ottaa vapaata töistään ja lähtee ajamaan autollaan Pohjois-Japaniin. Kierreltyään aikansa kuvataiteilija saa opiskeluaikaiselta ystävältään tarjouksen muuttaa asumaan tämän isän, kuuluisan japanilaisen kuvataiteilijan, taloon vuoristoon - talo kaipaa vahtia ja isä asuu dementiakodissa. Vuoriston rauhassa päähenkilö alkaa elää uutta arkeaan erossa tulevasta ex-vaimostaan, koettaa löytää itsensä kuvataiteilijana uudestaan ja tutustuu uusiin ihmisiin.

Juonikuvaus ei tee oikeutta Murakamin romaanille vaan pikemminkin kertoo kehykset sille, mistä tarina alkaa. Murakamin romaaneissa kiehtoo maailma, joka on samanaikaisesti tavanomainen ja hidas, mutta aukeaa realismin rajat ylittäen tai niitä hipoen laajemmaksi ja syvällisemmäksi. Dialogit henkilöhahmojen välillä ovat hienovaraisia ja elämän suuria kysymyksiä käsitteleviä, ja Komtuurin surmassa olemassaolon suuria kysymyksiä käsitellään paitsi yliluonnollisten (mutta päähenkilön aivan normaaleiksi kokemien) kokemusten kautta, myös taiteen tekemisen prosessin kautta. Näin sanottuna romaanin saa kienties kuulostamaan jotenkin abstraktilta, haahuilevalta tai vaikeasti luettavalta, mutta näin ei suinkaan ole.

Maalaustaide näyttäytyy porttina ymmärtämiseen, näkemiseen ja nähdyksi tulemiseen. Tämä käy ilmi muun muassa päähenkilön ja hänen vaimonsa Yuzun keskustelusta heidän päätettyään erota:


"Oli hetken hiljaista. Sitten hän sanoi: 'Muistatko kuvan, jonka piirsit minusta ensimmäisillä treffeillämme?'
        'Muistan.'
        'Otan kuvan aina silloin tällöin esiin ja katselen sitä. Se on upeasti piirretty. Sitä katsellessa tuntuu siltä kuin näkisi todellisen minänsä.'
        'Todellisen minänsä?'
        'Niin.'
        'Mutta katsothan sinä itseäsi joka aamu peilistäkin', sanoin.
        'Mutta se on eri asia', Yuzu sanoi. 'Peilikuva on pelkkä fyysinen heijastus.'"

Murakamimainen hidas, intensiivinen kerronta puolestaan tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa kuvataiteilija on muuttanut vuoristotaloon ja alkaa maalata omaehtoisesti, etsien omaa ääntään taiteilijana ja kokeillen uusia tekniikoita:

"Sytytin kattovalon, istuin jakkaralle ja katsoin maalausta. Tiesin, ettei se ollut vielä valmis. Maalaus oli kuin raju purskahdus, ja sen väkivaltaisuus kiehtoi minua. Sellainen raju ote oli ollut minulta kauan hukassa. Se ei kuitenkaan yksin riittänyt. Teos tarvitsisi jonkin keskeisen elementin, joka hallitsisi rajujen asioiden villiä laumaa ja tekisi sen levolliseksi. Se tarvitsisi idean, joka sitoisi kaikki vahvat tunteet yhteen. Sellaisen idean löytäminen vaatisi kuitenkin aikaa. Värien purskahduksen oli ensin saatava levätä. Seuraava työvaihe sai odottaa huomisen tai jonkin toisen päivän kirkasta auringonvaloa. Luultavasti aika toisi tarvitsemani idean tullessaan. Minun oli odotettava sitä sitkeästi kuin puhelimen soimista, ja jotta jaksaisin odottaa, minun oli luotettava aikaan. Minun oli uskottava, että se oli puolellani.
        Suljin silmäni yhä jakkaralla istuen ja vedin syvään henkeä. Tunsin syysillan hämärässä, että jokin sisälläni oli muuttumassa. Oli kuin kudokseni olisivat purkautuneet ja sitten taas kutoutuneet taas yhteen. Mutta miksi se tapahtui juuri täällä ja juuri nyt? - - Vai oliko muutosten aika yksinkertaisesti koittanut riipumatta - - tapahtumista?"

Ateljeejakkaralla istumisesta kerrotaan moneen, moneen kertaan romaanissa - päähenkilön maailma rakentuu pitkälti rutiinien ympärille. Yksityiskohtainen rutiineista kertominen tuo teokseen viehättävyyttä. Vaikka romaanin henkilöhahmot kokevat vastoinkäymisiä ja heillä on ongelmia, he eivät kuitenkaan lamaannu mitääntekemättömyyteen vaan rakentavat uusia rutiineja. Samanaikaisesti heidän elämänsä vaikuttaa kuitenkin kiireettömältä ja hätiköimättömältä, mikä varmasti ainakin itseeni lukijana vetoaa: kiire on ehkä kuitenkin jotain, minkä rakennamme itse ja mihin voimme itse vaikuttaa.

Komtuurin surma ei kuitenkaan suinkaan ole mikään hiljaisen arjen kuvaamiseen keskittyvä romaani, kuten olen saattanut antaa ymmärtää. Vuoristossa kuvataiteilija tutustuu kiinnostaviin ihmisiin ja kokee yliluonnollisia asioita - molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain ja toisiinsa liittyen. Tapahtumia ei voi peruuttaa, kun tapahtumaketju kerran on lähtenyt liikkeelle, ja polku on kujettava loppuun, kun sille on astunut. Muutos on välttämätön, jos haluaa, että elämä jatkuu.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Riikka Pelo: Kaikki elävä


"Näin unen keväästä."


Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.