Alfredo Jaar: Kun runous ei riitä @ Kiasma, Helsinki

Miljoona Suomen passia (1995)

Alfredo Jaarin yhteiskunnallinen ja vaikuttava näyttely Kun runous ei riitä on vielä tänä viikonloppuna nähtävillä Kiasmassa, jonne on koko viikonlopun ajan ilmainen sisäänpääsy. Näyttely kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, mikäli ei sitä vielä ole tehnyt.

Osa teoksista on niin vaikuttavia, että niiden sulatteluun tarvitsee aikaa.

Näyttelyn järkyttävin teos on mielestäni elokuvainstallaatio Hiljaisuuden ääni (2006), joka kertoo yhden valokuvaajan ja yhden valokuvan tarinan. Valokuvaaja on Kevin Carter, ja kuva, jota kohden ja josta poispäin hänen tarinansa kiertyy, on otettu Sudanissa nälänhädän aikaan vuonna 1993. Kuvassa nälänhädän näännyttämä pikkulapsi yrittää ryömiä kohti ruoanjakelupistettä (jota kuvassa ei näy) ja lapsen taakse on laskeutunut korppikotka odottamaan lapsen nääntymistä ja kuolemaa. Carter palkittiin kuvastaan Pulitzerilla vuonna 1994, ja samana vuonna hän päätyi itsemurhaan. Kertomus, kuva ja installaatio käyttämine keinoineen vaikuttavat erittäin voimakkaasti katsojaan. Maailma on ristiriitainen: teos saa pohtimaan kriisijournalismin etiikkaa samaan tapaan kuin Sanomatalossa World Press Photo -näyttelyssä esillä oleva Sara Naomi Lewkowiczin perheväkivaltaa käsittelevä kuvasarja. Toisaalta myös ihmisen sisäinen maailma on ristiriitainen: Kevin Carterin kohtalo rinnastui mielessäni keskitysleireiltä selvinneiden kohtaloihin - moni leireiltä selvinnyt ei kestänyt selviytymisestä johtuvaa syyllisyyttä vaan päätyi itsemurhaan, kuten Carterkin. Lyhyesti sanottuna Hiljaisuuden ääni ravisteli pohtimaan monenlaisia etiikkaan ja moraaliin sekä vastuuseen liittyviä kysymyksiä.

Jaarin teosten olennainen osa on niihin kuuluvat tekstit, jotka selittävät ja taustoittavat teoksia. Osa näyttelyn teoksista osui oman yleissivistyksen hatarille alueille ja etäisyydeltään niin pitkälle menneeseen, että ne jäivät minulle henkilökohtaisesti etäisiksi ja niiden viestin syvällinen ymmärtäminen olisi vaatinut enemmän taustatyötä kuin yhden näyttelyvierailun. Mutta ne teokset, jotka käsittelivät sellaista aikaa, jonka itse muistan uutisista tai jotka olivat tarpeeksi tarinallisia, kuten edellä esittelemäni Hiljaisuuden ääni, vaikuttivat.

Järisyttävää, järkyttävää kulttuuria. KULTTUURI = PÄÄOMA, kuten Kiasman seinällä oleva Eduskuntatalolle päin osoittava teksti punaisena toteaa.