"Saavuin laukaisuosastoon tasan kello yhdeksäntoista aluksen aikaa."
Tammi 1973/1999. Puolankielinen alkuteos Solaris, 1961. Suomentanut Matti Kannosto. 249 s.
Solaris on vaikuttava klassikkodystopia. Päähenkilö Kris Kelvin suuntaa matkansa Maasta kohti Solaris-planeetalla sijaitsevaa avaruustutkimuskeskusta. Solaris on planeetta, joka kiertää kahta aurinkoa - sinistä ja punaista - ja josta kiinnostavan tutkimuskohteen tekee sen pintaa peittävä meri, joka vaikuttaa elolliselta olennolta.
Romaanissa on jonkin verran luonnontieteellistä tutkimuskieltä ja katsauksia Solariksen-tutkimuksen historiaan, mutta kuten hyvässä dystopiassa, tässäkin kirjassa on syvimmiltään kyse muusta kuin teksnisten yksityiskohtien kuvaksesta, nimittäin ihmisestä ja ihmisyydestä sekä ihmisyyden rajoista.
Tilanne, johon Kelvin avaruusasemalle saapuu, on kaoottinen ja kaukana normaalista arjesta. Kukaan ei ole vastaanottamassa Kelviniä, ja kun hän lopulta kohtaa yhden avaruusasemalla työskentelevistä tutkijoista, Snautin, kohtaaminen on jotakuinkin vainoharhainen. Pian Kelvinille paljastuu, miksi: avaruusasemalle on alkanut ilmestyä vierailijoita, ja se saa jokaisen tutkijan epäilemään niin omaa minuuttaan kuin kaikkien muidenkin kohtaamiensa henkilöiden identiteettiä. Mistä tietää, onko joku muu se, joka hän väittää olevansa? Mistä voi tietää olevansa itse se, joka on?
Tilanne ajaa tutkijat ihmisyyden rajoille. Solariksen parasta antia on sen filosofinen pohdinta. Solaris-planeetan meri on jotain, joka ylittää ihmisen käsitys- ja ymmärryskyvyn. Ihminen ei pääse irti itsestään: "Se seikka, että näemme kaiken kuin ihminen, estää meitä ymmärtämästä näiden ilmiöiden todellisia tarkoitusperiä. Siellä missä ei ole ihmisiä ei voi olla ihmisten tajuttavissa olevia tarkoituksiakaan."
Ja mitä sitten ovat tarkoitukset ja merkitykset? Mikä on merkityksellistä? "Yhden ihmisen kohtalo saattaa olla täynnä merkitystä, muutaman sadan hiukan vähemmän, mutta tuhansien ja miljoonien ihmisten historia ei missään vähänkään todellisessa mielessä merkitse enää yhtään mitään."
Solariksen ihmeellisten ja ihmisjärjelle käsittämättömien ihmeiden edessä ihmisen on kohdattava itsensä, vaikkei se olekaan aina kaunista. Miksi ihminen haluaa valloittaa avaruuden tai tehdä löytöretkiä?
"Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselta pohjalta. Samalla meissä itsessämme on jotakin, jota emme halua katsoa kasvoista kasvoihin, jolta yritämme suojautua, mutta joka siitä huolimatta pysyy meissä, sillä me emme lähde Maasta missään paratiisillisen viattomuuden tilassa. Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille - se osa todellisuuttamme josta tahtoisimme olla vaiti - emme enää pidäkään itsestämme."
Solariksen todellisuus on niin hämmentävää, että sen edessä on antauduttava tavalla tai toisella. Itsemurha voi olla jonkun ratkaisu, tai toisena ratkaisuna näyttäytyy antautuminen planeetan mysteerin, kauheuden ja kauneuden edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti