Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen

 

"Ennen vankilaan joutumista Danny ei treenannut pohjelihaksia."

Like 2022. Nextoryn e-kirja. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Fra blokken. 315 s.

Jonas T. Bengtssonin Ehdonalainen on aivan loistava romaani. Ihastuin Bengtssonin kirjoitustyyliin lukiessani hänen romaaniaan Olipa kerran. Ehdonalaisen maailma on hyvin samantyyppinen kuin romaanissa Olipa kerran: kummassakin kuvataan yhteiskunnan varjoissa eläviä ihmisiä. Ehdonalaisen miljöitä ovat vankila, Kööpenhaminan lähiöt, alamaailma, kadut, ravintolat ja miesten asuntola.

Ehdonalaisessa käytetään näkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan kolmen tornitalossa lapsuutensa viettäneen ystävyksen, Dannyn, Christianin ja Malikin näkökulmasta. Danny on romaanin päähenkilö. Alussa hän on vankilassa:

"Hänellä on niukasti tavaraa seitsemän neliön kopissaan. Vanha televisio, jonka hän harvoin avaa. Joitakin vaatteita. Hammastahna ja hammasharja. Lumisadepallo, jonka sisällä on Pieni merenneito. Se oli sellissä jo hänen tullessaan. Tehty Kiinassa. Halpa ja ruma, jonkun ylirasittuneen lapsen maalaama, merenneidon silmät ovat vinot ja suttuiset. Aivan kuin hänellä olisi Downin syndrooma."

Lumisadepallo on romaanissa motiivi, joka syventää Dannyn henkilökuvaa ja kuvastaa hänen elämäntilannettaan.

Itselleenkin yllättäen Danny vapautuu vankilasta: "Danny katselee kaupunkia. Kaikki on ennallaan muttei kuitenkaan. Kuin kopio, melkein tarkka kopio kaupungista josta hän lähti, melkein täydellinen, mutta tiettyjä asioita puuttuu tai ne näyttävät vähän vääriltä. Pienet yksityiskohdat. Niitä on sen verran, että hänellä on koko ajan epätodellinen olo."

Vapaudessa hän haluaa tavata Christianin ja Malikin. Vankilan muurien ulkopuolella elämä on mennyt eteenpäin. Christian on nykyään poliisi, Malik puolestaan opiskelee hammaslääkäriksi. Malik on kuitenkin kadonnut, eikä häntä tunnu löytyvän mistään. Danny päättää löytää Malikin, koska tulee luvanneeksi niin Malikin siskollekin.

Pidän äärimmäisen paljon Bengtssonin kielestä. Hän käyttää lähinnä päälauseita, ja tuntuu siltä, että ilmaisussa ei ole mitään turhaa. Myös romaanin juoni on rakennettu napakaksi, ja juonenkäänteet pääsevät yllättämään. Ehdonalaista ei voi laskea käsistään.

Dannyn henkilökuva luodaan herkullisesti. Danny ei todellakaan ole penaalin terävin kynä ja hän tietää sen itsekin: "Danny istuu penkillä vielä hetken, ei tiedä mitä ajatella tai tuntea. Hän ei ole hyvä kummassakaan." Danny on tottunut ratkomaan tilanteet väkivallalla, mutta hän "on kehittynyt melko hyväksi ilmeiden tulkitsijaksi jouduttuaan kestämään pitkän terapiajakson vankilassa".

Terapiassa opetellut taidot näkyvät Dannyssä, kun hän harjoittelee itsehillintää, sillä hän tiedostaa selvästi, että väkivalta veisi hänet tuota pikaa ehdonalaisesta takaisin vankilaan: "Hän on kuitenkin päättänyt pitää mielialaa korkealla. Ei epätoivoa, ei ylireagointia ennen kuin hän tietää vähän enemmän." Niinpä Dannyn sisäisessä puheessa lomittuvat hänen omat ajatuksensa ja opetellut tunteidenhallinta- ja itsetuntemustaidot: "Danny raivostuu. Juuri niin hän tekee. Rikkoo kaiken. Tuhoaa. Mutta ei nyt, ei tänään. Hän ei tiedä miksi. Tuntuu kuin hänellä ei olisi enää tunteita jäljellä. Ei niitä paljon ollut alun perinkään, ja ne kaikki on käytetty. Valitse väri, Danny. Se olisi varmaan beige."

Varsinkin Dannyn henkilökuvauksessa Ehdonalaisessa on siis myös huumoria, vaikka romaanin maailma, tarina ja henkilöhahmot ovat synkkiä. Bengtssonista on tulossa kuin varkain yksi suosikkikirjailijoistani. 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

S&S 2021. Suom Katriina Huttunen. Nextory, 3 h 1 min.

Tove Ditlevsenin pienoisromaani Lapsuus on omaelämäkerrallinen romaani lapsuudesta 1930-luvun Kööpenhaminassa. Romaani koostuu tuokiokuvista, joista muodostuu jatkumo, jota sävyttää päähenkilön kokemus erilaisuudesta ja erillisyydestä.

Toven lapsuudenperhe on köyhä työläisperhe. Tovella on äiti, isä ja isoveli. Varsinkin suhde äitiin on kompleksinen, mutta isäkin jää etäiseksi: vaikka isästä välittyy ajoittain lämpö Tovea kohtaan, isä ei kykene ilmaisemaan tunteitaan tyttärelleen. Suhde isoveljeen on varhaislapsuudessa etäinen, mutta lämpenee myöhemmin.

Tovella on lapsuudessaan yksi ystävä, Ruut, jonka seurassa hän kokee erilaisia seikkailuja ja josta hän pitää, mutta myös suhteessa Ruutiin Tove tunnistaa erilaisuutensa. Toven erilaisuudenkokemus liittyy hänen herkkyyteensä ja runojen kirjoittamiseen - muut työläiskorttelin ihmiset ovat ronskimpia ja heidän elämänsä kiinnittyy enemmän konkreettiseen arkeen. Ruut on tästä elämästä äärimmäinen esimerkki, sillä hänet on adoptoitu ja hän on rohkea ja villi. Tove tunnistaa Ruutissa "kadun elämän", jota hän ei itse edes työläistaustansa vuoksi edusta. 

Lapsuudessa kirjoitetaan lapsuudesta sillä tavoin universaalisti, että vaikkei lukija olekaan elänyt samaan aikaan ja samassa paikassa kuin romaanin päähenkilö, kokemus on tunnistettava. Romaanissa käsitellään paitsi perhesuhdedynamiikkaa ja erilaisia lapsuuden tapahtumia, myös lapsuuden herättämiä tunteita. Lapsuus on tiivis ja intensiivinen pienoisromaani, jonka kerronnassa ja kielessä on kuulautta. Romaani on alun perin 1970-luvulla ilmestyneen trilogian ensimmäinen osa - nyt täytyy vain odottaa muiden osien suomentamista.

Jonas T. Bengtsson: Olipa kerran

 

"Olen juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun Olof Palme ammutaan."

Like, 2012. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Et eventyr, 2011. 367 s.

Tanskalaisen Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran on upea romaani. Tekisi mieli sanoa, että romaanin tunnelma on satumainen, mutta siitä sanasta tulee mieleen myös vääränlaisia konnotaatioita. Olipa kerran -romaanissa nimittäin ei ole lainkaan kyse ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä tuhkimotarinasta tai glitterin kimalluksesta, vaan satumaisuus tai taianomaisuus syntyy aivan toisin tavoin.

Alkuun on myös sanottava, että inhoan lapsikertojan käyttämistä kirjallisuudessa. Silloin usein tulos on kömpelö tai alleviivaava, mutta Olipa kerran tekee tässä täydellisen poikkeuksen. Romaanin ensimmäisen puoliskon ajan kerronta suodattuu lapsipäähenkilön läpi, romaanin toisen puoliskon ajan saman henkilön, joka on kasvanut nuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Olipa kerran -romaanissa lapsipäähenkilön käyttäminen toimii, sillä sen avulla tarina ja olosuhteet, jotka tavanomaisesta aikuisperspektiivistä vaikuttaisivat epävakailta, köyhiltä ja ankeiltakin, saadaan näyttämään aivan normaaleilta, turvallisilta ja kiehtovilta.

Romaanin tarina kertoo isästä ja pojasta. He asuvat kahdestaan, ja isä tekee milloin mitäkin hanttihommia. He muuttavat usein, ja lähdöt paikasta toiseen ovat nopeita ja äkillisiä. Poika viettää paljon aikaa yksin tai isän kanssa kahdestaan. Poika ei käy koulua ja parivaljakko elää elämäänsä jotakuinkin yhteiskunnasta irrallaan, sen varjoissa ja marginaaleissa.

Romaani on täynnä kiehtovia juonenkäänteitä ja se näyttää, kuinka elämän voi elää täysin eri tavalla kuin mitä pidetään tavanomaisena. Toisaalta kyse on myös ongelmista virkavallan, mielenterveiden ja päihteiden kanssa, mutta kaikki tämä jää rivien väliin.

Romaanin kokonaissävy on lohdullinen. "En tiedä teinkö tänään oikein. Kannella ei saa. Mutta en minä kertonutkaan mitään, en kenellekään. Isä sanoo, ettei vääriä valintoja juuri olekaan. Tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni." Mikä tosiaan olisi "väärä valinta"? Asioilla toki on seurauksensa, mutta ehkäpä "tärkeintä on tehdä valintansa ja pitää siitä kiinni", tehdä omat ratkaisunsa, olivatpa ne sitten samankaltaisia kuin enemmistöllä samassa yhteiskunnassa elävillä ihmisillä tai hyvinkin normeista poikkeavat.

Olipa kerran -romaanissa on vahva eetos siitä, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka romaanihenkilöiden tekemät ratkaisut eivät olekaan yhdenmukaisia vallisevan moraalin tai yleisen elämäntavan kanssa. Olipa kerran ei selittele tai alleviivaa mitään, vaan henkilöhahmojen ratkaisut taustoitetaan siten, että lukijalle jää tilaa omille tulkinnoilleen siitä, mikä mahdollisesti on oikein ja mikä väärin.

Romaanin tunnelmasta tulee mieleen Carlos Ruiz Zafónin teokset, vaikka romaanin maailma ja tarina ovatkin aivan erilaiset kuin Zafónilla. Mutta: aivan upea lukukokemus, vahva suositus tälle teokselle!

Kööpenhaminan eläintarha

Kööpenhaminan eläintarhassa on oikein hyvä meininki. Tarha on viihtyisä ja kaunis ja eläimillä näyttää menevän hyvin. Lajisto on monipuolinen ja tarha on jaettu erilaisiin osiin, jotka on nimetty maanosien mukaan. Mukana on myös kotieläinosasto, jossa heppoja, possuja sun muita pääsee rapsuttelemaankin. Aikuislipun hinta on noin 25 euroa, eli aikaa käyntiin kannattaa varata jotakuinkin koko päivä - ja aika eläintarhassa kuluu nopeasti. Plussaa on myös se, että ravintolatarjonta on varsin hyvä ja monipuolinen suhteessa eläintarhojen ja huvipuistojen yleensä sotkuiseen ja suppeaan tarjontaan nähden.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

"Ihmisiä kuolee koko ajan."

Otava 2011. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Den sidste goda mand, 2010. 475 s.

A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen on varsin viihdyttävä ja juonellisesti vetävä dekkari, jossa on dekkariksi yllättäviäkin mausteita mukana.

Päähenkilö on kööpenhaminalainen poliisin neuvottelija Niels Bentzon, joka saa vihiä liikkeellä olevasta sarjamurhaajasta. Muinaisen myytin mukaan maailmassa on 36 oikeamielistä ihmistä, joiden perässä murhaaja tuntuu olevan. Mutta kuka tahtoo tappaa hyviä ihmisiä ja miksi?

Mystiikan ja arvoitusten lisäksi Kazinskin dekkari kritisoi yllättävänkin samastuttavasti ja osuvasti nykymaailman rasismia ja ihmisten eriarvoisuutta Abdul-henkilöhahmon kautta.

Dekkarissa on myös runsaasti toimintaa ja tapahtumat sijoittuvat maailman eri kolkkiin. Romaanin ainesosat tuovat osin mieleen Da Vinci -koodin, mutta Viimeinen hyvä ihminen on huomattavasti taitavammin kirjoitettu teos. Oivaa kesälukemista!

Michael Katz Krefeld: Langenneet

"Lokkiparvi räpytteli nousevan auringon kajossa Hjulstan kaatopaikan jätevuorien yllä."

Like 2014. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Afsporet, 2013. 352 s.

Michael Katz Krefeldin Langenneet on trillerimäinen dekkari, joka sukeltaa syvälle ihmisyyden ja yhteiskunnan pimeälle puolelle - huumeisiin, prostituutioon ja ihmiskauppaan. Päähenkilö, sairaslomalla oleva poliisi Ravn, muistuttaa hahmona yksinäisyydessään ja viinaanmenevyydessään Jo Nesbøn Harry Holea.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kööpenhaminasta, rikollista elämää viettävän nuoren pariskunnan kuvauksesta. Igor on huumebisnekseen sekaantunut pikkupahis, joka pääsee pelaamaan pokeria isojen pahisten pöytään. Hänen tyttöystävänsä on Masha, joka ansaitsee elantonsa prostituutiolla. Yhtäkkiä heidän elämäänsä tulee käänne, joka suistaa kaiken radaltaan, ja punnittavaksi tulee kysymys, kumpi on tärkeämpää - rakkaus itseen vai rakkaus toiseen. Masha katoaa. Ravn ryhtyy selvittämään tilannetta.

Romaani kuvaa prostituutiota ihmiskaupan näkökulmasta ja rikollisuutta osana yhteiskunnan rakenteita - siksi suurimpia pahiksia on vaikeinta, ellei jopa mahdotonta saada kiinni. Rikollisuudesta hyötyjiä on paljon, he ovat vaikuttavissa asemissa lain molemmin puolin ja kukin haluaa pitää kiinni saavutetuista eduista. Ihmiskaupan uhrit sen sijaan ovat asemassa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Heidät on vaiennettu kiristämällä, pelolla ja sadismilla, eikä heillä ole tukiverkostoa tai se on voimaton.

Loppua kohden romaanin juoni alkaa muistuttaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa ja lipsahtaa lähes paheilla mässäilemiseksi. Kokonaisuudessaan Langenneet on kuitenkin mukaansa tempaava teos, jota ei raaski käsistään laskea.

Ravintola RizRaz, Kööpenhamina

Huh kuinka hyvä ravintola! RizRaz-ravintoloita on Kööpenhaminassa kaksi - Sticks 'n' Veggies ja Steaks 'n' Veggies, joista ensin mainitussa kävimme. RizRaz-ravintolassa on sekä á la carte -menu että seisova pöytä. Seisova pöytä on niin loisteliaan näköinen, että sen valitsemista ei voi välttää. Alkupalaosasto notkuu erilaisia salaatteja kastikkeineen, lämpimänä ruokana tarjolla oli muun muassa falafelia ja lasagnea. Todella herkullista! Lisäksi ravintolan hintataso on huokea, joten ei todellakaan ole yllättävää, että tarjoilijat saavat kirmata pöydästä toiseen vauhdilla. Täällä kannattaa käydä!

Queens of the Stone Age @ Forum, Kööpenhamina

Queens of the Stone Age soitti pitkän ja monipuolisen keikan Kööpenhaminan Forumissa. Parhaita hetkiä olivat loppukeikasta kuullut I Sat by the Ocean ja svengaava Make it wit Chu.

Tanskalainen yleisö oli loistavaa, lähtisin milloin tahansa uudelleen keikalle Kööpenhaminaan. Silmiinpistävää oli tosin tanskalaisten keskipituus - suomalaisittain melko pitkänä koin itseni keikkayleisössä kovinkin lyhyeksi.

Lämppärinä Qotsalle oli Band of Skulls.