Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

"Meri, jossa me Fermentoidut Sielut kellumme, on jonkinlaista olemisen usvaa."

Otava 2023. 355 s.

Katja Ketun uusimmassa romaanissa Erään kissan tutkimuksia liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyajassa, jossa Kirjailija kokee lapsettomuuden ja keskenmenon tuskaa, ja sadan vuoden takaisissa ajoissa, joista alkaen kuvataan Kirjailijan esiäidin Eevan elämää Puuttenperällä, pohjoisessa Suomessa Venäjän rajan kupeessa. Romaanin realistisen tason rikkoo henki, joka lähetetään Toimistosta Kissan hahmossa maan päälle auttamaan Kirjailijaa tämän suruissa ja murheissa.

Erään kissan tutkimuksia on Katja Ketun romaanien parhaimmistoa. Maaginen realismi on yhtä luontevaa kuin romaanissa Yöperhonen. Romaanin kieli löytää oman uomansa, mukana ja on vahva pohjoisen sävy ja alkukantaisuus, mutta luontevasti ja sopusoinnussa Kissan käyttämän kielen kanssa, joka puolestaan on yleiskielistä. 

Romaanissa keriytyy auki Kirjailijan suvun tarina Puutteenperällä - kuinka esiäiti Eeva, äpärälapsi, perustaa perheen Mahten kanssa ja kuinka he alkavat luoda itselleen elinpiiriä Perukkaan, ja kuinka elämä heitä ja heidän jälkeläisiään siellä viskelee. Eevan päiväkirjamerkintä vuodelta 1945 kertoo elämän ankaruudesta ja Eevan kestävyydestä - samasta kestävyydestä, joka Kirjailijan pitäisi nykyajassa löytää itsestään:

"Kylymä kevät. Mie seisoin siinä oman kojin raunioilla ja katoin Mahten kumaruutta, ja silloin kävi ensi kertaa mielessä epäilys, että onko tässä mithän järkiä ja onko turhaa kaikki ollut vainen. Että tänne on tultu, Perukkaan, viimesille rajamaille, villin äärelle, ja koetettu jotakin rakentaa. Vaan aina kun on jotaki kasaan saatu, on joku tullu ja sen pistäny poroksi palamaan. Nuin vain, meiltä kysymäti. - - Koko ajan tulkutan ittelleni, että minun tehtävä on auttaa Mahtea jaksamaan. Ja Pojua. Ja Tyttiä. Mie olen vaimo ja äiti ja jo nelivitonen aikaihminen. En mie enää horju, se eijole minun tehtävä. Minun toimi on kestää ja taipua, mie olen sen vastuusa noile muile."

Romaanin mieshahmot näyttäytyvät joko herkkinä ja suojeltavina tai vittumaisina öykkäreinä, joten heidän varaansa naiset eivät voi laskea - lopulta on pärjättävä itse.

Kun Kirjailija nyky-Helsingissä romahtaa saatuaan keskenmenon, Kissa ohjaa hänet etsimään voimaa ja vastauksia Puutteenperältä, juuriltaan. Kissa ja Kirjailija matkustavat yhdessä kauas pohjoisen rajaseuduille, missä he saavat olla rauhassa. Kun kesä alkaa olla ohi, Kirjailija palaa Helsinkiin, mutta Kissa, eläimenviettiensä ohjaamana, päättää jäädä saareen. Romaanin kerronnassa on myös huumoria. Kissa kuvailee saareen jäämisen ratkaisuaan näin:

"Ilma kylmenee. Aamuisin tuntuu kuura tassun alla ja metsästäminen käy vaikeammaksi. Koivujen lehdet hehkuvat hetken keltaisina, on aurinkoisia mutta koleita päiviä, eikä kukaan lämmittämässä pirttiä eikä kammaria. - - Tänään illasta näin sen. Mustan, kiilusilmäisen hahmon, joka seisoi metsän rajassa. - - Nyt ymmärrän, että saattoi olla hienoinen virhe, etten lähtenyt Kirjailijan mukaan. Että tässähän saattaa mennä vallan henki."

Vaikka Erään kissan tutkimuksia käsittelee Suomen historian vaikeita vaiheita ja Kirjailijan esiäidin perheen hankaluuksia ja vastoinkäymisiä sekä kipeää lapsettomuuden teemaa, Ketun sanavalinnat ja tapa käyttää kieltä pääsevät loistamaan ja tuovat kerrontaan myös kepeyttä. Esimerkiksi kohdassa, jossa Kissa kertoo vuodesta 1921 ja Eevan ja Mahten lapsen syntymästä, kuvataan lisääntymistä näin:

"Olen sen tutkimuksissani ennenkin huomannut. Miten ihmiselukka muuttuu, kun sillä on poikanen. Eikä ihminen ole ainoa, kyllä nuori poronarttukin muuttuu vakavaatimeksi kun vasoo ensimmäisen kerran. Norsuemo jättää jahkailut savannilla ja sitkastuu. Ei enää kärsäile ympäriinsä, vaan alkaa miettiä juomapaikkoja ja agavepensaiden sijaintia. Mutta ihminen on ehkä ainoa, jota syntymän ihme hämmästyttää kauhuun saakka. Niin käy Mahtelle ja Eevallekin. Sillä nyt ei enää huithapeloida nuorina kyyhkyläisinä eikä seikkailla miten sattuu. Lapselle pitää saada seinähirret ympärille, ja vaatetta päälle."

Erään kissan tutkimuksia on siis samanaikaisesti historiallinen romaani, realismia ja maagista realismia yhdistelevä teos ja kuvaus sukupolvien jatkumosta ja siitä, kuinka yksilö voi hyväksyä itsensä ja kohtalonsa ja elää omaa elämäänsä sellaisena kuin se hänen tekemien valintojensa ja muiden elämäntapahtumien kautta on mahdollista. Luovuttaa ei tule, vaan "Pistää kynttä ketoon" varsinkin silloin, kun on vaikeaa - aivan kuin esiäidit ja muut vahvat naiset ovat ennenkin tehneet.

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta. Lisäys seksuaaliteoriaan.

"Hotellihuone Tenderloin Districtissä, punaisten lyhtyjen alueella San Fransiscossa."

Tammi, 2018. Nextoryn e-kirja. Suom. Outi Menna. Alkuteos Drömfakulteten - tillägg till sexualteorin, 2006. 248 s.

Sara Stridsbergin romaani Unelmien tiedekunta kertoo Valerie Solanasista. Romaanin alussa lukijalle tehdään selväksi, että kyse on fiktiosta: "Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia - -." Kerrontarakenteeltaan romaani on moniääninen ja monestakaan syystä rakenne ei ole helpoimmasta päästä. Aikatasot vaihtelevat vuosikymmeneltä toiselle: Solanasin lapsuus, nuoruusvuodet, vuodet yliopistossa ja Andy Warholin murhayritys, oikeudenkäynnit, aika mielisairaalassa, vankila, elämän alamäki ja viimeiset hetket ennen kuolemaa halvassa hotellissa vaihtelevat rinnakkain. Epäluotettavia kerronnan tasoja on monia, Solanas itsekin on epäluotettava kertoja kertoessaan elämästään.

Kun romaanin maailmaan pääsee sisään, ei voi muuta kuin olla vaikuttunut. Romaanin kieli on omaperäistä, samoin elämä, jota kuvataan. Toisaalta kyse on äärimmäisestä köyhyydestä ja luokanousun (tai sen yrityksen) kuvaamisesta, toisaalta monella tapaa äärimmäisyyksiin menevästä yksilöstä ja yksinäisyydestä. Vaikka Valeriella on elämässään tärkeitä ihmisiä, hän menettää heidät kaikki (ehkäpä itseään lukuun ottamatta?) tavalla tai toisella ja syystä tai toisesta.

Valerien ehdottomuutta ja äärimmäistä feminismiä kuvaa esimerkiksi seuraava hänen lausahduksensa: "Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoidusta raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani." Valerieta on käytetty seksuaalisesti hyväksi hänen lapsuudessaan ja yksi keskeisistä, elämän läpi kantavista ansaintakeinoista hänelle on prostituutio. Romaanissa toistuukin usein repliikki "Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta" ja sen johdannainen, muissa kuin prostituutiotilanteissa toistuva "Ei luottoa, ei alennusta. Minä en pidä laskuopista".

Kuten Stridsbergiltä aiemmin lukemassani romaanissa Niin raskas on rakkaus, myös Unelmien tiedekunnassa mielisairaala on yksi keskeinen miljöö. Valerien tulkinta yhteiskunnasta ja sen hierarkiosta poikkeaa muista, ja tämä eroavaisuus luo ristiriitoja Valerein ja muiden välille jatkuvasti. Niinpä romaanissa toistuu Valerien sanomana myös lausahdus "Minä olen täällä ainoa nainen joka ei ole hullu".

Romaanin lopussa on luku nimeltä Aakkosten tuolla puolen, joka on konkreettinen ohjeistus ihmiselle, joka on kuolevan ihmisen vierellä tämän kuolemaa edeltäviä hetkinä. Romaanin osana luvun tehtävänä on mielestäni osoittaa, kuinka jokainen elämä on arvokas ja kuinka jokainen kuoleva ansaitsee tällaisen vierelläkulkijan viimeisiin hetkiinsä. Romaanissa Valerien vierellä Bristol Hotelissa on fiktiivinen kertoja. Toisaalta todellisessa maailmassa tämä luku voisi olla saattohoito-ohjeistuksen osana.

Unelmien tiedekunta on paikoin vaikea mutta kokonaisuudessaan vaikuttava romaani.

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

 

"Olen juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun Olof Palme ammutaan."

Like, 2012. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Et eventyr, 2011. 367 s.

Tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran on upea romaani. Tekisi mieli sanoa, että romaanin tunnelma on satumainen, mutta siitä sanasta tulee mieleen myös vääränlaisia konnotaatioita. Olipa kerran -romaanissa nimittäin ei ole lainkaan kyse ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä tuhkimotarinasta tai glitterin kimalluksesta, vaan satumaisuus tai taianomaisuus syntyy aivan toisin tavoin.

Alkuun on myös sanottava, että inhoan lapsikertojan käyttämistä kirjallisuudessa. Silloin usein tulos on kömpelö tai alleviivaava, mutta Olipa kerran tekee tässä täydellisen poikkeuksen. Romaanin ensimmäisen puoliskon ajan kerronta suodattuu lapsipäähenkilön läpi, romaanin toisen puoliskon ajan saman henkilön, joka on kasvanut nuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Olipa kerran -romaanissa lapsipäähenkilön käyttäminen toimii, sillä sen avulla tarina ja olosuhteet, jotka tavanomaisesta aikuisperspektiivistä vaikuttaisivat epävakailta, köyhiltä ja ankeiltakin, saadaan näyttämään aivan normaaleilta, turvallisilta ja kiehtovilta.

Romaanin tarina kertoo isästä ja pojasta. He asuvat kahdestaan, ja isä tekee milloin mitäkin hanttihommia. He muuttavat usein, ja lähdöt paikasta toiseen ovat nopeita ja äkillisiä. Poika viettää paljon aikaa yksin tai isän kanssa kahdestaan. Poika ei käy koulua ja parivaljakko elää elämäänsä jotakuinkin yhteiskunnasta irrallaan, sen varjoissa ja marginaaleissa.

Romaani on täynnä kiehtovia juonenkäänteitä ja se näyttää, kuinka elämän voi elää täysin eri tavalla kuin mitä pidetään tavanomaisena. Toisaalta kyse on myös ongelmista virkavallan, mielenterveiden ja päihteiden kanssa, mutta kaikki tämä jää rivien väliin.

Romaanin kokonaissävy on lohdullinen. "En tiedä teinkö tänään oikein. Kannella ei saa. Mutta en minä kertonutkaan mitään, en kenellekään. Isä sanoo, ettei vääriä valintoja juuri olekaan. Tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni." Mikä tosiaan olisi "väärä valinta"? Asioilla toki on seurauksensa, mutta ehkäpä "tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni", tehdä omat ratkaisunsa, olivatpa ne sitten samankaltaisia kuin enemmistöllä samassa yhteiskunnassa elävillä ihmisillä tai hyvinkin normeista poikkeavat.

Olipa kerran -romaanissa on vahva eetos siitä, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka romaanihenkilöiden tekemät ratkaisut eivät olekaan yhdenmukaisia vallisevan moraalin tai yleisen elämäntavan kanssa. Olipa kerran ei selittele tai alleviivaa mitään, vaan henkilöhahmojen ratkaisut taustoitetaan siten, että lukijalle jää tilaa omille tulkinnoilleen siitä, mikä mahdollisesti on oikein ja mikä väärin.

Romaanin tunnelmasta tulee mieleen Carlos Ruiz Zafónin teokset, vaikka romaanin maailma ja tarina ovatkin aivan erilaiset kuin Zafónilla. Mutta: aivan upea lukukokemus, vahva suositus tälle teokselle!

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

"Alussa on ihan hiljaista."

Like 2019. 332 s.

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on vaikuttava romaani. Se kertoo lähiöelämästä, köyhyydestä ja yhteiskunna laita-alueella elämisestä, niin konkreettisesti kuin syvemminkin. Tyylistä tulee mieleen Arto Salminen, sillä Kuisman kerronnassa on samaa naturalismia, äärimmäisyyttä, surua kuin komediaakin.

Kerrostalossa on useita keskushenkilöitä, joiden kautta todellisuus piirtyy esiin. Keskiluokkaista työssäkäyntiä romaanin maailmalta on turhaa odottaa. Henkilöhahmot ovat lomautettuja, alkoholisteja, eläkeläisiä, huumeita myyviä tai käyttäviä, kotiäitejä, fitness-kisaajia... he tietävät asuvansa lähiössä, eikä lähiöstä tunnu olevan ulospääsyä. Kerrostalo on siis myös vahvasti yhteiskunnallinen romaani luokkajaosta ja elämän lainalaisuuksista - kerrostalolaisetkin toki maksavat vuokransa, ja jonnekin sekin raha päätyy.

Kerrostalo on koukuttavaa tekstiä, ja romaanin maailma jää pitkäksi aikaa ajatteluttamaan. Vahva lukusuositus tälle romaanille!

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"Valkea merilintu liihottaa yksinäisenä sairaalakäytävällä Stora Mansissa, Beckombergassa."

Tammi, 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Beckomberga. Ode till min familj, 2014. 365 s.

Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus kertoo isä-tytärsuhteesta, tyttären varttumisesta lapsesta aikuiseksi epävakaan, mielisairaan alkoholisti-isän kanssa. Tytär, omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö Jackie, rakastaa isäänsä, joka puolestaan ei ole varma siitä, onko hän rakastanut koskaan ketään. Tyttären lapsuudessä isä joutuu tai pääseen Beckomsbergan mielisairaalaan, ja tytär viettää pitkälti lapsuutensa ja nuoruutensa isän luona sairaalassa vieraillen. Sairaalasta, sen asukkaista ja henkilökunnasta, tulee tyttärelle kuin ystävät ja perhe.

Isä Jim kuvataan ehdottomana mutta hauraana henkilönä, mikä käy ilmi esimerkiksi tyttären ja isän mielisairaalassa käymästä keskustelusta:

"'Etkö halua tulla terveeksi?'
        'En tiedä enää, mitä haluan, en tiedä mitä terveenä oleminen tarkoittaa. Ja olen kotiutunut tänne, olen enemmän kotonani kuin missään muualla koskaan aiemmin. Ihmiset täällä ovat erilaisia, heillä ei ole mitään ja olen oppinut, ettei sillä ole mitään väliä mitä omistaa ja missä asuu. Kaikki me ollaan kuitenkin samall viivalla, kenelläkään ei ole keinoa suojautua.'
        'Suojautua miltä?'
        'En tiedä. Yksinäisyydeltä... mielensisäiseltä äkkijyrkänteeltä.'"

Kuolema on romaanissa jatkuvasti läsnä, mutta ei uhkaavana, vaan jollakin tavoin luonnollisena. Vaikuttaa siltä, että Jim on aina, jos ei nyt ollut itsetuhoinen, niin kaivannut kuolemaa tai hakeutunut kohti sitä. Romaanissa pidetään selviönä, että jonakin päivänä Jim tekee itsemurhan, ja Jim ja Jackie käyvät siitä myös keskusteluja:

"Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa, on vain himmeä valo, joka lepattaa tajunnan rajalla. Jos aikaa ei enää ole, ei voi olla murheitakaan. Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää. Se on eräänlainen paratiisi, Jackie. Se minulle on tarjolla, paratiisi."

Samantapaisia keskusteluja käydään myös mielisairaalan potilaiden kesken. Jim tutustuu Beckomabergassa Sabinaan, joka sanoo Jimille "Tiedätkö mikä oli Einsteinin onnellisin ajatus? - - Että se, joka putoaa, on kaikkien lakien ulkopuolella. Koska pudotessa ei tunne painovoimaa". Kuoleman, sairauden ja alkoholismin jatkuva läsnäolo on Jackielle normaalia, hänelle ei ole olemassa muunlaista todellisuutta. Se saa hänet myös nuorena aiikuisena, kun hänellä on lapsi, pohtimaan "voiko katseenkin oikeasti periä, onko pimeys perinnöllistä". Romaani tuntuu vastaavan kysymykseen sekä kyllä että ei.

Niin raskas on rakkaus on pohtivaa ja tunteellista tekstiä, jossa koko ajan ollaan elämän suurien kysymysten äärellä. Vaikka tematiikka on synkkää, romaanissa kuitenkin on toivoa. Sabinan ja Jackien välillä sairaalassa käydään seuraava keskustelu:

"'Mitä sinä aiot nyt tehdä, Jackie?'
        'En tiedä', sanon, 'en tosiaankaan.'
        'Jos olet kahden vaiheilla, tee se mikä on rohkeaa.'"

Tee se, mikä on rohkeaa, sillä "'Älä odota', Jim sanoo aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, 'elämä ei ala koskaan, se vain loppuu. Yhtäkkiä. Naps.'"

Katja Kettu: Rose on poissa

"Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

WSOY 2018. 284 s.

Katja Ketun Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Rose on poissa on ristiriitainen lukukokemus. Paikoin Rose on poissa -romaanissa on sellaista kielellistä groteskiutta ja tyylillistä naturalismia, joka häiritsi lukukokemustani Kätilössä. Tämä tulee esiin vahviten päähenkilö Lempin isoäidin Helmin kielenkäytössä, jossa viili on "enkelin oksennusta", tai kohdassa, jossa mansikoista kerrotaan näin:

"Koivukulhoissa mansikoita, joita Patti kutsui sydänmarjoiksi mutta Helmi-mummi syntymässä kuolleiden sikiöiden sieluiksi, ja siinä olikin kahden isoäitini ero."

Toisaalta Rosessa on samanlaista maagisuutta kuin Yöperhosessa, josta nautin suuresti. Siinä missä Yöperhosessa liikutaan Venäjällä, marien mailla, Rose on poissa -romaani sijoittuu Amerikkaan, fintiaanien maille. Rosessa intiaanikulttuuri tuo romaaniin toisen todellisuuden tason, jossa merkitystä on hengillä ja maisemalla, todellisuuden, jossa totta on muukin kuin realismi.

Rose on poissa -romaanin päähenkilö on Lempi, suomalaisen Ettu-isän ja intiaani Rosen tytär. Lempi palaa intiaanikylä Saavutukseen pitkän ajan jälkeen. Äiti Rose on kadonnut vuosikymmeniä sitten, isä Ettu on edelleen hengissä, muttei aivan tässä maailmassa. Nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki vaikuttaa edelleen kotikylällä. Lempi saapuu selvittämään, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja koettaa selvittää tilinsä menneen ja sitä kautta nykyisyydenkin kanssa.

Romaani käynnistyy hitaasti. Aikatasoja on kaksi, mutta tasoilla on sekä ennakointeja että takaumia. Kerronnan näkökulmiakin on kaksi. Itse asiassa romaani on kirjeromaani, mikä tekee tunnelmasta hiukan pysähtyneen ja otteesta muistelevan. Kielellistä haastavuutta tuo myös intiaanikielen sanaston käyttö, joka vaatii lukijalta skarppiutta. Selvästikin mysteerien äärellä ollaan, mutta mistä päästä lankakerää aletaan selvittää? Itse lukijana olin välillä lähinnä solmujen ja sotkujen äärellä, mutta kun tarina alkaa rullata, kirja muuttuu mielenkiintoiseksi.

Rose on poissa -romaanissa käsitellään monentasoisia teemoja. Toisaalta romaani on yhteiskunnallinen ja se ottaa kantaa erilaisten vähemmistöjen asemaan ja vähemmistöjen suhteeseen valtaväestöön. Toisaalta myös ajankohtainen metoo-tematiikka on vahvasti läsnä. Sitten on myös yksilötason problematiikka: rakkaus ja identiteetti. Ja tietysti todellisuuskuvaus, jossa on läsnä niin realistinen maailma kuin mysteerikin.

Romaanissa on myös erittäin kauniita ja koskettavia kohtia sekä tarkkanäköistä pohdintaa, esimerkiksi luopumisesta, surusta ja kuolemasta:

"Minulta meni neljäkymmentäviisi vuotta hukkaan, mutta ei se niin haittaa, ei enää. Päässä on ollut vähän vikaa. Sanovat sitä amnesiaksi tai miksi lie, mutta mie luulen että minut otti valtaansa Unohtaja. Etten vain kestänyt elää maailmassa jossa sinua ei ole. Se ei ole minulle mahdollista, ei ennen eikä nyt, ilman sinua minut oli raastettu rikki ja haudattava elävältä tähän olemiseen."

"- - oivallan että nyt vihdoin voin surra äitiä, isää, menetettyä lapsuutta ja koko siitä seurannutta nurjaa jatkumaa, vuosien yksinäisyyttä. - - Suru on oma maailmansa, jonne ajalla ei ole pääsyä. Suru on suojaava usva, jonka ulkopuolella maailma jatkaa, tapahtuu. - - Nyt ymmärrän, että kuolema vapauttaa toivosta ja tuo tilalle luopumisen ja murheen, ja murhe paljastaa menneen hyvän ja muistot, ja niihin minun on oikeus upota."

Rose on poissa -romaanissa käsitellään paljon suuria asioita varsin suppeassa sivumäärässä, mikä jättää myöskin runsaasti aukkoja. Romaanissa on upeat hetkensä niin kielellisesti kuin juonenrakentamisenkin kannalta. Alku kuitenkin on hankala ja osin koen, että lopetuksessa - sen kummempia juonipaljastuksia tekemättä - mennään liian helpolla. Romaani todellakin on ristiriitainen lukukokemus.

Kissani Jugoslavia @ Kansallisteatteri, Helsinki

Johanna Freundlichin Kansallisteatterin Willensauna-näyttämölle ohjaama Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on todella onnistunut näytelmä. Siinä missä romaani paikoin tuntui vaikeaselkoiselta tai hankalastikin tulkittavalta, näytelmä on huomattavasti vastaanottajaystävällisempi.

Kissani Jugoslavia kertoo Bekimin tarinan, joka kietoutuu pitkälti identiteettikamppailun ympärille. Bekim on Suomeen lapsena muuttanut homoseksuaali Kosovon albaani, jolla ei ole kaikkein helpoin isäsuhde - tässä riittääkin ihan kylliksi identiteettityötä tehtäväksi. Onko Bekim suomalainen vain albaani? Kuinka häneen suhtaudutaan Suomessa, entä Kosovossa? Kuinka hän itse itsensä kokee? Ja miten suhtautua omaan seksuaalisuuteensa?

Bekimin tarinan rinnalla kerrotaan hänen perheensä tarinaa, jossa keskitytään äidin kasvuun tytöstä naiseksi, naimisiin menemiseen ja perheen perustamiseen sekä muutoksiin perheessä. Kaiken taustalla on myös sota ja pakolaisuus. Myös isän tarina valottuu näytelmän aikana useammastakin perspektiivistä.

Kissa- ja käärmesymboliikka (joka on tuotu näyttämölle mitä oivaltavimmin!) on näytelmäversiossa valmiiksitulkitumpaa kuin romaanissa, mistä pidin paljon. Näytelmä ei kuitenkaan missään nimessä ole valmiiksipureskeltu tarina, vaan jättää katsojan miettimään monia asioita. Romaanin lukukokemuksen pohjalta odotukseni näytelmäversiota kohtaan olivat varsin skeptiset, mutta yllätyin todella positiivisesti. Näytelmä on tematiikaltaan sekä ajaton että hyvin ajankohtainen - ja vaikka teemat ovat suuria ja raskaitakin, näytelmä myös viihdyttää ja naurattaa. Kannattaa käydä katsomassa, mikäli Hesarin kehuvan kritiikin jäljiltä lippuja on vielä saatavissa.

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat

"Sinä päivänä kun Susi kuolee, taivas on paksu ja harmaa kuin savi."

Otava 2017. 263 s.

Cristina Sandun esikoisromaani Valas nimeltä Goliat on kiehtova romaani kulttuurin kohtaamisesta ja siitä, että entä jos kahteen kulttuuriin syntyneenä kaikki tuntuu aina vieraalta ja siltikin samalla syviten omalta.

Romaanin päähenkilö on suomalais-romanialainen Alba. Tarina lähtee liikkeelle Helsingistä: Alba on töissä tulkkina, hän tulkkaa romanialaisia. Työtilanteet sijoittuvat Kalasataman romanileiriin, Kätilöopiston sairaalaan, Ruoholahden käräjäoikeuteen... Romaani lähtee siis oivaltavasti liikkeelle suomalaisten stereotypioista siitä, keitä ja millaisia romanialaiset ovat - sillä lähinnä noista konteksteista he ovat suomalaisille median välityksellä tuttuja.

Helsingistä siirrytään kuitenkin varsin nopeasti toiseen kontekstiin, Punaiseen kylään Bukarestin liepeille, minne päähenkilön isänpuoleinen suku kokoontuu viettämään hautajaisia ja kukin heistä kohtaamaan oman vaikean suhteensa romanialaisuuteen tai ylipäätään omaan identiteettiinsä ja paikkaansa maailmassa. Punaisen kylän elämän, ihmisten, tapojen ja asioihin suhtautumisen kuvauksen kautta romanialaisuus näyttäytyy hyvin erilaisen prisman läpi kuin mistä sitä romaanin lähtötilanteessa katsotaan; voi olla, että ilmiöt ovat samoja, mutta ne kontekstualisoituvat täysin eri tavoin.

Nautin siitä, kuinka Valas nimeltä Goliat herättää kulttuurin eloon, ja kuinka koskettavasti romaanissa pohditaan identiteetin ja jonnekin kuulumisen kokemusta.

Valas nimeltä Goliat on myös rakkaustarina, tai oikeastaan useampikin, ja kuten romaanin nimestäkin voi päätellä, keskeinen motiivi romaanissa on valas. Ei siitä tässä kuitenkaan sen enempää kuin se, että romaani herätti tältä osin minussa halun palata Béla Tarrin elokuvan Werkmeister harmoniák äärelle ja katsoa, miten se tulkitsikaan tätä valasta, jossa oli jotain kumman tuttua.

Valas nimeltä Goliat on hillityssä sivumäärässään nopeasti luettavissa, mutta teoksena se jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Ja minä jään innolla odottamaan Sandun seuraavaa teosta.