Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Aula co, 2020. Englanninkielinen alkuteos The Midnight Library. Suom. Sarianna Silvonen. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukija Krista Putkonen-Örn. 9 h 30 min.

Olen aiemmin lukenut Matt Haigilta esseemäisen tietokirjan Huomioita neuroottiselta planeetalta. Keskiyön kirjasto on ensimmäinen fiktiivinen teos, jonka häneltä kuuntelin, ja se onkin mitä parhainta kesäkuunneltavaa: kevyt hyvänmielen kirja, jossa lopussa on opetus - ja myöskin kirja, joka saa pohtimaan omia elämänvalintoja ja omaa elämääntyytyiväisyyttä.

Keskiyön kirjaston päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen Nora, joka on kyllästynyt elämäänsä ja tekee itsemurhan. Noran itsemurhaa ei ole erityisen uskottavasti motivoitu, mutta lukijallekin välittyy, että hän on vähintäänkin masentunut ja tyytymätön. Kun Nora kuolee, hän ei kuolekaan, vaan joutuu jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan, Keskiyön kirjastoon. Kirjastossa on kirjastonhoitajana vanha mummeli, Noralle nuoruudesta tuttu koulukirjaston hoitaja, joka opastaa Noraa kirjaston käytössä. Nora voi poimia hyllystä minkä tahansa kirjan, vaihtoehtoisen elämän, ja kokeilla sen elämän elämistä. Jos elämä tuntuu hyvältä, Nora voi jäädä elämään sitä. Jos taas ei, Nora palaa Keskiyön kirjastoon. Apuna elämän valisemisessa voi tutkia Katumuksen kirjaa, johon on koottu kaikki ne pienet ja suuret asiat, joita Nora "juurielämässään" katui.

Romaanin idea on toimiva ja konkreettisen Nora-esimerkin kautta lukija pääsee leikkimään ajatusleikkejä siitä, mihin erilaiset valinnat olisivat johtaneet ja millaiseksi omakin elämä olisi voinut muotoutua - tai toisaalta, voi koko ajan muotoutua valintojen myötä.

Jossain elämässä Nora on jäätikkötutkija, jossain maailmankuulu rocktähti, jossain maalaispubin omistajan vaimo, jossain olympiauimari, jossain taas eläinten löytötalossa töissä. Kaikissa elämissä on omat hyvät ja huonot puolensa - ja tehdyt valinnat tarkoittavat myös sitä, että joitain valintoja ei ole teht. Esimerkiksi paljon ajallisia uhrauksia vaatineet urat - musiikki ja urheilu - tarkoittavat toisaalta sitä, että filosofianopintoja yliopistossa ei ole tapahtunut. Ei ehkä siinäkään elämässä, jossa Nora on myötäillyt miehensä unelmaa perustaa maalaispubi ja jossa hän saa seurata miehensä alkoholinkäytön lisääntymistä. Joissain elämissä Noralla on avioliitto tai suhteita, joissain elämissä lapsi, joissain hän on sinkku.

Haig onnistuu konkretisoimaan elämänvalintojen merkitystä tarinallisella tavalla. On varmasti lukijoita, joiden mielestä Keskiyön kirjasto on kevyttä itseapukirjallisuuden kaltaista hömppää, mutta mielestäni se on toivoa luova romaani, joka saa lukijan ottamaan vastuuta omasta elämästään.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta II

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 6 h 49 min.

Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta II jatkuu sitä, mihin Tilavuuden laskemisesta I päättyy. Tara Selter lähtee pois miehensä Thomasin luota: on aika selvittää marraskuun 18. päivän mysteeriä yksin. 

Kirjan alkupuoli keskittyy vuodenaikoihin: Tara huomaa kaipaavansa vuodenaikoja ja vuodenkiertoa ylipäätään, ja hän päätyy rakentamaan itselleen vuodenajat matkustamalla Euroopassa sellaisiin paikkoihin, missä sää vastaisi sitä vuodenaikaa, jossa Tara marraskuun 18. päiviensä lukumäärän mukaisesti elää. Hän aloittaa lapsuudenperheensä luota ja joulun viettämisestä. 

Vuodenaikojen tärkeydestä kirjoittamisella on yhteys myös aikaan, jota elämme. Ilmastonmuutoksen myötä on puhuttu siitä, kuinka vuodenajat eri puolilla maailmaa voivat muuttua - tai tavallaan jopa kadota. Suomen osalta on puhuttu lumettomien talvien lisääntymisestä ja toisaalta sateiden, tuulien ja pilvisyyden lisääntymisestä talvisaikaan. Tämä ennuste saa Suomen tulevat talvet kuulostamaan ikuiselta marraskuun 18. päivältä. Toisaalta edelliset pari talvea ovat olleet kovinkin kylmiä ja runsaslumisia Etelä-Suomea myöten. 

Kun vuodenajat on koettu, Taran valtaa jonkinlainen tyhjyys. Keinotekoinen maailma on kuitenkin aina simulaatio, ei totta, vaikka voimmekin leikkiä erilaisia roolileikkejä halutessamme. Romaanisarjan alusta alkaen keskeisenä esinemotiivina on ollut roomalainen sestertius, siis kolikko. Tilavuuden laskemisesta II:ssa vuodenaikojen käsittelemisen jälkeen luvassa on Rooman valtakunnan historiaa ja Rooman valtakunnan olemuksen pohtimista, sekä kiinnostava teoria siitä, mihin Rooman valtakunnan kasvu lopulta tyssäsi. 

Romaanisarjan toinen osa päättyy täydelliseen cliffhangeriin, joka pohjustaa kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa.

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Kosmos 2024. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 5 h 25 min.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani (tai romaanitrilogian ensimmäinen osa?) Tilavuuden laskemisesta I on viehättävä, hidastempoinen ja filosofinen romaani. 

Päähenkilö Tara Selter pitää vanhojen kirjojen kauppaa miehensä kanssa. Hän on Pariisissa aivan tavallisella kirjojenostomatkalla, kun hän herää hotellihuoneessaan marraskuun kahdeksanteentoista päivään. Ja uudelleen, ja uudelleen. Tara on pudonnut ajan ulkopuolelle: hänelle jokainen aamu on marraskuun 18., vaikka kerrat toistuvat. Koko muu maailma sen sijaan tuntuu elävän samaa päivää kuin se olisi päivä muiden joukossa. 

Tara koettaa ymmärtää, mistä on kyse, mutta se on vaikeaa. Romaanin kerronta on yksityiskohtaista ja toisteista (mikä tekeekin siitä niin hypnoottista). Tara kuvailee päivän yksityiskohtia ja koettaa löytää marraskuun kahdeksannentoista kaavan, koettaa ymmärtää, kuinka hän on joutunut luuppiin ja kuinka sen voisi murtaa. Muiden muisti pyyhkiytyy aina yön aikana, ja jokainen aamu on heille aivan tavanomainen, ensimmäistä kertaa tapahtuva marraskuun 18. 

Tara on Pariisissa, mutta hän päättää palata kotikaupunkiinsa ja kotitaloonsa miehensä luo. Tilavuuden laskemisesta I koettaa kuvailla hienosti sitä, kuinka eri ajallisissa todellisuuksissa eläminen lopulta kasvattaa kuilun pariskunnan väliin: Taran elämässä on satojen marraskuun kahdeksantoistien kokemus, kun taas Thomas on joka aamu tabula rasa marraskuun kahdeksannentoista suhteen, hänen eilisensä on aina marraskuun seitsemästoista.

Ballen tyylissä kertoa henkilöhahmoistaan on jotakin samaa kuin Milan Kunderalla, kirjoittamisen tyylissä on samaa esseemäisyyttä ja analyyttisyyttä. Tara ei millään tavalla ole samastuttava hahmo, jo ihan siitäkin syystä, että hän viettää marraskuun kahdeksannentoista yhä useammin yksin ja irrallaan muista ihmisistä, eikä tällainen ulkopuolisen pohtijan tai tarkkailijan rooli tuota hänelle minkäänlaisia ongelmia. Pikemminkin kuin inhimillinen päähenkilö, Tara tuntuu olevan kirjailijalle väline tarkastella ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa, järjestelmiä ja toimintaa.

Tilavuuden laskemisesta I on viehkeä (pienois)romaani, jonka jatkoksi tekee mieli tarttua toiseen osaan.

Hervé Le Tellier: Poikkeama

 

WSOY 2023. Alkuteos L'Anomalie, suom. Lotta Toivanen. BookBeatin äänikirja.

Hervé Le Tellierin Poikkeama on loistava ja koukuttava dystopia, jossa sama Ranskasta Amerikkaan lentävä lentokone laskeutuu kahteen kertaan - ensin ihan normaalisti, keväällä, ja sen jälkeen uudelleen kesällä.

Romaanin juonelliset koukut ja keskeisimmät scifille tyypilliset pohdinnat liittyvät toiseen laskeutumiseen: miten on mahdollista, että jo kertaalleen laskeutunut kone on laskeutumassa uudelleen, kyydissään tismalleen samat ihmiset, jotka ovat jo jatkaneet elämäänsä keväisen laskeutumisen jälkeen - vai ovatko he samoja? missä kone on oikein lymyillyt kuukausikaupalla vain ilmeistyäkseen uudelleen? vai onko kyseessä sama kone ollenkaan? onko kyseessä kopio? 

Romaanin alkupuoli, ennen toisen koneen ilmaantumista, vaatii lukijalta hieman kärsivällisyyttä kiinnostua lukemaan romaanin usean keskeisen henkilön elämästä, mutta kun toinen kone laskeutuu ja romaani todella pääsee vauhtiin, sitä ei todellakaan halua laskea käsistään.

Stanisław Lem: Solaris

"Saavuin laukaisuosastoon tasan kello yhdeksäntoista aluksen aikaa."

Tammi 1973/1999. Puolankielinen alkuteos Solaris, 1961. Suomentanut Matti Kannosto. 249 s.


Solaris on vaikuttava klassikkodystopia. Päähenkilö Kris Kelvin suuntaa matkansa Maasta kohti Solaris-planeetalla sijaitsevaa avaruustutkimuskeskusta. Solaris on planeetta, joka kiertää kahta aurinkoa - sinistä ja punaista - ja josta kiinnostavan tutkimuskohteen tekee sen pintaa peittävä meri, joka vaikuttaa elolliselta olennolta.

Romaanissa on jonkin verran luonnontieteellistä tutkimuskieltä ja katsauksia Solariksen-tutkimuksen historiaan, mutta kuten hyvässä dystopiassa, tässäkin kirjassa on syvimmiltään kyse muusta kuin teksnisten yksityiskohtien kuvaksesta, nimittäin ihmisestä ja ihmisyydestä sekä ihmisyyden rajoista.

Tilanne, johon Kelvin avaruusasemalle saapuu, on kaoottinen ja kaukana normaalista arjesta. Kukaan ei ole vastaanottamassa Kelviniä, ja kun hän lopulta kohtaa yhden avaruusasemalla työskentelevistä tutkijoista, Snautin, kohtaaminen on jotakuinkin vainoharhainen. Pian Kelvinille paljastuu, miksi: avaruusasemalle on alkanut ilmestyä vierailijoita, ja se saa jokaisen tutkijan epäilemään niin omaa minuuttaan kuin kaikkien muidenkin kohtaamiensa henkilöiden identiteettiä. Mistä tietää, onko joku muu se, joka hän väittää olevansa? Mistä voi tietää olevansa itse se, joka on?

Tilanne ajaa tutkijat ihmisyyden rajoille. Solariksen parasta antia on sen filosofinen pohdinta. Solaris-planeetan meri on jotain, joka ylittää ihmisen käsitys- ja ymmärryskyvyn. Ihminen ei pääse irti itsestään: "Se seikka, että näemme kaiken kuin ihminen, estää meitä ymmärtämästä näiden ilmiöiden todellisia tarkoitusperiä. Siellä missä ei ole ihmisiä ei voi olla ihmisten tajuttavissa olevia tarkoituksiakaan."

Ja mitä sitten ovat tarkoitukset ja merkitykset? Mikä on merkityksellistä? "Yhden ihmisen kohtalo saattaa olla täynnä merkitystä, muutaman sadan hiukan vähemmän, mutta tuhansien ja miljoonien ihmisten historia ei missään vähänkään todellisessa mielessä merkitse enää yhtään mitään."

Solariksen ihmeellisten ja ihmisjärjelle käsittämättömien ihmeiden edessä ihmisen on kohdattava itsensä, vaikkei se olekaan aina kaunista. Miksi ihminen haluaa valloittaa avaruuden tai tehdä löytöretkiä?

"Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselta pohjalta. Samalla meissä itsessämme on jotakin, jota emme halua katsoa kasvoista kasvoihin, jolta yritämme suojautua, mutta joka siitä huolimatta pysyy meissä, sillä me emme lähde Maasta missään paratiisillisen viattomuuden tilassa. Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille - se osa todellisuuttamme josta tahtoisimme olla vaiti - emme enää pidäkään itsestämme."


Solariksen todellisuus on niin hämmentävää, että sen edessä on antauduttava tavalla tai toisella. Itsemurha voi olla jonkun ratkaisu, tai toisena ratkaisuna näyttäytyy antautuminen planeetan mysteerin, kauheuden ja kauneuden edessä.

J. J. Abrams: Star Wars - The Force Awakens

Seitsemäs Star Wars -elokuva The Force Awakens (2015) on onnistunut ja viihdyttävä kokonaisuus, joka sopivassa määrin nostalgioi aiemmilla elokuvilla mutta ei suinkaan jää vain menneisyyden vangiksi vaan on valmis myös päästämään irti menneestä ja kehittelemään uusia juonikuvioita.

Siinä missä aiemmat trilogiat keskittyvät lopulta kysymykseen hyvästä ja pahasta, voimasta ja pimeästä puolesta, The Force Awakens meinaa osin livetä perhedraaman puolelle. Toisaalta liialta perhesentimentaalisuudelta elokuvan pelastaa sen rohkeus lopulta irtautua menneestä ja suunnata kohti uutta.

Oikeastaan ainoa asia, josta minun piti katsojana hieman kamppailla elokuvan toteutuksessa yli, on se, että pahisnaamion takaa paljastuu sama näyttelijä (Adam Driver), joka (omaan makuuni liian teinissä) tv-sarjassa Girls (2012 - ) näyttelee varsin mulkkua ja itsekeskeistä poikaystävää. Jos tämän asiayhteyden tiedostamisesta on mahdollista päästä yli, täytyy todeta, että Driver sopii Star Wars -rooliinsa hyvin.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

"Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä."

Like 2015. 214 s.

Jaakko Markus Seppälän esikoisromaanissa Lemen päähenkilö Nina elää dystooppisessa Soheba Cityssä. Nina tekee freelancerina toimeksiantoja, jotka suuryritysten hallitsemassa maailmassa liikkuvat sallitun ja mahdollisen rajoilla. Toiminnallisen scifiromaanin alussa Nina lähtee suorittamaan tehtävää, josta alun jälkeen ei ole paluuta. Paljastuu, että tekoäly nimeltä Lemen on karannut suuryritykseltä, eikä kukaan tiedä, missä se on tai mitä se tavoittelee.

Lemen on scifille tyypillisesti myös yhteiskuntakriittinen romaani:

"Nykyään 'valtio' tarkoitti tuskin muuta kuin suurten pelaajien pyörittämää shakkilautaa. Löyhää verkostoa, jossa infrastuktuurin toimivuus oli kaikkien osapuolten etu - lähinnä tuottavan osapuolen. Se, että kuluttajat saivat nauttia yläluuppien ohitusteistä ja äärimmilleen viritetyistä tietoliikenneyhteyksistä, oli korkeintaan tehokkaiden jakelukanavien toissijainen sivutuote - joka tietysti tarjosi hyvän bisnesmahdollsiuuden itsessään. Korporaatiot muistuttivat usein siitä, miten ne olivat valtiolliset valvontakoneistot vähitellen purkaessaan antaneet yhteiskunnan jäsenille lahjan: täydellisen vapauden. Olit vapaa tekemään elämälläsi mitä halusit... kunhat et astuisi yhtiöiden tai niiden edustajien varpaille."

Paitsi että Lemen kritisoi yritysvaltaa ja heikkoa valtiota, se ottaa kantaa myös yksilötason valinnan mahdollisuuksiin. Tarinan edetessä vaihtoehto vaihtoehdolta Ninalle alkaa paljastua, että hän kulkee umpikujasta toiseen. Niinpä hän puntaroi myös täydellisen suunnanmuutoksen vaihtoehtoa, joka tosin ei näyttäydy houkuttelevana:

"Mitkä olivat vaihtoehdot? Hänellä ei ollut päätä kouluttautua niin sanottuun kunnialliseen ammattiin. Eikä edes halua joutua siihen hämähäkinverkkoon. Uhrata itsensä vuosi vuoden jälkeen jonkin Sarcos Dynamicsin voittoprosentin eteen. Kuolla joka päivä kahdentoista tunnin kuolema maksanvärisessä haalarissa silkkikravattisen pikkumukun sylkykuppina. Eine Kleine Nachtmusik koodauslinjaston kaiuttimista kello 7. Ei puhetta työaikana. pyöräyttää pari pakkomukulaa jonkin selkärangattoman, mielikuvituksettoman vätyksen kanssa. Ostaa toivoa viikko toisensa perään yhtiön järjestetystä lotosta. Yhtiöasunnon formaldehydihuoneilma ja rapistuvat kalkkiseinät. Joka-aamuinen mefedronipilleri ja nenäverenvuoto. Firman seurantasiru olkavarressa ajankäytön optimoimiseksi. Työtunnin päätteeksi neljän minuutin vapaatuokio. Teeskennellä kotona rakkautta miehelle, jonka hengitys haisi sipulille ja tylsyydelle kakaroiden kiljuessa jaloissa. Pettää. Juosta vuosi vuodelta kovemmin ja huomata vain rypistyneensä ja köyhtyneensä. Pettyä pettämiseen. Muuttua haalekais kalkkiseinäksi ja rapistua pala palalta. Väsyä."

Soheba City on laaja ja monikerroksinen metropoli, jossa näyttää olevan vain voittajia tai häviäjiä. Rinnakkaistodellisuuksia on useita, niin kaupungin sisällä menestyjien ja häviäjien välillä kuin myös virtuaalisina lisätodellisuuksina kaupungin harmaudessa ja täysin omina, pelillisinä todellisuuksinaan, joissa hallitsevat rinnakkain mielikuvituksen ja koodin lait.

Lemen on ajatuksia herättävä scifidystopia. Kuinka kaukana romaanin teknologiavisiot itse asiassa ovat nykypäivästä? Onko todellisuus jollain lailla enemmän todellinen kuin virtuaalitodellisuus? Virtuaalitodellisuus on aina jonkun koodaama ja siksi rajoittuneempi, mutta entä jos ihminen kaipaakin todellisuuden rajoittamista, edes jonkinlaista järjestystä kaaokseen?

Ihminen ja todellisuus ovat kuitenkin aina ainakin osin konkreettisia ja fyysisiä, mistä johtuen jotkin seikat säilyttävät muutoksessakin vanhanaikaisen luonteensa:

"Aseman reaaliseinillä näkyi vain mainoksia. Nina suuntasi alkomuistista rullaportaille, jotka veivät maanalaisen kolmannelle tasolle. Fyysiset opastetaulut oli vuosien myötä riivitty käytäviltä, mutta maanalaisessa oli se hyvä puoli, että kerran perustettuja linjoja ei helpolla siirretty. Kehittyi virtuaali millaiseksi vain, maansiirtotyö pysyisi kalliina ikuisesti."

Paitsi että Lemen operoi konkreettisesti teknologian ja todellisuuden kanssa, se käsittelee myös ihmisyyden ja ikuisen elämän tematiikkaa ja sen moraalisuutta ja eettisyyttä. Onko ihmisyydellä rajoja, jos kehoa voidaan muokata implantein tai laajentaa erilaisin teknologisin sovelluksin, ja mikä on ihmismielen ja tekoälyn välinen suhde? Mikä lopulta on ihmisyyden ydin?

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Tulivuori, joka oli nostanut Taratuan Tyynen valtameren syvyyksistä, oli nukkunut jo puoli miljoonaa vuotta."

Weilin+Göös 1973. Suom. Matti Kannosto. Alkuteos Childhood's end, 1967. 257 s.

Dystopiakirjallisuus kiehtoo minua, mutta näin scifiä scifiä en ole aiemmin lukenut, mikäli Linnunradan käsikirjaa liftareille (1979) ei lasketa mukaan. Lapsuuden loppu kertoo ihmiskunnan tuhosta, homo sapiens -rodun lopusta. Mittakaava on maailmankaikkeudellinen.

Romaanin alussa eletään kylmän sodan ja avaruuskilpailun aikaa. Suurvallat kilpailevat teknologisilla innovaatioillaan avaruuden valloittamisen ensiaskelista, maan pinnalla eletään ydinsodan uhkaa. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehtii avaruuteen tai painamaan pomminappulaa, avaruusalukset saapuvat maahan mukanaan ihmisälyä huomattavasti kehittyneempiä olentoja. Mitä he haluavat? Mihin he lopulta pyrkivät?

Juoni ei ole romaanin oleellisin osa, kiinnostavampaa on mittakaava ja sen herättämät ajatukset. Ihmisrotu on tottunut olemaan hierarkiansa huipulla (uskontojen jumalat poissulkien - mutta nekin ovat kuitenkin olleet osa inhimillistä käsitejärjestelmää tai ainakin sen reunamilla, kulttuurisesti tuttuja), mutta Ylivaltiaiden saapuminen ja sitä seuraava tapahtumakulku siirtää huipun sijainnin jonnekin huomattavan kauas. Avaruuden valloittaminen näyttäytyy naurettavan pienenä näpertelynä, kun oma planeetta tulee valloitetuksi. Käytännön kokemus suhteellisuusteoriasta mullistaa inhimillisen käsityksen ajasta. Identiteetin, yksilöyden ja persoonallisuuden rajojen murtuminen poistaa inhimillisen yksinäisyyden, mutta se poistaa myös inhimillisyyden.

Tuhoon on monta tietä. Ihmiskunta pelastuu itsetuholta, jonka partaalla se on, mutta samalla se ohjataan toisenkaltaiseen itsetuhoon, jota se ei osaa ennakoida. Clarken hahmottelema tie ihmiskunnan tuhoutumiseen on scifiä ja seikkailua ulkoisilta puitteiltaan, mutta ihmisen toiminnan kuvauksena tilanne ei välttämättä ole kaukana nykymaailmasta.