keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Rakasta. Nyt. @ Teatteri Avoimet Ovet, Helsinki


Tulevaisuuden Helsinki. Dystopia - vai sittenkin utopia? Puhuva kaupunki täynnä tarinoita, alkujen aallot vellovat - alkumeri. Lukematon määrä päällekkäisiä tarinoita, aikoja, alkuja ja loppuja, jatkuvasti. Helsinki päättää ottaa yhdestä tarinasta kiinni ja kertoa sen katsojille Teatteri Avoimien Ovien näytelmässä Rakasta. Nyt. 

Keskushenkilö on 58-vuotias Tulva-yhtiössä päättävässä asemassa työskentelevä Gabriel Korkman, joka elää rutinoitunutta ja harmaata elämäänsä päivästä toiseen näkemättä maailmaa ympärillään ja huomaamatta toisia ihmisiä sekä unohtaen itsensäkin. Korkman on kielipoliisi, joka ei siedä huolimatonta kielenkäyttöä ympärillään. Sihteerissäänkin hän näkee lähinnä naisen, joka ei osaa käyttää kieltä korrektisti.

Korkmanin maailmaan tulee kuitenkin särö hänen kohdatessaan yllättäen suomenvenäläisen Galinan haaksirikkoisten patsaalla ja hiljalleen mikään ei enää ole niin kuin ennen.

Dystopia-Helsinki tulvii ja Korkmanin yritys myy suomalaisille taivaspaikkoja Antarktikselta. Jääminen ja lähteminen ovat kuitenkin molemmat vaikeita ratkaisuja, niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin. Rakasta. Nytkö? Elämä vaatii uskallusta kaikilta näytelmän henkilöiltä. Helsinki kaupunkina näkee heidän toimintansa milloin kodittoman kerjäläisen, milloin toimiston viherkasvin perspektiivistä.

Rakasta. Nyt. on samanaikaisesti ajankohtainen ja ajaton näytelmä, jossa puhuttelee ennen kaikkea kohtaaminen: ihminen voi kohdata toisen, jos hän uskaltaa katsoa ja jos häntä katsotaan takaisin.

Näyttelijöiden työskentelyä tässä näytelmässä katsoo häkeltyneenä. Tunnelmasta on saatu intensiivinen ja näyttelijät vaihtavat roolihahmosta toiseen pienin mutta tehokkain keinoin. Laulut pysäyttävät hetken ja vahvistavat tunnelmaa. Rakasta. Nyt. on vahvaa teatteria.

torstai 11. syyskuuta 2014

Frank Miller & Robert Rodriguez: Frank Millerin Sin City: A Dame to Kill For

En ole lukenut Sin City -sarjakuvia ja kävin katsomassa Sin City 2 -leffan sen suuremmitta ennakko-odotuksitta. Niinpä yllätyin vallan positiivisesti: se oli hyvä!

A Dame to Kill For on monella tapaa onnistunut elokuva. Se on edustaa varsin puhtaasti sekä film noirin että toimintaelokuvan perinnettä. Sarjakuvallisuus näkyy eritoten leikkauksissa ja kuvakulmissa ja sitä osin osin korostettu siten, että mustavalkofilmi muuttuu piirrokseksi. Henkilöhahmot ovat äärimmäisiä tyyppejä, mutta henkilökuva syvenee sisäisellä puheella.

Elokuvassa on useita juonia, mutta hahmoihin on helppo tutustua, vaikkei niitä ennalta tuntisikaan. Nykyelokuvaksi Sin City 2 on piristävä myös pituutensa puolesta - sen kesto on alle kaksi tuntia.


lauantai 6. syyskuuta 2014

Kissojen yö @ Korkeasaari, Helsinki

Korkeasaaren syyskuinen Kissojen yö oli kerrassaan loistotapahtuma, jossa oli kaikki kohdallaan - kissat, esiintyjät, valaistus, tunnelma ja säätila.

Korkeasaari-vierailuilla suuret kissaeläimet ovat usein pysytelleet piilossa tai loikoilleet laiskoina varjoissa, mutta kissojen yönä näimme liikkeellä ainakin lumileopardin, aasianleijonan pentuineen, ilveksen, valtavan amurintiikerin sekä Kissalaakson liepeillä asuvat saukot ja pikkupandan. Muitakin eläimiä on vaihtelevasti virkeinä - kamelit makoilivat pylly yleisöön päin kyttyrät vinossa, karhut märehtivät heinää ja voikukanlehtiä (! ihan uusi ilmiö mulle) ja kuningasmerikotkat mököttivät toisilleen häkin eri laitamilla (tai sitten ne suunnittelivat pakoa).

Illan hämärryttyä ja pimettyä yötä kohti saaren upea valaistus paljastui - ja valaistus ehdottomasti oli illan tunnelmallisinta antia. Ulkotulia oli käytetty runsaasti teiden varsilla, metsäisä puro keskellä saarta oli koristeltu värikkäin kynttilälyhdyin (kännykkäkamerakuva ei mitenkään tee oikeutta tunnelmalle ja väreille) ja värikkäät spottivalot taikoivat esiin puiden ja pensaiden muotoja.


Festaritunnelmaa paikalle loivat onnistuneesti valitut esiintyjät - tunnelma oli leppoisa ja kotoinen koko illan ajan. Käpylehmäorkesterin biiseissä seikkalivat eläimet, Kliffiä emme nähneet mutta backstagen ovella päivystävistä tytöistä päätellen sekin oli kuumaa kamaa, Pietarin Spektaakkeli tanssitti rennoilla hiteillään ja God Given Ass loi paikalle rokkitunnelmaa ja soitti suhteellisen kovalla volyymillä.

Viimeinen esiintyjä oli Juju, jonka näkemistä odotimme eniten - ja myös jännitimme, kestääkö kolmevuotias Korkeasaaren-kävijämme valveilla niin myöhään. Hyvin kesti, sillä tarjolla oli niin paljon jänniä aktiviteetteja! Jujun keikka oli rento ja hyväntuulinen. Superhittibiisi Hullu oli säästetty setin viimeiseksi, ja täytyy sanoa, että tällä keikalla se meni niin nuotin vierestä kuin vain mahdollista. Toisaalta livemusiikkiin kuuluvat yllätykset ja nimenomaan se, että kaikki ei (tarkoituksella tai tahattomasti) mene niin kuin levyllä. Onneksi keikalla kuultiin muitakin suosikkibiisejä, kuten esimerkiksi Huuda tai keikan napakasti aloittanut 7 ämmää.


Tarjolla oli myös askartelupaja, jonka tekeminen oli suunniteltu siten, että askartelun ääressä saattoi viihtyä minkä ikäinen taiteilija tahansa.


Päätimme tehdä Kissojen yöstä perinteen, ja sen verran seuraavan vuoden kokemusta voi tuunata paremmaksi, että otamme mukaan oman megalomaanisen herkkupiknik-korin. Ruoka- ja juomapisteille oli nimittäin pitkät tai todella pitkät jonot (vaikka pisteitä oli rakennettu ainakin yksi lisää), ja ruoan laatu oli sellaista kuin tavanomaisestikin huvipuistoissa - siis elämyksenä korkeintaan ihan hyvää ja hinnaltaan varsin arvokasta.

Alfredo Jaar: Kun runous ei riitä @ Kiasma, Helsinki

Miljoona Suomen passia (1995)

Alfredo Jaarin yhteiskunnallinen ja vaikuttava näyttely Kun runous ei riitä on vielä tänä viikonloppuna nähtävillä Kiasmassa, jonne on koko viikonlopun ajan ilmainen sisäänpääsy. Näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, mikäli ei sitä vielä ole tehnyt.

Osa teoksista on niin vaikuttavia, että niiden sulatteluun tarvitsee aikaa.

Näyttelyn järkyttävin teos on mielestäni elokuvainstallaatio Hiljaisuuden ääni (2006), joka kertoo yhden valokuvaajan ja yhden valokuvan tarinan. Valokuvaaja on Kevin Carter, ja kuva, jota kohden ja josta poispäin hänen tarinansa kiertyy, on otettu Sudanissa nälänhädän aikaan vuonna 1993. Kuvassa nälänhädän näännyttämä pikkulapsi yrittää ryömiä kohti ruoanjakelupistettä (jota kuvassa ei näy) ja lapsen taakse on laskeutunut korppikotka odottamaan lapsen nääntymistä ja kuolemaa. Carter palkittiin kuvastaan Pulitzerilla vuonna 1994, ja samana vuonna hän päätyi itsemurhaan. Kertomus, kuva ja installaatio käyttämine keinoineen vaikuttavat erittäin voimakkaasti katsojaan. Maailma on ristiriitainen: teos saa pohtimaan kriisijournalismin etiikkaa samaan tapaan kuin Sanomatalossa World Press Photo -näyttelyssä esillä oleva Sara Naomi Lewkowiczin perheväkivaltaa käsittelevä kuvasarja. Toisaalta myös ihmisen sisäinen maailma on ristiriitainen: Kevin Carterin kohtalo rinnastui mielessäni keskitysleireiltä selvinneiden kohtaloihin - moni leireiltä selvinnyt ei kestänyt selviytymisestä johtuvaa syyllisyyttä vaan päätyi itsemurhaan, kuten Carterkin. Lyhyesti sanottuna Hiljaisuuden ääni ravisteli pohtimaan monenlaisia etiikkaan ja moraaliin sekä vastuuseen liittyviä kysymyksiä.

Jaarin teosten olennainen osa on niihin kuuluvat tekstit, jotka selittävät ja taustoittavat teoksia. Osa näyttelyn teoksista osui oman yleissivistyksen hatarille alueille ja etäisyydeltään niin pitkälle menneeseen, että ne jäivät minulle henkilökohtaisesti etäisiksi ja niiden viestin syvällinen ymmärtäminen olisi vaatinut enemmän taustatyötä kuin yhden näyttelyvierailun. Mutta ne teokset, jotka käsittelivät sellaista aikaa, jonka itse muistan uutisista tai jotka olivat tarpeeksi tarinallisia, kuten edellä esittelemäni Hiljaisuuden ääni, vaikuttivat.

Järisyttävää, järkyttävää kulttuuria. KULTTUURI = PÄÄOMA, kuten Kiasman seinällä oleva Eduskuntatalolle päin osoittava teksti punaisena toteaa.