Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Édouard Louis: Ei enää Eddy

 

"Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa."

Tammi 2019. Suom. Lotta Toivanen. Alkuteos En finir avec Eddy Belleguele, 2014. 184 s.

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen romaani Ei enää Eddy on vaikuttavaa luettavaa. Ei enää Eddy on kertomus nykyajan köyhyydestä, luokkaeroista ja siitä, kuinka vaikeaa luokkanousun tekeminen nyky-Euroopassa on. Ei enää Eddystä tulee osin mieleen Tara Westoverin omaelämäkerta Opintiellä, toisaalta Susanna Alakosken Päiväkirja-alaotsikolla julkaistu teos Köyhän lokakuu.

Ei enää Eddy -romaanisuomennoksen nimi on ainakin kaksimerkityksinen. Romaani kertoo päähenkilön muutoksen Eddystä joksikuksi muuksi: lapsuuden nimestä, perhetaustasta ja odotuksista vapautumisesta. Päähenkilön nimi on Eddy Bellegueule, sama kuin kirjailijan lapsena, mutta kirja on julkaistu nimellä Édouard Louis. Toisaalta kirjan nimi on kuin käsky, joka käskee Eddyä lakkaamasta toimimasta sillä tavoin, kuin hän on toiminut.

Ei enää Eddyn tarina sijoittuu pohjoisranskalaiseen kylään ja Eddyn lapsuuteen ja nuoruuteen tuossa kylässä. Eddyn perhe on köyhä, mutta ei suinkaan kylän ainoa köyhä perhe eikä myöskään kaikkein köyhin. Romaani kuvaa hienosti köyhyyden logiikkaa ja ideologiaa.

"Koulun piha toimi samoin kuin muukin maailma: isot eivät olleet tekemisissä pienten kanssa. Äiti sanoi samaa puhuessaan työläisistä Me pienet ei kiinnosteta ketään, poroporvareita nyt ei ainaskaan." Köyhien näkökulmasta kaikki, joilla on rahaa, ovat rikkaita. Ei enää Eddy on kirjoitettu retrospektiivisellä tyylillä, romaanissa on lapsuutta ja nuoruutta muisteleva ote. Tämä ratkaisu tuo kerrontaan analyyttisyyttä ja osuvuutta. Vaikka kerrotaan lapsuudesta, kerronta ei ole naiivia, vaan lapsuutta katsotaan myöhempien oivallusten läpi ja niin sekä lapsuuden että köyhyyden havainnot asettuvat laajempaan kontekstiin.

Häpeä on yksi romaanin keskeisistä teemoista:

"Äitini oli nauravainen nainen. Hän painotti sitä Tykkään nauraa, mä en esitä mitään hienoa rouvaa, mä oon tämmöinen yksinkertainen.
        Mitä hän mahtoi tuntea sanoessaan minulle niin? En tiedä valehteliko hän, kärsikö hän. Miksi hänen muuten olisi tarvinnut hokea sitä yhtenään, kuin selitellen? Ehkä hän tarkoitti, että tietenkään hän ei ole hieno rouva, koska ei voikaan olla. Tämmöinen yksinkertainen, ilmeneekö häpeä ensi sijassa ylpeytenä?"

Häpeää käsitellään sekä perheen ja yhteiskunnan että päähenkilön identiteetin näkökulmasta. Päähenkilö on jo lapsesta saakka ollut erilainen, minkä ovat nähneet niin häntä ympäröivät ihmiset kuin hän itsekin. Eddy on homo, ja köyhien keskuudessa vallitsevan äärimaskuliinisen kovismieskuvan kanssa se ei kerrassaan vain sovi yhteen. Tämä on yksi keskeisistä ristiriidoista, joita romaani käsittelee.

Romaani kuvaa hienosti köyhyyden periytymistä ja luokkanousun vaikeutta tai mahdottomuutta. Suhtautuminen koulunkäyntiin ja koulutukseen on yksi ongelmista. Yllä olevan Eddyn äidin kuvauksen rivien välistä käy ilmi, että Eddyn äiti ei ole hieno rouva - hänen mahdollisuutensa luokkanousuun tyssäsivät raskauteen, joka teki koulunkäynnin jatkumisesta ja sitä kautta luokkanoususta mahdotonta. Negatiivinen asenne koulunkäyntiin on kierre, joka periytyy perheistä ja joka näkyy niin tyttöjen kuin poikienkin koulunkäynnissä:

"Opettajia kohtaan ilmenevää kiltteyttäni pidettiin jotenkin epäilyttävänä: koulussa kiltteys oli tyttöjen ominaisuus. Tosin ainoastaan alaluokilla, sen jälkeen tytötkin alkoivat inhota koulua ja soittaa suutaan opettajille. Pois putoaminen oli vain ajan kysymys. Heidän kohdallaan se oli ainoastaan hieman hitaampaa."

Joukkoon kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmisen keskeisiä tarpeita - ja "opettajia kohtaan ilmenevä kiltteys" on epäilyttävää. Koulunkäynnin inhoaminen on periytyvä normi. Yhteiskuntaluokka näkyy myös kielenkäytössä. Kielenkäyttö on alatyylistä, ronskia, läpeensä rasistista ja homofobista (ja osa henkilöhahmoista suorasanaisesti kieltää olevansa rasisteja tai homofobisia käyttämistään sanavalinnoista tai sanomistaan mielipiteistä huolimatta). Myös sanavalinnat itsessään paljastavat yhteiskuntaluokan, mikä tulee Eddylle näkyväksi vasta, kun hän on saanut etäisyyttä kotikyläänsä ja perheeseensä:

"Filosofoiminen oli sitä että puhui niin kuin vihollisluokka, ne joilla on rahaa, rikkaat. Että puhui niin kuin ne, jotka saavat suorittaa toisen ja ylemmän asteen tutkintoja ja siis opiskella filosofiaa. Toki nekin lapset, jotka syövät päivällistä [eivätkä tule safkalle], juovat joskus kaljaa, katsovat televisiota ja pelaavat jalkapalloa. Mutta ne, jotka pelaavat jalkapalloa, juovat kaljaa ja katsovat televisiota, eivät käy teatterissa."

Eddyn perhe irvailee hänen "filosofoivan", kun hän kotoa pois muutettuaan tulee käymään ja puhuukin yhtäkkiä "päivällisestä" eikä "safkalle tulemisesta", kuten heidän perheessään kuuluu ja on tapana. Puhetapa määrittää ihmistä. Tämä näkyy myös kohtauksessa, jossa kerrotaan Eddyn serkun oikeudenkäynnistä:

"Sanoisitteko, että ulkoiset tekijät vaikuttivat tekoonne vai koetteko, että ainoastaan vapaa tahtonne ratkaisi tässä tapauksessa? Serkku änkytti, ettei ymmärtänyt kysymystä, ja pyysi syyttäjää toistamaan. Hän ei nolostunut, ei aistinut syyttäjän harjoittamaa väkivaltaa, tuota luokkaväkivaltaa, joka oli heittänyt hänet ulos koulumaailmasta ja tietyn syyseurausketjun päätteeksi johdattanut hänet tänne oikeussaliin. Hän luultavasti ajatteli, että syyttäjä oli naurettava. Että syyttäjä puui kuin homo."

Serkun reaktiossa näkyy sama ylpeys kuin ylempänä lainatussa kohtauksessa äidistä puhumassa hienosta rouvasta - ylpeys, jonka takana on häpeä. Tähän liittyy myös eräs romaanin avainkohdista: "Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut." Eddy ymmärtää jossakin vaiheessa pakenemisen mahdollisuuden ja pakeneminen avaa lopulta hänen silmänsä maailmalle ja niille kaikille mahdollisuuksille, joita maailma tarjoaa. On muutakin kuin kotikylä, köyhyyden ja elämäntavan periytyminen.

Kaikkien köyhien silmät eivät kuitenkaan avaudu pakenemisen mahdollisuudelle, tai kenties heissä ei ole sitä voimaa, jota luokkanousun yrittäminen vaatisi. Kotikylän elämä jatkuu samanlaisena kuin ennen:

"Pyörimme aina bussipysäkillä, joka oli poikien elämän keskus. Vietimme siellä kaikki illat sateelta ja tuulelta suojassa. Nin oli ilmeisesti aina ollut: teini-ikäiset pojat kokoontuivat sinne joka ilta ryyppäämään ja juttelemaan. Isä ja veli olivat tehneet niin, ja kun myöhemmin palasin kotikulmille, näin siellä poikia, jotka olivat olleet alle kahdeksanvuotiaita silloin kun minä lähdin pois. He olivat ottaneet paikan, joka minulla oli ollut joitakin vuosia aiemmin. Mikään ei muutu, ei ikinä."

Köyhyydestä irtautumisen, poispääsyn ja pakenemisen yrittämisen keinoja on monia, ja romaani tekee hienosti näkyväksi myös sellaisia toimintatapoja, jotka itse asiassa vain pönkittävät vallitsevaa valta-asetelmaa kuin toisivat minkäänlaista muutosta ihmisten elämään. Yksi tällainen asia on ajokortti ja sen hankkiminen:

"He kaikki ajoivat ajokortin heti täysi-ikäiseksi tultuaan, koska uskoivat, että se vapauttaisi heidät kylän ahtaudesta ja että he voisivat sitten tehdä matkoja (joita eivät koskaan tehneet), retkiä (ei koskaan kauemmas kuin lähiseudun baareihin ja meren rantaan muutaman kilometrin päähän). - - He eivät ymmärtäneet, että ajokortti oli yksi niistä asioista, jotka pitivät heidät kylässä."

Kukapa ei muistaisi omasta nuoruudestaan tarvetta päästä pois, haaveita Emile Zolan tyyliin "rusohohteisesta Pariisista", interrail-kesästä joka jatkuisi ikuisuuksiin, vapaudesta, kaikesta muusta kuin siitä, mitä kotipaikkakunta ahdistavine odotuksineen ja kaavoineen vaikuttaisi tarjoavan? Ja kuinka paradoksaalisesti yllä oleva katkelma paljastaakin sen, että ajokortti, tuo vapauden symboli, itse asiassa onkin juuri yksi niistä kahleista, jotka sitovat ihmiset kotikyläänsä ja yhteiskuntaluokkaansa.

Ei enää Eddy on vaikuttava lukukokemus joka tekee näkyväksi sen, kuinka erilaisista lähtökohdista yhä edelleen nykyaikanakin ihmiset ponnistavat, ja kuinka köyhyys ei ole kadonnut (Länsi-)Euroopastakaan minnekään.

Aila Tuomi: Kuolemanvoittoleikki

"Tämä on luettelo maalauksista, jotka Kristian maalasi Jyväskylässä sinä talvena, kun olimme erossa jo kolmatta vuotta."

Kirjayhtymä 1990. 271 s.

Aila Tuomen Kuolemanvoittoleikki on ristiriitainen romaani. Aluksi olin jättää sen lukemisen kesken, kahdesta syystä: toisaalta siinä on jotain äärimmäisen ysäriä tai sitten tarkoitan tässä ysärillä sitä, mitä itse luin ysärin alussa, eli nuorisokirjallisuutta, toisaalta romaanin alkupuolella kerronta fokalisoituu osin romaanin keskushenkilön, Kristianin, läpi silloin, kun hän on lapsi - enkä ole erityisen innostunut lapsipäähenkilöistä. En kuitenkaan luovuttanut, ja kokonaisuudessaan Kuolemanvoittoleikki on onnistunut lukukokemus.

Romaanin tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Mikasta - jonka näkökulmasta tarinaa enien kerrotaan - ja Kristianista, joka on veljeksistä se, jonka ympärillä tarina eniten pyörii. Mika on Kristianin pikkuveli, mutta heistä kahdesta se, joka on perinteisellä tavalla miehekäs, siis toisaalta lihaksikas, toisaalta äkkipikaisen aggressiivinen ja kaikenkaikkiaan niin periheteromainen kuin olla ja voi. Niinpä Mika, niin pikkuveli kuin onkin, on veljessuhteessa se, joka saa toimia pelastajana. Hän on pelastanut Kristianin tilanteesta jos toisestakin, useimmiten nyrkkiensä avulla.

Kristian puolestaan on eteerinen ja taiteellinen - sekä hyvin herkkä. Hänen mielenterveytensä on ollut koetukseela ja lapsena ja teininä, kun perhettä on kohdannut erinäisiä tragedioita. Tästä juontaa romaanin nimi, Kuolemanvoittoleikki. Kristianin abivuonna veljekset ovat keksineet tämän leikin, jolla saa pidettyä Kristianin demonit loitolla. Leikin leikkiminen on kuitenkin vaarallista ja kuluttavaa, ja niinpä Mika on pistänyt välit poikki Kristianin kanssa tämän valmistuttua ylioppilaaksi.

Romaanin nykyhetkessä ollaan kolmen vuoden päässä abivuodesta, ja paljastuu, että Kristianilla on toisaalta vakavia sydänvaivoja, joita hän ei ole hoitanut asianmukaisesti, sekä valtava perintö käsiensä ulottuvilla. Perhe on sitä mieltä, että Kristian kuuntelee vain Mikaa, joten Mikan on otettava yhteyttä Kristianiin. Tästä lähtee liikkeelle romaanin nykyhetkessä etenevä juoni, jonka tapahtumia valotetaan takaumin.

Kuolemanvoittoleikki on oiva katsaus 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen asenteisiin. Kristian nimittäin on homoseksuaali. Mika puolestaan on "tosimies", joka muistaa korostaa sitä, kuinka hän tarvitsee naisia muun muassa paineidensa laukaisemiseen. Mika ei juuri mitään homoudesta tiedä, mutta kun hän käy pelastamassa humalaisen veljensä homodiskosta, hän keskustelee erään keski-ikäisen homon kanssa, joka suosittelee hänelle tietokirjaa luettavaksi; sitä kautta Mikakin saa asiallista tietoa homoseksuaalisuudesta ja oppii näkemään ilmiön ja hiljalleen ymmärtämään sitä:

"Tavallisilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä alakulttuurista, joka jossain heidän jalkojensa ja massakulttuurin puristuksessa yritti löytää ihmisarvonsa ja elintilansa. Olin kiitollinen kaikesta siitä, minkä olin joutunut kokemaan, näkemään ja lukemaan, sillä hetkellä, kun näin Nilkin ilmeen, Sen nimi oli syyllisyys, häpeä, alistuvuus, nöyryys."

Mikan ja Kristianin suhde sen sijaan on aina, välirikkoa ennen, ollut hyvin läheinen, jopa epätyypillisen läheinen. Perheessä sitä on selitetty pitkälti perhettä kohdanneiden tragdioiden avulla. Nyt Mikan tehtävä on pelastaa Kristian ja saada hänet suostumaan hänelle elintärkeisiin sairaalahoitoihin ja samalla selvittää abivuoden päätteeksi tapahtunut välirikko, sillä ilman tapahtuneen kohtaamista Kristianin kanssa asiat eivät etene.

Kuolemanvoittoleikissä on kyse vieraan ymmärtämisestä, mikä koetetaan tehdä lukijallekin mahdolliseksi juuri Mikan henkilöhahmon kautta, johon toisaalta tiivistyy stereotyyppinen miehisyys ja heteroseksuaalisuus mutta joka toisaalta Kristianin kanssa jaetusta lapsuudesta ja nuoruudesta johtuen on myös moniulotteinen ja ristiriitainen hahmo. Ollaan itsensä näkemisen ja itsensä hyväksymisen kysymysten äärellä - sillä ilman itsensä kohtaamista ja hyväksymistä ei voida vaatia sitä, että muut tai yhteiskunta näkisivät tai hyväksyisivät jotain, jonka olemassaoloa ne eivät tiedä tai ymmärrä:

"Mene peilin eteen - - yritä hyväksyä se, mitä näet, yritä rakastaa sitä ajatellen, että se on mies, jonka kanssa sun täytyy elää. Sun täytyy saada sen hyväksyntä, rakkaus ja kunnioitus, ei muiden... Mutta sun täytyy kans oppii tekeen sille hyvää."

Kuolemanvoittoleikki näyttää myös sen, että Suomen asenneilmapiiri on osittain muuttunut huimasti noin kolmessakymmenessä vuodessa; osittain taas samankaltaista ahdasmielisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, pelkoa, on edelleen vahvasti olemassa.

Marko Annala: Värityskirja

"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."

Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

"Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa."

Gummerus 2015. 474 s.

Iida Raumasta on ehdottomasti tulossa mielikirjailijani. Luin aiemmin syksyllä hänen esikoisromaaninsa Katoamisten kirjan (2011) ja nyt vuonna 2015 ilmestyneen, Kalevi Jäntin palkinnon voittaneen Seksistä ja matematiikasta. Rauma kuvaa henkilöhahmojaan syvästi ja kiinnostavasti, ja kaikissa hahmoissa on jokin särö. Rauma on yksinomaisesti taitava erillisyyden ja etäisyyden kuvaaja: miten ulkopuolisiksi kokevat henkilöhahmot saadaan kohtaamaan toisia, siinä Rauman romaanien taika.

Seksistaä ja matematiikasta -romaanin päähenkilö on Erika, joka on matemaatikko. Hänen matemaattinen lahjakkuutensa on puhjennut jo lapsena, ja romaanin nykyhetkessä Erika on aikuinen matemaatikko, joka työskentelee tutkijana Berliinissä. Romaanin nykyhetken aikatasolta tehdään pitkiä takaumia Erikan lapsuuteen ja lapsuudenperheeseen, kuin myös opiskeluaikoihin Helsingin yliopistossa sekä opintoihin tai työskentelyyn Japanissa.

Seksistä ja matematiikasta -romaani kuvaa ansiokkaasti ja häpeilemättä henkilöhahmoja, ihmissuhteita ja perhesuhteita. Ote on psykologisen realistinen ja osin esseistinen, mutta romaanissa on myös vahva spekulatiivisen fiktion taso:

"Kummituksia on olemassa, turha kiistää. On paikkoja, joiden tunnelmassa on yksinkertaisesti jotain pielessä. Voimme viettää aikaa läheisten kanssa, sytyttää valot, puhua, nauraa tai uppoutua työhön, mutta jokin aistien rajoilla hälyttää, ettei kaikki ole hyvin ja että jos olemme yhtään järkeviä, kokoamme tavarat, ystävät ja työmme ja pakenemme niin pian kuin mahdollista. - - Jokin raja ei pidä, ja ikkunan takana musta hahmo seisoo, tuijottaa."

Pohtiva ote, matemaattinen järki ja järjen ylittävä taso tekevät Seksistä ja matematiikasta -romaanista aivan omanlaisensa. Kaiken kerronnan ja kerrotun takana on kuitenkin syvä inhimillisyys:

 "Lukusuoralla kahden luonnollisen luvun, esimerkiksi yhden ja kahden välissä, on ääretön määrä muita lukuja, murtolukuja ja irrationaalilukuja. Erika havaitsi muistin materian olevan samanlaista, mikään mielikuva ei tyhjene rajalliseen määrään yksityiskohtia, syntymän ja nykyhetken väliin mahtuu äärettömyys, samoin kahden hengenvedon väliin. Erika tunsi uppoavansa sinne, pois matematiikan abstraktista ja hyvin käsitteellistetystä äärettömyydestä oman muistiaineksensa äärettömyyteen, eikä se ollut lainkaan miellyttävä kokemus."

Romaanin keskushenkilöistä rakentuu moniulotteinen ja selittelemätön kuva toiminnan, menneisyyden ja tuntemusten kautta, eivätkä sivuhenkilötkään jää millään lailla ohuiksi. Kaikkea tai kaikkia ei kuitenkaan tarvitse tai voikaan ymmärtää; pahuutta ei selitetä. Suurimmaksi osaksi pahuus asetetaan kontekstiinsa, mutta romaanissa on raikasta se, että osin pahoja henkilöhahmoja tai tekoja kontekstualisoidaan vain vähän - mutta tämä on yhden henkilöhahmon kohdalla tehtävä poikkeus.

Nimensä mukaan Seksistä ja matematiikasta -romaanissa on kyse myös seksistä, jota osin teoretisoidaan, kuten tässä...

"Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. - - Jokainen uskonnollinen tai poliittinen johtaja, pedagogi, siivooja tai sihteeri tietää, kuinka tärkeää on ylläpitää rajoja. Paikkaamme kohojemme hämäryyttä kielloin ja määräyksin, säätelemme, mikä on oikea tapa syödä, ulostaa, mestruoida, harrastaa seksiä. - - Ylikulttuurisesti yleisimmät tabut koskevat juuri ruokaa, ulostamista, kuukautisia ja seksiä. Samoin koskevat kiihkeimmät fantasiat. Me kuvotumme ja kiihotumme siitä, mitä pidämme likaisena. Jokaisella hengenvedolla ja suupalalla me liukenemme maailmaan, ja maailma liukenee meihin. Jokaisessa meissä primitiivinen kauhu liukenemista kohtaan. Jokaisessa meissä irstas halu liueta."

...mutta useimmiten kuvataan käytännössä - ja uskottavasti.

Päähenkilö-Erikan kautta romaanin todellisuus fokalisoituu kiinnostavalla tavalla, koska Erika havainnoi maailmaa usein matematiikan viitekehyksen läpi:

"Erika ei ollut ikinä pitänyt luonnontieteiden induktiivista todistusta suuressa arvossa. Se että jokin on tapahtunut aina tietyllä tavalla, ei todellakaan takaa, etteikö jonain päivänä voisi olla toisin. Matematiikassa yksittäistapauksiin perustuvia tuloksia ei edes lasketa tiedoksi ja hyvästä syystä. Havainto on kapea, aina puolueellinen ja vääristynyt, ja maailma on täynnä ainutkertaista outoutta. Toki Erika kykeni myöntämään, että arkielämän kannalta voi olla käytännöllistä uskoa, ettei lattia vajoa alta, että painovoima pitää kehon maassa eikä kukaan ota automaattisetta metroon. Mutta sitten koittaa päivä, jona tapahtuu se, mitä ei pitänyt tapahtua, aurinko ei nouse ja joku odottaa rappukäytävässä. Ja kun luottamus iduktioon on mennyt, ei ole paljoa jäljellä, jos haluaa operoida konkretian maailmassa, nousta aamulla sängystä, mennä kauppaan ja töihin ja ajaa metrolla."

Kuten esikoisromaanissa Katoamisten kirja, myös tässä romaanissa Rauma asettaa lukijan katsomaan omia itsestäänselvyyksinä pitämiään maailmankäsityksiä ja kyseenalaistamaan niitä. Niin Katoamisten kirjassa kuin tässäkin romaanissa on henkilöhahmo, jonka sukupuoli ja/tai seksuaalisuus ei ole pääteltävissä suoraan hänen nimestään, ja niin myös sukupuolen maailma näytetään lukijalle äärettömyyksien jatkumona samaan tapaan kuin "kahden luonnollisen luvun" välinen jatkumo matemaattisella lukusuoralla: on olemassa paljon muutakin kuin "nainen" tai "mies".

Seksistä ja matematiikasta on kerrassaan taiten rakennettu, hieno ja koskettava romaani. Jään malttamattomana odottamaan Iida Rauman seuraavaa teosta.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.

"Eräänä leutona ja pilvisenä päivänä elokuussa 1969 tuli bussi pitkin kapeaa tietä joka kulki erään etelänorjalaisen saaren kärjessä puutarhojen ja kallionkumpareiden, niittyjen ja metsiköiden välissä, ylös ja alas pieniä mäkiä ja jyrkkien mutkien läpi, välillä tietä molemmin puolin reunustamien puiden lomassa kuin tunnelissa, välillä suoraan kohti merta."

Like 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Min kamp. Tredje bok, 2009. 470 s.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan kolmas kirja kertoo lapsuudesta ja poikaiästä. Kirjaan on onnistuttu kuvaamaan sekä se riemu ja vapaus, joka kuuluu lapsuuteen, kuin myös lapsuuden varjopuolet, se, kuinka riippuvainen lapsi on ympäröivistä olosuhteista - perhesuhteista ja kaverisuhteista. Kolmas kirja on samanaikaisesti siis riehakas ja ahdistava lukukokemus.

Kirjan Karl Ove on herkkä poika, joka myös kärsii herkkyydestään. Hän itkee helposti ja koulussa, ala-asteen lopulla tai seiskaluokalla, häntä aletaan haukkua femiksi, koska häntä pidetään feminiinisenä. Häntä kutsutaan myös homoksi, mikä saa hänet kauhistumaan ja epäilemään omaa seksuaali-identiteettiään, vaikka tytöt pyörivät jatkuvasti hänen mielessään. Kolmas kirja muistuttaa aikuisia siitä, kuinka tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat lapsuudessa ja varhaisteini-iässä. Ei sillä, etteivätkö ne olisi tärkeitä myöhemminkin, mutta Kolmas kirja näyttää yhteenkuuluvuuden ja joukkoon kuulumisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarpeen tärkeyden.

Suhteita vanhempiin kuvataan eritoten kirjan alkupuolella. Suhde äitiin kuvataan leppoisampana:

"Äiti ajoi varovasti ja huomaavaisesti, ei koskaan välittänyt vaikka edellä ajava auto ajoi hitaasti vaan tyytyi matelemaan perässä. Hän ei suuttunut, hänellä oli aina aikaa auttaa, hän ei piitannut siitä että tavarat menivät rikki, sillä sellaista sattui, hänestä oli mukava jutella kanssamme, hän oli kiinnostunut siitä mitä me sanoimme, hän hemmotteli meitä sellaisella mikä ei ollut varsinaisesti välttämätöntä, kuten vohveleilla, pullalla, kaakaolla, vastapaistetulla leivällä."

Isäsuhde sen sijaan näyttäytyy hyvin kompleksisena. Isä on hahmo, jonka läsnäolo on painostavaa ja jonka toiminta on myös epäreilua, mutta jonka hyväksyntää kuitenkin haetaan. Isä luo perheeseen kontrollin tiukan ilmapiirin:

"Isä puolestaan yritti karsia elämästämme kaiken turhan: ruokaa syötiin siksi kun oli pakko, eikä syömiseen käytetyllä ajalla ollut mitään arvoa sinällään, kun katsoimme televisiota, katsoimme televisiota, eikä silloin juteltu tai tehty mitään muuta, pihassa meidän täytyi kulkea laattoja pitkin, ne oli asetettu nurmikolle juuri sitä tarkoitusta varten, kun taas suurella ja houkuttelevalla nurmikolla ei saanut kävellä, juosta eikä maata. - - Emme saaneet koskea isän työkaluihin, olipa sitten kyse vasarasta, ruuvimeisselistä, pihdeistä tai sahasta, lumikolasta ja harjasta, emme myöskään saaneet laittaa ruokaa keittiössä, emme edes leikata leipää itse, emmekä avata televisiota tai radiota. Jos olisimme saaneet, tavarat olisivat koko ajan olleet ties missä, mutta nyt kun meillä vallitsi tällainen järjestys, kaikki oli omalla paikallaan, ja jos äiti tai hän käytti niitä, se tapahtui hallituissa, tarkoituksenmukaisissa oloissa."

Lapsuuden oivallukset kuvataan konkreettisten asioiden kautta. Eräänä päivänä kotiin tulee kirje, jossa lukee Norunn. Karl Ove hämmentyy nimestä ja kysyy hiuksia kuivaavalta äidiltään, kenelle kirje oikein on tullut. Äiti laskee föönin käsistään ja toteaa, että Norunn on hänen nimensä. Karl Ove kieltää tämän painokkaasti, mihin äiti toteaa, että Norunn on hänen nimensä - joskin toinen nimensä, hän on Sissel Norunn. Tieto tulee Karl Ovelle aivan uutena, ja se saa hänet aivan raiteiltaan:

"Olin järkyttynyt sisimpiä syövereitäni  myöten. En niinkään nimestä kuin siitä etten ollut tiennyt mitään. Että äidillä oli nimi josta en ollut tiennyt.
        Oliko olemassa muutakin mitä en tiennyt?"

Lapsuus näyttäytyy aikana, jolloin oman maailman rajat avautuvat jatkuvasti. Vastaan tulee maailmaa mullistavaa tietoa ja maailma avautuu myös konkreettisesti, kun seikkaillaan kavereiden kanssa ulkona ja päädytään ties minne.

Knausgård onnistuu kuvaamaan myös lapsuuden päähänpistoja samastuttavasti, mistä käy esimerkiksi viehtymys tulitikkuleikkeihin - kuinka jännittävää on vain mennä jonnekin ja sytyttää jotakin palamaan ja sitten koettaa sammuttaa palo, kuinka tulitikkuleikkien kautta voi kokeilla oman kaikkivoipuudensa rajoja.

Kolmas kirja tuntuu päättyvän siihen, missä varhaisteini-ikä loppuu. Ystävyyksiä on syntynyt ja loppunut, ensimmäiset rakkaussuhteet - nuo, joiden pituutta mitataan päivissä - on koettu ja äiti on ostanut pojalleen ensimmäisen deodorantin. Lapsuus on ohi.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
17. Kirjassa juhlitaan

Paolo Giordano: Ihmisruumis

"Komennuksen jälkeisinä vuosina jokainen heistä yritti muuttaa elämässään kaiken, kunnes muistot siitä toisesta, aikaisemmasta elämänjaksosta verhoutuivat väärään, keinotekoiseen valoon, ja he alkoivat itsekin uskoa, ettei mitään siitä kaikesta oikeasti tapahtunutkaan, tai ei ainakaan heille."

WSOY 2014. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos Il corpo umano, 2012. 334 s.

Pidin paljon Paolo Giordanon esikoisromaanista Alkulukujen yksinäisyys (2010) ja ilahduin löydettyäni häneltä toisenkin suomennoksen. Ihmisruumiin tyylissä ja sisällössä onkin paljon samaa kuin Alkulukujen yksinäisyydessä: henkilöhahmot ovat samaan tapaan erillisiä ja yksinäisiä.

Ihmisruumis on mielestäni ennen kaikkea moderni sotaromaani. Keskeiset hahmot ovat italialaisia sotilaita ja keskeiset tapahtumat sijoittuvat Afganistaniin, vaikka henkilökuvausta toki syvennetään italialaisella lapsuudella ja nuoruudella ja romaanin loppuosan tapahtumat sijoittavat sotakomennuksen jälkeiseen aikaan ja Italiaan.

Ihmisruumista voisi pitää jonkinlaisena nykyajan tuntemattomana sotilaana. Afganistanin pölyisessä aavikkotukikohdassa asuu liuta erilaisia ja eripersoonaisia miehiä. Romaanin alkuosa keskittyy kuvaamaan tukikohdan arkea ja henkilösuhteita.

Romaanin toiminnallinen ydin on sen toinen osio, joka kuvaa yhtä, henkilöhahmojen elämän muuttavaa ja mullistavaa operaatiota.

Romaanin ydinkysymykset tiivistyvät Afganistanista palanneen sotilaan itselleen esittämissä kysymyksissä romaanin kolmannessa osiossa:

"Oli helpompaa tilata lääkettä armeijan laskuun, sen verran pakkauksia, että niillä pärjäsi pitkään. Pilleri päivässä, ja kukin niistä pyyhki pois kysymyksen, johon en ollut koskaan saanut vastausta: mikä on perhe? miksi sota puhkeaa? kuinka miehestä tulee sotilas?"

Vaikka romaanin henkilöhahmot toisaalta kärsivät juurettomuudesta, irrallisuudesta ja osin myös elämän merkityksettömyydestä kukin tavallaan, on heillä kaikilla kuitenkin myös menneisyys, joka pitää heitä tiukasti otteessaan. Tämä tiivistyy kohtauksissa, joissa henkilöhahmot ovat tekemisissä lapsuutensa ja nuoruutensa paikkojen ja ihmisten kanssa:

"Olin tuonut mukanani [lapsuudenkotiini] pyyhkeen ja nesessäärin, jossa pidin hammasharjaa. Panin ne aina käytön jälkeen takaisin matkalaukkuun. Minusta ei ollut mukava jättää mitään minulle kuuluvaa kylpyhuoneeseen tai muuallekaan. Jokaisen huonekalun pinta oli niin menneisyyden kyllästämä, että se olisi varmasti imaissut tavaran siinä paikassa ja siirtänyt sen toiseen ajalliseen ulottuvuuteen, saavuttamattomiin."

Ihmisruumis on toimiva lukuromaani.

***
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Nufit 2016 - Tuho @ Paasitorni, Helsinki

Nufit eli Nuorten filosofiatapahtuma on yksi vuoden kiinnostavimmista kulttuuritapahtumista, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Tänä vuonna teemana oli "Tuho".

Kävin kuuntelemassa useita alustuksia, joista kirjoitan tarkemmin alla, Maryan Abdulkarim puhui rasismin ja naisvihan suhteesta, Risto Ylihärsilä taiteilijuudesta, Marco Casagrande kaupunkitilan mahdollisuuksista (tämä oli ehkä paras kaikista kuuntelemistani alustuksista! - mikäli niitä on mitenkään mahdollista paremmuusjärjestykseen panna), Juha Siltala tuhosta ja uhrista historian ja kansakunnan näkökulmasta ja Tiina Rosenberg feminismistä. Nufitia vaivaa runsaudenpula, joten harmillisesti en päässyt kuulemaan esimerkiksi Saara Jantusen alustusta Sota 2.0 tai Suvi Auvisen alustusta Tuhotaan valtasuhteet.

Nufitissa järjestetään myös lukiolaisille suunnattu Sokrates-väittelykilpailu, jonka väitteet tänä vuonna olivat mielestäni todella mielenkiintoisia, Tosin osa niistä oli niin vaikeita, että lukiolaisten reaktiokykyä väittelyn tuoksinnassa ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi väite "Uskonto tuhoaa moraalin" oli mielestäni tällainen - väitteeseen on saatu sisällytettyä kaksi laajaa ja abstraktia käsitettä, joiden määrittelystäkin jo voitaneen väitellä lähestulkoon täältä ikuisuuteen. Finaaliin pääsivät Rovaniemen lyseonpuiston lukion joukkue sekä Medialukion ja Tuusulan lukion hybridijoukkue, joista ensin mainittu voitti kilpailun nyt toista vuotta perätysten.

Maryan Abdulkarim: Rasismi ja naisviha erottamattomat

Varsinkin tämänhetkisen suomalaisen keskustelukulttuurin kontekstissa minua kiinnosti mennä kuuntelemaan Maryan Abdulkarimin alustusta, jossa käsiteltiin rasismia ja naisvihaa yhteenkuuluvina ilmiöinä.

Alustuksensa alussa Abdulkarim määritteli rasismin valtajärjestelmäksi, joka määrittelee yksilöitä etnisen taustan perusteella. Hierarkian huipulla on valkoinen mies ja sen pohjalla on musta nainen. Rasismin historiassa taustalla on taloudellinen hyöty: kun Amerikan alkuperäiskansat oli kulutettu loppuun, valtameren yli alettiin roudata Afrikasta mustia orjia. Rasismin perustalla näkyy siis ajatus ihmisen välinearvosta. USA:ssa kirkko oli mukana rasismissa: mikäli ihminen ei ollut kristitty (mitä maahan tuodut mustat eivät olleet), hänellä ei ollut sielua, joten hänen hyväksikäyttämisensä sai oikeutuksen.

Yleisökysymyksissä kyseenalaistettiin se, eikö myös valkoinen ihminen voi joutua rasisimin kohteeksi. Abdulkarin kiisti tämän käänteisen rasismin mahdollisuuden, sillä maailmassa vallitsee valkoinen hegemonia, ja vaikka valkoisista sanottaisiinkin jotain rasistista, se ei tuota rasistisia ennakkoasenteita toisin kuin esimerkiksi mustien suhteen: mustien tuottama kertomus - olisipa se sisällöltään rasistinen tai ei - ei jäisi ainoaksi narratiiviksi valkoisista, koska valkoisista kertovia (ja eritoten valkoisesta miehestä kertovia) narratiiveja on niin paljon, että ymmärrämme olevan olemassa erilaisia valkoisia yksilöitä, kun taas mustista kerrottu rasistinen narratiivi näkyy heti esimerkiksi mustan ihmisen hakiessa työpaikkaa; jos tai kun työnantajalla ei ole omia kokemuksia mustista, rasistisesta narratiivista tulee ikään kuin tosi (somali - siis laiska jne.).

Naisvihan juuret Abdulkarin puolestaan sijoitti siihen, että naisen keho kykenee tuottamaan jälkeläisiä. Naisen keho haluttiin siis ottaa haltuun taloudellisista ja poliittisista syistä: haluttiin lisää jälkeläisiä, naisen keho oli siis otettava haltuun. Naisen valtaa rajoitettiin suhteessa hänen seksuaalisuuteensa ja lisääntymiseensä ja luotiin tila, jossa nainen ei hallitse omaa kehoaan.

Myös haastajat nostivat naisen aseman esiin kysymyksissään. Naisen täytyy baarissa miettiä, voiko hän lähteä tupakalle yhtä aikaa muiden kanssa, jos pöytään ei jää ketään ja lasissa on vielä juomaa. Täytyy muistaa, että on olemassa riski, että joku kävisi laittamassa lasiin tyrmäystippoja. Miehet eivät välttämättä edes ymmärrä ongelman todellisuutta, koska heidän ei tarvitse ajatella sitä. Nainen miettii myöhään töistä palatessaan, mikä on paras reitti kävellä kotiin: se ei välttämättä ole suorin ja nopein reitti, vaan se reitti, joka on valaistu ja jolla todennäköisemmin liikkuu muitakin ihmisiä. Nainen ehkäpä kävelee avain taskussa olevan nyrkkinsä sisään puristettuna, jotta hän voi tarvittaessa puolustautua väkivaltaisessa hyökkäyksessä.

Jokainen nainen ymmärtää edellä kuvatut ongelmat, koska jokainen nainen on suunnitellut toimintaansa häneen mahdollisesti kohdistuvan uhan perusteella; miehet sen sijaan saattavat kokea, että Suomi on turvallinen maa. Esimerkit naisten varautumisesta potentiaalisiin turvallisuusuhkiin ovat ääneen sanottuina pöyristyttäviä: ajattelemmeko me jokainen oikeasti näin - miten se muuttaisi meitä, jos eläisimme yhteiskunnassa, jossa tällaisia asioita ei tarvitsisi huomioida?

Miten rasismi ja naisviha sitten liittyvät yhteen? Abdulkarim otti havainnollistavaksi esimerkiksi suomalaiset katupartiot ja niiden toimintaa kuvaavan sitaatin Jari Sarasvuolta: katupartiot eivät ole huolissaan suomalaisista naisista vaan kyseessä on omaisuusrikos - halutaan suojella naisia, jotka koetaan omiksi; valkoisen naisen siis ajatellaan kuuluvan valkoiselle miehelle ja valkoista naista siis täytyy "suojella" muilta väreiltä. Samaa tematiikkaa käsitteli lauantaina Tiina Rosenberg alustuksessaan Patriarkaatin tuho.

Myös toinen teema toistui niin Abdulkarimin kuin Rosenberginkin alustuksissa, nimittäin etuoikeutettuus. Abdulkarim toi esiin, että "sortaja ei koskaan voi liittyä sorrettujen joukkoon". Esimerkiksi suomalainen voi päättää lähtevänsä Bangladeshiin vaateteollisuuden orjatehtaaseen töihin, mutta sorron kokemus ei koskaan ole sama, koska suomalainen olisi tuolloinkin etuoikeutettu; hänellä olisi aina paluun mahdollisuus takaisin Suomeen - hänellä on muun muassa varakkuutta, suhteita, kielitaitoa ja paljon laajakulmaisempi elämänkokemus kuin bangladeshilaisella tehdasorjalla, ja nämä etuoikeutut ominaisuudet tekevät muuntumisen epäetuoikeutetuksi mahdottomaksi.

Lisäesimerkkinä etuoikeutettuudesta Abdulkarim käsitteli esimerkiksi kykyä liikkua: kukaan, joka kykenee liikkumaan kahdella jalalla, tuskin oli joutunut miettimään ennen Nufitiin saapumistaan ja Paasitornin 2 1/2 kerrokseen kiipeämistään, onko paikalle saapuminen ylipäätään mahdollista ja onko rakennus esteetön.

Etuoikeutettuusesimerkkien pohjalta Abdulkarin teki yhteenvedon, ettei yhteiskunta ole samanlainen kaikille. Jos on etuoikeutetussa asemassa, ei helpostikaan tule kiinnittäneeksi asiaan huomiota.

Katupartiotoiminta kirvoitti myös useita yleisökysymyksiä ja keskustelua rakenteellisen rasismin ja "huutelun" erosta. Abdulkarin totesi, että ulossulkevat rakenteet ylläpitävät "huutelua" ja tuottavat konkreettisia häirintätilanteita. Rakenteet myös etäännyttävät ja häivyttävät ilmiöitä ja tekevät niistä näennäisen tavanomaisia ja normaaleja. Abdulkarin totesi jokaisen länsimaissa asvuvan olevan modernin ajan orjanomistaja - kapitalismin reuna-alueilla, ulkoistettuna maantieteellisesti pois näkyvistä, kukoistavat orjamarkkinat: vaatteita tuotetaan orjatyövoimalla Kaukoidässä, ja kaivosteollisuus, joka tuottaa esimerkiksi teknologian tarvitsemat raaka-aineet, toimii (lapsi)orjatyövoimalla.

Rasismi ei myöskään elä "yhteiskunnan marginaalissa", kuten on ajateltu - esimerkiksi että somessa huutelijat olisivat pieni mutta äänekäs ryhmä. Abdulkarim kehotti yleisöä tutustumaan hallituksen maahanmuutto-ohjelmaan, perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelmaan ja äärioikeiston maahanmuutto-ohjelmaan ja tutkimaan, onko niissä sanavalintaeroja. "Ilma, jota hengitämme, on rasisitista."

Risto Ylihärsilä: Putoan kaivossa

Mennessäni kuuntelemaan Risto-yhtyeestäkin tutun Risto Ylihärsilän alustusta ajattelin sen olevan joko hitti tai huti. Ehdin paikalle vasta kesken yleisökeskustelun, ja aluksi tuntuikin siltä, että keskustelu on päämäärätöntä haahuilua, puhutaan abstrakteista aiheista, joita ei syystä tai toisesta konkretisoida. Tunnelma kuitenkin parantui tai pääsin itse tahmean alun jälkeen sisään aiheisiin, sillä lopulta keskustelu oli kiinnostavaa kuultavaa.

Yleisökysymyksissä nousi esiin muun muassa taiteen tekemisen oikeutus: onko ok tehdä taidetta vai onko taiteen tekeminen vain täysin itsekästä, vaiko sittenkin itsekkyyden vastakohta, mikäli taide esimerkiksi auttaa vastaanottajaa oivaltamaan asioita uudella tavalla tai osoittaa muidenkin kärsineen samankaltaisista ongelmista?

Risto kertoi esimerkiksi kappaleiden Nina, olen palasina ja Uskotko Jeesukseen Kristukseen pohjimmiltaan kertovan paniikkihäiriöstä, vaikkei kummassakaan sitä suoraan mainita. Keikoilla hän oli havainnut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin soittamisen jälkeen yleisössä osan pitelevän rintaansa, ei sikäli, että he olisivat aivan sydänkohtauksen partaalla, vaan ehkäpä siksi, että kappale oli kuitenkin onnistunut välittämään sellaista sisältöä, jota se ei eksplikoinut. Itse olen kuullut Uskotko Jeesukseen Kristukseen -biisin livenä kerran - se on yksi suosikkibiiseistäni Riston tuotannosta, mutta ainakin tuolla keikalla se esitettiin niin painostavasti ja ahdistavasti, että allekirjoitan Riston analyysin kappaleesta, vaikken muistakaan itse pidelleeni rintaani esityksen jälkeen tai sen aikana.

Ristoa pyydettiin myös kontekstualisoimaan oma musiikkinsa suomalaiseen musiikkiin, missä yhteydessä hän mainitsi muun muassa Joose Keskitalon nimen; ensimmäisen levynsä Risto kuvaili olleen "sellaista sekoitusta, mitä ei ihan hetkeen ollut [Suomessa] tehty", mutta sittemmin "vastaavia kummajaisia" oli sittemmin tullut vastaan.

Marco Casagrande: Kolmannen sukupolven kaupunki - teollisen kaupungin raunio

Marco Casagranden alustus ja sitä seurannut keskustelu olivat Nufitin parasta antia. Itse en osannut otsikon perusteella odottaa oikein mitään, ja ehkä siitäkin syystä alustus veti täysin maton kaiken sen alta, mitä olen ajatellut kaupungeista ja asumisesta, siitä, mikä niiden suhteen ylipäätään on mahdollista. Olin kerrassaan hämmentynyt ja vaikuttunut alustuksesta, ja niin tuntui olevan moni muukin, sillä yleisökysymyksissä lähes jokainen puhuja totesi aluksi kiittävänsä alustajaa kiinnostavasta esityksestä, mitä ei kuitenkaan joka alustuksen yhteydessä kuullut, vaikka kiittäminen kiinnostavuudesta toki on myös kohteliaisuus.

Marco Casagrande on arkkitehti, joka on voittaunut töillään useita palkintoja ja joka on tehnyt monia kansainvälisiä projekteja. Tässä alustuksessa Casagrande puhui lähinnä työskentelystään Taipeissa ja siellä erityisesti Treasure Hillin slummissa.

Taustaksi on kuitenkin ensin kirjoitettava siitä, mitä Casagrande tarkoittaa "kolmannen sukupolven kaupungilla". Ensimmäisen sukupolven kaupunki on maisema - esimerkiksi joki ja vuoret - johon muodostuu inhimillistä asutusta. Casagrande kuvaili tätä "luonnon ehdoilla syntyväksi pesäksi". Toisen sukupolven kaupunki puolestaan on teollinen kaupunki. Teollinen kaupunki syntyy, kun ihminen teollistumisen myötä julistaa riippumattomuutensa luonnosta. Kolmannen sukupolven kaupunki puolestaan syntyy silloin, kun teollisuus kypsyttää kaupungin orgaaniseksi koneeksi, osaksi luontoa.

Kolmannen sukupolven kaupunki versoo teollisuuden kaupungin raunioilla ja jättömailla tai toisaalta sen olemassaolo mahdollistuu katastrofin jälkeen. Projektissa luonto toimii yhteistyöarkkitehtina. Tämä oli mielestni yksi vallankumouksellisimmista ajatuksista, joita Casagrande toi esiin - varsinkin kun olemme Suomessa, joka suhtautuu rakennusmääräyksiin ja rakentamiseen lähes hysteerisesti (mutta onnistuu silti tuottamaan rakennuksia, jotka ovat lähes poikkeuksetta homeessa tai joissa silti kärsitään sisäilmaongelmista).

Esimerkkitapaus Treasure Hill oli käytännössä vuoren rinteelle rakentunut slummialue Taipeissa, ja Casagranden saapuessa paikalle kaupungin viralliset tahot olivat aloittaneet slummin hävittämisen: alarinteiden talot, jotka oli kyetty lanaamaan puskutraktorein, oli lanattu maan tasolle, ja ylempänä olevien talojen väliltä oli hävitetty se, minka Casagrande nimesi kaupungin hermoverkoksi, siis portaat ja sillat, talojen väliset yhteydet. Taloja ei ollut voitu tuhota, koska puskutraktorit eivät kyenneet kiipeämään rinteitä pitkin eikä kaupunki ollut panostanut rahaa järeämpään kalustoon.

Casagrande alkoi tarkkailla Treasure Hillin toimintaa ja teki useita havaintoja. Slummissa oli itse asiassa harrastettu kaupunkiviljelyä, mikä toi alueelle omavaraisuutta. Viljelyksiä ja muita tarpeita varten oli varastettu vettä kaupungin vesiverkostosta, mutta vain pieniä määriä - sellaisia, jotka voisivat hävitä vaikka jonkin putkisto-ongelman ilmaantuessa. Vedellä kasteltiin viljelykset, ja vesi valui rinnettä alas; alas valuttuaan vesi oli suodattunut viljelysten läpi ja siis puhdistunut ja käytettävissä uudestaan. Slummissa kompostoitiin, mikä on ekologista. Myös sähkö hankittiin varastamalla kaupungin verkosta. Casagrande kiinnostui alueesta ja sen mahdollisuuksista ja päätti työskennellä alueen parissa: siinä, missä kaupungin virallinen strategia halusi tuhota alueen ja hankkiutua siitä eroon, Casagrande aloitti alueella päinvastaisen prosessin ja slummin tuhoamisprojekti käännettiin päinvastaiseksi - alettiin rakentaa portaita ja viljelyksiä. Materiaalit saatiin läheiseltä siltatyömaalta, rakentajat olivat esimeriksi paikallisia opiskelijoita ja slummin asukkaita.

Tietenkään Treasure Hill ei ollut mikään auvoinen ihanneyhteisö, vaan sielläkin oli omat valtarakenteensa ja ongelmakohtansa. Osa asukkaista omisti useita taloja, joissa oli vuokralla heikommassa asemassa olevia ihmisiä, kuten siirtotyöläisiä, joita talonomistajat puolestaan riistivät. Alueella kukoisti myös prostituutio ja huumekauppa. "Mikään paikka ei ole puhtoinen." Moralisoiti ei kuitenkaan ollut Casagranden tavoite, vaan keskusjohtoisen kaupungin tuho, jota Treasure Hill omalla tavallaan edusti.

Miten Treasure Hill sittemmin kehittyi? Kehitys on jonkinlainen malliesimerkki kapitalismin toiminnasta ja gentrifikaatiosta. Kun alue kehittyi, se hyväksyttiin myös virallisesti ja laillistettiin. The New York Times -lehti saapui paikalle ja teki alueesta jutun, jossa se nimesi Treasure Hillin "must see destinationiksi". Alue sai kuuluisuutta. Paikallinen hallitus alkoi omia sitä itselleen, mistä seurasi muun muassa virallisia turvallisuusmääräyksiä - argumentoitiin, että alueen itse rakennetut talot ovat vaarallisia. Alueella asui paljon vanhuksia, jotka eivät kyenneet itse remontoimaan rakennuksia, joten alueen asukkaat pakkosiirrettiin muualle. Aluetta kunnostettiin ja se nimettiin "Taipei Artist Villageksi". Alue sai uudet asukkaat ja sinne tehtiin taiteilijoiden residenssejä - alue siis banalisoitiin. Ja nyt siis vain rakenne alkuperäisesta Treasure Hillistä on jäljellä.

Toinen projekti Taipeissä oli "Raunioakatemia", jonka käyttöön vallattiin viisikerroksinen rauniotalo, jonne syntyi "akateeminen ei kenenkään maa". Taloon rakennettiin kaupunkiviljelypalstoja: sadevedet ohjattiin katolta sisään putkia pitkin huoneiden nurkkiin, joissa kasvatettiin bambua. Kellariin istutettiin puita. Viidenteen kerrokseen rakennettiin "Taipein hienoin sauna". Talossa paitsi työskenneltiin ja opiskeltiin, myös asuttiin. Talon seinämiin kasvoi kasveja - esimerkiksi puu, jolla ei ollut lainkaan yhteyttä maahan. Kun puun ekosysteemiä tutkittiin, huomattiin, että sen toinen pääjuuri oli talon teräsbetonisten rakenteiden välissä, toinen puolestaan vesi- ja viemäriverkostossa. Tarvittavan hummuksen puu pyydysti ilmasta.

Luonto siis vääntää ihmisympäristön sellaiseksi, että siitä tulee osa luontoa, ja ihmiset toimivat samoin luonnon suhteen. Teollisessa, kapitalistisessa koneessa on reikä, joka voidaan vallata käyttöön, mistä käy esimerkiksi "Taipein kallein tontti". Taipein keskustassa on tontti, jolle ei kolmeenkymmeneen vuoteen ole rakennettu mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että tontti on niin kallis, ettei kenelläkään ole varaa ostaa sitä. Ja tähän väliin ovat iskeneet taipeiläiset "anarkistimummot": he ovat vallanneet tontin kaupunkiviljelyyn. Casagranden mukaan orgaaniset yhteisöt ovat usein matriarkaalisia, ja myös Treasure Hillin johtajana oli vanha nainen. Myös "anarkistimummojen" toiminnan merkitys tuli useassa kohdassa esiin.

Casagrande ryhtyi Taipeissä työstämään myös jättömaasaarta, joka sijaitsee Taipeitä halkovan joen keskellä. Saari on tulvamaata, joki tulvii säännöllisesti saaren yli. Saarelle päätettiin rakentaa "ihmisräme" puukuutiokehikoista, jotka olivat 6 x 6 x 6 metrin kokoisia. Laatikoita laitettiin vierekkäin ja päällekkäin, ja sisään voi tuottaa sellaista sisältöä, kuin haluaa. Katoille tehtiin puutarhat, alimpiin laatikoihin ei rakennettu pysyvää sisältöä. Kun joki tulvii, se tulvii vapaasti alimpiin, tyhjiin kehikkoihin, ja kun tulvaa ei ole, alakerroksissa järjestetään esimerkiksi Night market -tapahtumia tai kunnostetaan veneitä. Käyttövesi puhdistetaan saastuneesta joesta, ja kun vesi valuu alas kattopuutarhoista, se on jälleen puhdistunut käytettäväksi.

Puulaatikkometodia on kokeiltu toisaallakin: se on esitelty Tallinnassa ja sitä viedään johonkin virolaiseen kylään, ja sitä on sovellettu muun muassa Gazassa. Gaza on voimakkaiden pakotteiden kohteena, alueelle ei saa viedä esimerkiksi betonia. Sen sijaan "puutikkuja" (eli puukehikkokuutioiden rakentamisen mahdollistavaa materiaalia) saa tuoda, ja seinät voi sitten rakentaa käsillä olevasta materiaalista, kuten betonimurskasta (jota pommitusten jäljiltä on saatavilla) tai hiekkasäkeistä.

Kolmannen sukupolven kaupunki on siis "paracity": teollisen kaupungin sisäelin, parasiitti, joka hyödyntää olemassa olevaa kaupunkirakennetta - paracity "laiduntaa teollista kaupunkia, joka on sen eläin". Paracity on siis eräänlainen hi-tech-slummi, joka toimii kaupungin parasiittinä imien kaupungista itseensä energiavirtoja, saastetta ja roskia, joista se tuottaa itselleen energiaa tai joita se hyödyntää tai jotka se jalostaa ja myy takaisin kaupungille.

Keskusteluosiossa punnittiin Casagranden ajatusten ja toiminnan soveltamista Suomeen. Otettiin esimerkiksi Rovaniemi, "missä varmaan on paljon tyhjiä taloja". Miten arktisissa oloissa voitaisiin toteuttaa paracity-ajattelua? Casagrande sanoisi kokeilevansa projektia mielellään. Puhuttiin paljon myös Helsingistä. Harmiteltiin sitä, että Suomessa ei ole esimerkiksi Kööpenhaminan Christianian kaltaista aluetta. Toisaalta nyt esimerkiksi Keski-Pasila on alue, jossa ei toistaiseksi ole mitään (tosin sinnekin on suunnitteilla suuri ostoskeskus - hasikahtaako jotenkin vanhanaikaiselta ajatukselta?). Casagrande ihmetteli suomalaista kaksoiskäyttäytymistä: miksi ihmiset vetäytyvät mökeilleen "mökkikulttuurin barbarismiin" viettämään aikaa pihalla kalsarit ja saappaat jalassaan, miksei mökkikulttuuria voi tuoda kaupunkiin, vaikka "sinne Pasilaan"?

Kaupunkisuunnittelun suurimmaksi esteeksi Casagrande nimesi "virallisen maun", jonka mukaan päätöksiä tehdään ja joka käyttää usein perusteluinaan esimerkiksi ulkomaisia vaikutteita. Virallinen maku on Casagranden mukaan mahdoton keskustelukumppani. Virallisellakin maulla on "alitajunta", mutta se ei pysty työstämään ajatuksia. Olisi päästävä käsiksi tähän alitajuntaan, sillä näkyvän, kuten virallisen maun, kanssa työskenteleminen ei johda tuloksiin, joihin kollektiivisen alitajunnan kanssa työskenteleminen voisi johtaa, Siis vertauskuvin "kaupunkikompostia pitää pystyä pöyhimään", jotta "päästään käsiksi oikeaan kukkamultaan". Ja siihen tarvitaan väkivaltaa. (Jonka olemassaolon voi lukea esimerkiksi yllä kuvatuista, toteutuneista projekteista.)

Marco Casagranden projekteista saa lisätietoa hänen firmansa kotisivuilta.

Casagranden vastauksissa yleisö- ja haastajakysymyksiin toistui usein lause "kai se on mahdollista". Tässä lausahduksessa on mielestäni Casagranden ydinviesti - miksei jokin voisi olla mahdollista? Casagrande toi alustuksessaan ja vastauksissaan esille itselleni niin uudenlaisia ja radikaaleja ajatuksia, etten todellakaan ollut miettinyt tuollaisen todellisuuden olemassaolon mahdollisuutta puhumattakaan siitä, että ideoita oli jo toteutettu konkreettisesti ja käytännössä. Meidän jokaisen tulisi siis harjoittaa "kai se on mahdollista" -ajattelua, ja saattaa syntyä jotakin sellaista, mitä ei ennen ole ollut olemassa.

Marco Casagrande osoittautui loistavaksi ja innostavaksi puhujaksi, jota kannattaa mennä kuuntelemaan, jos siihen on mahdollisuus.

Ali Jahangirin stand up -komiikkaa

Lauantai-illan kevennykseksi sitä kaipaaville Nufitin ohjelmassa oli tarjolla koomikko Ali Jahangirin stand up -komediaa, ja ainakin itse tähän aikaan illasta kaipasin kevennystä, vaikka samaan aikaan olisi ollut tarjolla myös kiinnostava Suvi Auvisen Tuhotaan valtasuhteet.

Jahangirin esitykselle oli varattu aikaa puolitoista tuntia. En ole aiemmin nähnyt Jahangiria lavalla, mutta sekä omien oletusteni että sen, miten Jahangiri omaa esitystään välillä kommentoi, pohjalta voin todeta, että kyse oli paitsi stand upista, nauramisesta ja naurattamisesta, myös ajatusten herättämisestä. Jahangiri käsitteli muun muassa erilaisuuden ja maahanmuuton tematiikkaa paitsi vitsein myös puhumalla niistä vakavasti.

Kokonaisuus oli hyvin onnistunut ja itseäni jäi naurattamaan eniten vitsi suomalaisten fanaattisesta suhtautumisesta (uusiin) perunoihin. Jahangirin esitys toi osuvasti esiin myös sen, että vaikka tapahtuma on vakavasti otettava ja käsittelee tärkeitä aiheita, kaikkien esitysten ei tarvitse olla vakavia ja silti nekin voivat käsitellä vakavasti otettavia asioita.

Juha Siltala: Miksi ihmiset käyttäytyvät tuhoavasti?

Juha Siltala lähestyi Nufitin teemaa, Tuhoa, histrorian näkökulmasta. Alustuksessa ja keskustelussa keskityttiin pitkälti ihmisyyteen itsensä sekä kilpailun että empatian näkökulmasta, ja pitkälti keskustelua käytiin kansakunnista ja kansallisvaltioista.

Siltala toi esiin, että ihmisellä on olemassa mekanismi, joka palkitsee altruisimista (toiselle hyvän tekeminen tuo tekijälleen hyvän olon), mutta ihmisellä on myös kilpailullinen puoli. Kun resurssit käyvät niukemmiksi, niistä myös kilpaillaan kovemmin. Toisaalta tutkimuksissa on todettu, että sellainen yhteisö, joka koostuu vain keskenään kilpailevista jäsenistä, menestyy heikommin kuin sellainen, jossa jäsenet myös huolehtivat toisistaan. Tulkitsen tämän näkökulman varsin vahvaksi argumentiksi hyvinvointivaltion puolesta.

Haastajat esittivät kysymyksen, miten voitaisiin edistää ihmiskunna me-henkieä tilanteessa, jossa tuntuu, että yhteiskunta sirpaloituu entistä voimakkaammin erilaisiksi alakulttuureiksi. Tässä yhteydessä Siltala nosti esiin kulttuuriset sulkeumat, joista hän otti esimerkiksi amerikkalaisen konservatismin. Sen vastapoolina hän puhui liberaaleista ja huomautti, että vaikka liberaalien empatiapiiri, siis henkilöt ja ryhmät, joita kohtaan liberaalit tuntevat empatiaa, on laajempi kuin konservatiiveilla (en tiedä, voisiko tässä yheydessä siis todeta, että liberaalien kulttuurinen sulkeuma on laajempi kuin konservatiivien vai voidaanko liberaalien kohdalla ylipäätään puhua kulttuurisesta sulkeumasta, koska liberaalien lähtökohta itsessän on jonkinlainen avoimuus), myös liberaalit voivat käyttäytyä paineen alla samoin kuin konservatiivit: siis aggressiivisesti ja poissulkevasti. Omalle identiteetille haetaan vahvistusta esimeriksi sosiaalisessa mediassa keräämällä peukutuksia ja samassa prosessissa suljetaan ulos "muiksi" niitä, jotka eivät peukuta samaa ideologiaa ja identiteettivalintaa.

Samassa yhteydessä Siltala otti esiin niin sanotun valvovan silmän merkityksen. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan jo valvovan silmän kuva työpaikan kahvihuoneen seinällä sai kahvittelijat maksamaan osuutensa kahvikassaan tunnollisemmin. Sosiaalisesta mediasta sen sijaan tällainen valvova silmä puuttuu ja käyttäjien kontrolli höllentyy niin seurauksin, joita jokainen voimme käydä sosiaalisesta mediasta lukemassa ja joita sinne myös itse tuotamme. Kasvokkain viestittäessä valvova silmä on läsnä siinä, että viestimme silmästä silmään, eikä vastaavia ylilyöntejä tule yhtä helposti.

Tilaisuudessa puhuttiin paljon myös uhreista ja uhraamisesta. Siltala taustoitti ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä Euroopassa vallinneella "puhdistautumisen" tai nuortumisen tarpeella. Kouluttamattomat nuoret miehet menivät rintamalle kohti kiväärejä soturihyveiden innoittamina, ja koska uhri ei voi olla turha, sota jatkui, vaikka idealismi karisi eikä tuloksia oikein ollut syntyäkseen.

Sotapropagandaankin sisältyy ajatus uhrista, syntipukista; siitä, että paha tai ahdistava tunnelma voidaan "säilöä aineena ja siirtää muualle". Siltala rinnasti tilanteen työpaikkakiusaamiseen: jotakuta työpaikalla kiusataan niin pitkään, että työyhteisö saa kiusatun häädettyä keskuudestaan (esimerkiksi eroamaan tai vaihtamaan työpaikkaa), minkä jälkeen jäljelle jäänyt yhteisö voi tuntea yhteenkuuluvuutta - ja uhri tietysti syyllistetään siitä, että häntä kiusattiin: uhri nyt vain oli niin outo tyyppi, ärsyttävä tai jotain, että koko prosessi johtui itse asiassa hänestä. Siltala viittasi historoitsija Rene Gerardiin, joka on sanonut, että ihmisyhteisöllä on taipumus uhrata omia jäseniään ja tavoitella tällä uhrilla puhdistautumista ja uudistumista.

Dehumanisaatio on sitä helpompaa, mitä etäisempi kohde on kyseessä. Siltala viittasi tässä muun muassa Mirkka Danielsbackan tutkimukseen sotavangeista. Suomessa sotavangit oli ikään kuin helppoa näännyttää nälkään leireillä, sillä he eivät olleet yksilöitä, vaan kyse oli ryhmästä, jonka jäsenet vain vaihtuivat. Kun sotavankeja taas ruvettiin sijoittamaan taloihin maaseudulle, he muuttuivat yksilöiksi: vaikka oli kielettyä esimerkiksi ottaa sotavankeja syömään samaan pöytään isäntäväen kanssa, tätä harjoitettiin jonkin verran. Vanki ei enää ollut kasvoton osa vangeiksi leimattua ryhmää, vaan yksilö.

Haastajat ottivat esiin kysymyksen kaksijakoisesta suhtautumisesta väkivaltaan: vaikka nyky-yhteiskunta tuomitsee väkivallan, väkivalta on kuitenkin olennaisesti mukana esimerkiksi suosituimmissa tietokonepeleissä. Siltalan mukaan väkivalta sekä kiehtoo että kauhistaa ihmisiä, ja siksi esimerkiksi väkivaltapelien pelaaminen voi toimia keinona ottaa haltuun väkivallan uhkaavuutta. Aggressio ei kuitenkaan ole ominaisuus, joka pitäisi kitkeä kokonaan pois yhteiskunnasta, sillä ihmisen täytyy kyetä pitämään puoliaan ja kyetä sanomaan ei: liian kilttejä yksilöitä hyväksikäytetään. Siltala toi esiin huomionarvoisen tulkinnan myös raamatullisesta käännä toinenkin poski -strategiasta: hänen mukaansa alun perin kyse ei ollut alistumisesta (millaiseen tulkintaan ainakin itse olen törmännyt) vaan passiivisesta vastarinnasta: kääntämällä toisen posken se, johon lyönti oli kohdistunut, kiisti lyöjän auktoriteetin.

Vaikka keskustelu käsitteli pitkälti yhteisöjä ja yhteiskuntia, myös yksilön tuhoisuus nousi esiin. Siltala kertoi Sigmund Freudin thanatos-käsitteestä eli kuolemanvietistä, joka toimii eroksen, elämänvietin vastavoimana. Ihminen tahtoo kuolemaa rauetakseen tyhjiin, lopettaaksen yksilöksi tulemiseen liittyvän jännityksen kuin myös seksuaalisen jännityksen. Myöhemmin samalla vietillä on selitetty myös päihteidenkäyttöä yksilön yrityksenä sammuttaa kipeä itsetietoisuutensa yhtenä toimintakeinona tilanteessa, jossa ei ole uskoa siihen, että tulevaisuus toisi mukanaan jotain parempaa. Päihteet tarjoavat tien lyhytjännitteiseen nautintoon, kun pitkäjännitteisesti nautintoa tai jotain parempaa ei ole näköpiirissä. Siltala totesi myös sen, että historiallisesti raittiusliikkeiden nousu ajoittuu sellaiseen ajankohtaan, jossa tulevaisuus näyttäytyy positiivisena mahdollisuutena.

Juha Siltalan alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa sekä yksilö että yhteisö näyttäytyi sellaisena, jolla on mahdollisuus niin tuhoon kuin sen vastavoimana näyttäytyneeseen empatiaankin. Kuitenkin tuhoon johtavia elementtejä, kuten kilpailua ja aggressiota, tarvitaan myös toimivassa yhteisössä tai yksilössä. Niille antautuminen näyttäisi kuitenkin johtavan tuhoon.

Tiina Rosenberg: Patriarkaatin tuho

Tiina Rosenberg toi heti alustuksensa alussa esiin, että hän käsittelee aihetta, patriarkaatin tuhoa, pikemminkin siitä näkökulmasta, että patriarkaatti tuhoaa. Patriarkaatin Rosenberg määritteli siten, että se tarkoittaa isän valtaa, isältä pojalle perittyä valtaa, ja että sen tavoitteena on kasvattaa pojista heteromiehiä ja siis lopulta isiä. Patriarkaatti myös siis kohdistaa valtansa ensisijaisesti miehiin - niin symbolisen kuin konkreettisenkin väkivallan. Patriarkaaliset rakenteet kuitenkin herättävät miehissä myös halua olla mies, mikä saattaa olla yksi syy siihen, että feministeistä suuri osa on naisia.

Sukupuoli on ominaisuus, jota tuotetaan aktiivisesti. Patriarkaalinen sukupuolittuminen (tai sukupuolittaminen) lähtee (symbolisen) väkivallan kautta: on oletus, että ihmisen sukupuolen täytyy olla tunnistettavissa ensisilmäyksellä (ja vaihtoehtoja ovat nainen tai mies), muut ilmentymät herättävät havainnoijassa vastarintaa, joka voi olla symbolista tai konkreettista väkivaltaa.

Tällä hetkellä mediassa olevista ilmiöistä alustuksessa ja sitä seuranneessa keskustelussa käsiteltiin muun muassa lääppimistä ja katupartioita. Naisen asema ja raiskaukset ovat nousseet yleiseen keskusteluun nyt, kun tekijänä on tai potentiaalisesti on joku muu kuin valkoinen mies, "jolle raiskaaminen on ollut kotikenttäetu". Tämä on erittäin provokatiivisesti sanottu, mutta asian pitäisi mielestäni olla keskusteltavissa ilman poteroitumista tai loukkaantumisia silloin, kun puhutaan siitä rakenteen tasolla: siis ei niin, että jokainen valkoinen miesyksilö on raiskaaja, vaan niin, että raiskaamista ei ole nähty edes keskustelun arvoisena silloin, kun se on ollut valkoisten miesten suorittama teko. Rosenberg teki provoisoivasta lausahduksestaan kuitenkin huomionarvoisen johtopäätöksen: nyt, kun Suomessa keskustellaan raiskaamisesta, naisen asemasta ja naisen oikeuksista, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kaikki osapuolet eivät käy samaa keskustelua tai aja keskustelussa samaa agendaa.

Tilaisuudessa käytiin keskustelua paitsi sukupuolen määrittelystä myös ylipäätään sukupuolen olemassaolosta ja siitä, onko sukupuoli relevantti asia. Rosenberg toi keskusteluun kehollisuuden näkökulman: sukupuolen ulkopuolelle on mahdotonta täysin asettua, koska olemme kehollisia olentoja, mutta sukupuolta voi toki "rikkoa" tai toteuttaa toisin tai ikään kuin "väärin". Yleisöpuheenvuoroissa tämä näkemys asetettiin kriittisen tarkastelun alaiseksi ja keskusteluun nostettiin myös kysymys siitä, onko lähtökohtaisesti väkivaltaista vaatia ihmistä ilmoittamaan, onko hän nainen tai mies tai kolmannen tai jonkin muun sukupuolen edustaja.

Yleisökysymyksessä problematisoitiin myös feminismin käsite ja tuotiin esille, olisiko parempi puhua esimerkiksi ekvivalismista. Rosenbergin mielipide ja kokemus asiasta oli se, että kun tai jos lakataan puhumasta esimerkiksi naisista, "nainen" häviää tai unohtuu diskurssista kokonaan, mikä puolestaan johtaa siihen, että "naiseen" liittyvistä asioistakaan ei keskustella. Sen, että käsitteet ovat problemaattisia, ei pitäisi johtaa koko keskustelun loppumiseen.

Rosenberg osoittautui loistavaksi puhujaksi, jota yleisö olisi varmaan kuunnellut mielellään pidempäänkin; esimerkiksi kaikkia yleisökysymyksiä ei ehditty tilaisuudessa esittää. Kuitenkaan Rosenberg ei näyttänyt feminismiä erityisen houkuttelevassa valossa - hän muun muassa totesi, että on olemassa feministisen killjoy-hahmo tai rooli; henkilö, joka pilaa aina tunnelman nostamalla ongelmallisia asioita ja näkökulmia esiin, mikä onkin feministin rooli. Tämä kommentti kirvoitti aplodit yleisöltä.

Tilaisuuden aikana kävi myös selväksi, että sukupuoli on niin moninainen ja moneen ulottuvuuteen liittyvä ilmiö, että feminismi ottaa aina kantaa myös muihin asioihin, kuten seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Feminismi näyttäytyi vallan kritiikkinä ja valta-asemien purkamisena.

Tähän liittyen käytiin hyvää keskustelua muun muassa etuoikeutettuudesta. Rosenberg toi esiin, että usein etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset ovat tekemisissä lähinnä toisten etuoikeutettujen kanssa. Alistetuista vieraantuu, mikäli ei ole tekemisissä heidän kanssaan. On vaarallista, mikäli ihmisellä on valtaa eikä hän itse tiedosta sitä tai hän kieltää sen. Ja kuitenkin "valta korruptoi, ihan absoluuttisesti". Ihminen luulee olevansa toisenlainen kuin muut, ettei valta kuitenkaan korruptoisi juuri minua. Näin kuitenkin käy, ja siksi tarvitaan refleksiivisyyttä. Rosenberg kehotti yleisöä hakeutumaan erityyppisiin ryhmiin (ja vaikka perustamaan itse ryhmän, jos itsellä ryhmää ei ole) ja keskustelemaan itselle tärkeistä asioista. Kun asioita on reflektoitu, voidaan siirtyä toimintaan - esimerkiksi tuottamaan tekstejä tai muita tuotoksia aiheesta, ja siten taas vaikuttaa maailmaan ja rakenteisiin.

Rosenberg esitti myös varsin viiltävää kritiikkiä naisia ja naiseutta kohtaan, vaikka hän totesikin jättävänsä aihetta käsittelevän potentiaalisen performanssinsa esittämättä tässä tilaisuudessa. Rosenberg toi esiin tyypillisen naisellisen elehtimisen: naiset esiintyvät julkisuudessa pää kenossa, ripset räpsyen, jalat ristissä - viestien olemuksellaan epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Naiseus lähtee seksismistä, kysymyksestä, oonksmänyt riittävän hyvä.

Yhteiskunnassamme kukaan ei halua olla uhri - vaikka toisaalta esimerkiksi köyhät ovat selvästikin kapitalismin uhreja. Naiset eivät ole solidaarisia naiskollektiivia kohtaan, missä Rosenbergin mukaan manifestoituu hybris ja huono itsetunto. Mikäli nainen menestyy, hän usein toteaa, että yheiskunnassa ei siis ole ongelmia, koska katsokaa, minäkin olen menestynyt. Tällainen nainen ei halua identifioitua samaan joukkoon, jossa on ei-menestyneitä naisia, potentiaalisesti uhreja, vaan hän käyttää retoriikkaa tyyliin "mä en oo saanu tätä työpaikkaa, koska oon nainen, vaan koska oon oikeesti hyvä".

Ajassamme on tärkeää olla menestynyt, ja menestynyt suuntaa katseensa aina ylöspäin, kohti vielä suurempaa menestystä, ei sosiaalisissa luokissa alaspäin - siitäkään syystä etuoikeuteut, siis jollakin lailla menestyneet, eivät ymmärrä alistettuja. Etuoikeutettuutta manifestoidaan erilaisin keinoin - Rosenberg esitti myös retorisen kysymyksen siitä, miksi suomalaiset ovat ylpeitä siitä, että heillä on asuntolaina; koska kaupungin vuokrataloissa ei haluta asua - vaan edes toisella puolella tietä tai mielummin omistusasunnossa - koska siihen, mitä niissä asuminen edustaa, ei haluta identifioitua.

Keskustelussa esiin nousi myös queerfeministisen vallankumousen mahdollisuus ja queer resistance, joista jälkimmäisen Rosenberg toi esiin, kun hän kommentoi sitä, että väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla kuten esimerkiksi Francois Hollande teki puheessaan Pariisin terrori-iskujen jälkeen; queer resistance on toimintaa, jossa esimerkiksi kadulla partioivien natsien päälle voisi heitellä isot pussilliset glitteriä.

Yhteiskunta ei kehity lineaarisesti aina kohti jotakin parempaa, vaan liike on aaltoliikettä. Niinpä feminististä agendaa täytyy pitää jatkuvasti esillä: jos naisten oikeuksien puolesta ei taistella, jos patriarkaattia ei tuhota, emme pääse mihinkään. Naisten asemaa heikentämään pyrkivinä argumentteina Rosenberg mainitsi muun muassa Timo Soinin avoimen aborttivastaisuuden ja aborttivastaisuuden, joka Juha Sipilällä on, vaikka tämä yrittääkin pitää sen poissa julkisuudesta.

Alustus ja sitä seurannut keskustelu voidaan siis tiivistää teesiksi, että patriarkaalisia toimintatapoja pitää heikentää.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

"Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä."

WSOY 2015. 251 s.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu on hieno, tarkkavireinen kirja, joka uskaltaa katsoa sitä kohti, kuinka elämä ei aina mene niin, kuin itse haluaisi ja haaveilisi: kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan ja ihminen ei ole niin kaikkivoipa, kuin hän toisinaan toivoo tai kuvittelee. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on neljä jäsentä: äiti Laura, isä Eerik ja lapset Aava ja Aslak. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin "jonkin ajan kuluttua", määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Romaanin suurin ansio on siinä, kuinka se kuvaa vanhemmuuden ja siitä näkökulmasta ihmisyyden pahimpia pelkoja, suurinta epäonnistumista ja sen kohtaamista:

"Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus. Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että me olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset. Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistoissa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mykana pöiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia joita voi toteuttaa. Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen, kun minua ei ole."

Jokainen toivoo lapselleen hyvää, parempaa elämää kuin itselleen - ei välttämättä materialistisessa mielessä, tärkeämpi on toive kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, niin myös kertomuksen äidillä, Lauralla. Laura on monella tapaa ristiriitainen naishahmo, jonkinlainen tabuäiti, sillä äitiys ei ole hänelle ollut haave vaan pikemminkin myöntyminen - mitä muuta elämässä olisi voinut valita kuin lapset? Entä jos ei olekaan sen parempi äiti, kuin mitä oma äiti oli, ja oma lapsuus ja nuoruus olivat olleet ahdistavia?

"En aina ollut hyvä äiti. En tiedä, olenko milloinkaan ollut kovin hyvä. Onko mahdollista olla välillä hyvä ja välillä huono? Jos on riittävän huono, mitätöikö se kaiken hyvän?"

"Minä ja Eerik olimme olleet etäällä toisistamme koko sen ajan, kun Aava ja Aslak olivat pieniä. Siihen aikaan tunsin, että oman elämäni rinnalla kulki toinen elämä, se joka päättyi, kun aloin odottaa Aavaa. Siinä elämässä minä rakastin Eerikin lisäksi myös muita miehiä ja naisia, matkustin ympäri maailmaa, luin loputtomasti kirjoja ja olin kaikkialla ulkopuolinen tavalla, joka ei ahdistanut vaan vapautti. Hyvin usein, kun patistin lapsia aamulla pukemaan tia illalla pesemään hampaat, kun istuin vanhempainilloissa, vastasin opettajan kirjoittamiin viesteihin tai lajittelin illalla pyykkejä, tuntui kuin joku olisi katsellut minua. Se joku oli nainen, joka ei ollut tavannut Eerikiä tai antanut periksi tämän toiveelle saada lapsi."

Romaanin perheen ihmisuhteet ovat etäisiä - ei siksi, että perheenjäsenet pyrkisivät siihen tai koska he eivät rakastaisi toisiaan, vaan suhteet vain näyttävät kehittyvän omien lakiensa mukaisesti. Ihminen ei voi kontrolloida tai hallita toista:

"Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkinä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä."

Perheen esikoinen, tytär Aava, on jokseenkin tavanomainen lapsi (jos näin voi sanoa), ja niinpä hänen roolikseen jää olla näennäisesti vahva. Pikkuveli Aslakin ongelmat - ystävättömyys, yksinäisyys, masennus - vievät kaiken tilan, eikä Aava saa perheessään tarvitsemaansa huomiota ja läheisyyttä, ja niin Aava loputtoman lähentymisen yrittämisen sijaan valitsee lopulta etäytymisen ja pakenemisen. Lapsuuden jälkeen, perheen lasten nuoressa aikuisuudessa, äiti Laura ei enää löydä yhteyttä tyttäreensä, vaikka hän sitä etsiikin, ja niin Laurakin on loputtoman yksin:

"Minä olen aina se, joka lähestyy, Aava se, joka lopettaa keskustelun. Aava lähtee eikä palaa pitkään aikaan, käy nopeasti Suomessa ja ehtii tavata vain kerran, silloinkin kiireessä ja ympärilleen vilkuillen, kuin tarkistaakseen onko pakotie auki. Kun minä suunnittelen uutta tapaamista, yhteistä retkeä tai matkaa, muutamaa päivää jolloin voisimme tutustua toisiimme uudestaan, Aava lähtee taas. - - 'Etkö oikeasti tajua? Juuri kotoa minä haluan pysyä kaukana', Aava sanoi ja minä hymyilin, niin kuin olen lapsesta asti oppinut hymyilemään, kun joki sisälläni musertuu."

Syy romaanin nykyisyydessä vallitseviin ihmissuhteiden etäisyyksiin piilee menneisyydessä, ajassa, jolloin asioita yritettiin korjata mutta jolloin niiden edessä kuitenkin oltiin avuttomia. Aavan ja Aslakin lapsuuden aikaa Laura muistelee näin:

"Siihen aikaan perhe oli minulle vieras. Eerikin kanssa olimme kohteliaissa mutta etäisiksi muuttuneissa väleissä, eikä kumpikaan jaksanut yrittää rakentaa siltoja. Aava meni koulun jälkeen ystävien luo tai sulkeutui omaan huoneeseensa heidän kanssaan. Kun yritin jutella Aavalle, hänen lyhyet vastauksensa saivat minut tuntemaan itseni loputtoman vanhaksi. Aslak vietti illat huoneessaan suljetun oven takana. Välillä koputin oveen, istuin hetkeksi hänen sänkynsä reunalle ja esitin kysymyksiä, joihin hän ei vastannut. Minulla oli itselleni aikaa ja tilaa, jota olin kaivannut kipeästi silloin kun lapset olivat olleet pieniä, mutta kotona leijuva apea hiljaisuus oli niin tukahduttavaa, että olin aamusta iltaan väsynyt."

Ja tuosta ajasta seurannutta etääntymistä näin:

"Kun Aava ja Aslak pakenivat minulta omiin suuntiinsa, olin häkeltynyt ja turta. Siitä surusta en osannut puhua edes Eerikille. Eerik teki pitkiä matkoja ja upposi kotona ollessaan työhön. Hän jutteli lasten kanssa koulusta ja matkoistaan. Joskus, unettoman yön jälkeen odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa Eerikille mitä olin ajatellut - -. - - Ja vähitellen, vaikka en silloin ajatellut sitä niin, minä luovutin. Annoin heidän mennä. Hyväksyin pysyväksi muuttuneen etäisyyden ja keskityin siihen minkä osasin parhaiten, työhön."

Luin Kun aika loppuu -romaanin ennen muuta perheen, äitiyden ja ihmisuhteiden elämänmahdottomuuden kuvana, mutta se on ajankohtainen romaani myös yhteiskuntakriittisyydessään. Mitä voi seurata ja on seurannut siitä, kun joku jää yksin, eikä saa kokea yhteenkuuluvuutta minkään ryhmän kanssa? Mistä hän voi löytää samankaltaisiaan? Miten tällaista sosiaalisissa suhteissa täysin kokematonta ja haavoittuvaa ihmistä voidaankin vedättää! Yksinäisyydestä romaani maalaa kovin lohduttoman kuvan: yksinäisyys on yksinäisyyttä, eikä siitä eroon pääse, jos siihen on joutunut liian syvälle.

***

Lukuhaaste 2016:
44. Kirjassa joku kuolee

Jani Nieminen: Meren poika, joen poika

 Like 2014. 96 s.

Jani Niemisen runokokoelma Meren poika, joen poika liikkuu nuoruuden mielenmaisemassa, tunnelmassa, jossa "-- homehtuivat pystyyn / sukutilat", "lakeus viilsi kuin meri" ja nykyhetkessä "tuoppien ääreltä mulkoillaan / ohranjyvä silmässä".

Kokoelma jakautuu neljään osaan, jotka ovat "Takaisin", Äkkisyvään", "Minne" ja "Virtaan". Useissa runoissa ollaan koulussa: "ei matemaatikko Noteva supista koskaan summasta / derivoi ääneen / mitä sinä Jani-Poika täällä teet?" Ulkopuolisuus ja läsnäolo kohtaavat runoissa, suhteessa omaan itseen, perheeseen ja paikallisuuteen.

Epätoivossa puhuja puhuttelee useasti Jumalaa, joka lähinnä loistaa poissaolollaan, kuten runossa "Keskipäivän hetki välitunnilla":

Minä uskon                                      Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen
tänään Hän tulee
aasin selässä
skeitaten
mopolla
riksalla
taksilla
tandemilla                                        Isä ja Poika
ruotsinlaivalla tanssien
ihan sama
kunhan tulee
alkaa tämä ainainen adventti vituttaa.

Meren poika, joen poika kuvaa osuvasti nuoruuden tunnelmaa, samanaikaista hukassaoloa ja määrätietoisuutta, epävarmuutta ja kaikkitietävyyttä, ja antaa varmasti samastumispintaa kaikille, jotka ovat tai ovat joskus olleet nuoria.