Anni Kytömäki: Kivitasku

"Helenan viimeinen kesä on kaunis."

Gummerus 2017. 645 s.

Anni Kytömäen romaani Kivitasku on läpileikkaus Riutanlahti-nimiseen paikkaan liittyvän kolmen keskushenkilön, Sergein, Helenan ja Vekan, elämästä; ajasta 1800-luvulta 2010-luvulle. Riutanlahti, keskeisten tapahtumien yhteinen näyttämö, liittää eri ajassa eläneiden ihmisten kohtalon yhteen, sillä paikka on ikiaikainen, jokin siinä säilyy:

"Kallion otsa kupruilee, pian siihen porataan reiät ja räjähteet lohkovat umpimielisen kiven, jäännökset lastataan rekkoihin ja viedään pois. Vuori levitetään moottoriteiden ja talonpohjien alle, kylvetään etupihoille ja liukkaille jalkakäytäville. Murskeen päällä ajetaan autoilla, pyöräillään ja kävellään, puhutaan kännyköihin, nauretaan ja hymyillään, eletään onnellista nykypäivää joka ei tiedä Soutajainvuoresta mitään. - - Soutajainvuori on aina ollut tässä, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt sitä. Tyveltä laelle saakka kallio kantaa pinnallaan elämän huntua, joka on paikoin sitkeä, paikoin hauras, mutta melkein aukoton. Jo kauan ennen kuin ihmiset saapuivat näille rannoille, vuori kietoi hunnun suojakseen. Se repeää vasta sitten, kun kalliota aletaan murskata."

Kytömäki käyttää romaaninsa henkilökuvauksen ytimessä miljöökuvausta. Siinä missä puhutaan luonnosta, maisemasta, kivestä tai kasveista, puhutaan lopulta ihmisestä; toisaalta luonto näyttäytyy voimana, jonka edessä ihminen on hyvin pieni. Kivitasku on romaani, joka käsittelee ihmisyyden ja lopulta ihmisyyden ylittävien kysymysten syvyyttä - kerrassaan lumoava romaani.

Aikatasoja on kolme, yksi kullakin vuosisadalla. Kerronta on taidokasta, ja kunkin aikatason tarina vetää mukaansa. Jokin näitä hahmoja jollakin tavoin liittää yhteen, muukin kuin maisema, ja se piirtyy esiin hitaasti, siten, että jännite säilyy vahvana koko teoksen ajan.

Koska aikajänne on pitkä, henkilöhahmot vanhenevat. Vanheneminen ja muistaminen ovatkin romaanin keskeisiä teemoja, identiteetin lisäksi:

"Tuttavat ovat pitkään huvenneet ympäriltäni. Kahdenkymmenen ensimmäisen elinvuoteni aikana ehdin tuudittautua siihen, että ihmisiä tulee aina vain lisää, uusia vanhojen rinnalle, ei tilalle. Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat."

Mitä on ihmisyys, ja kuikna liukuva tai muuttuva voikaan identiteetti olla? Mitä kannattaa muistaa ja miksi? Entä mitä kertoa eteenpäin uusille sukupolville - vai ollako viimeinen elossa, joka vielä muistaa? Sukusalaisuudet ja puhumisen kulttuuri läpäisevät tavalla tai toisella kaikki romaanin aikatasot. 1900-luvun keskushenkilö Helena ajattelee seuraavasti sairaalassa ollessaan:

"Hän ei sano mitään. Hän on oppinut ettei täällä kannata sanoa ääneen ensimmäistä ajatusta vaan vasta toinen, jos sitäkään."

Ajatus sijoittuu sairaalakontekstiin, mutta pätee tavalla tai toisella kunkin romaanin kolmen keskushenkilön elämässä. Sergein elämä 1800-luvulla saa sellaisia käänteitä, että niistä on parasta sinnikkäästi olla hiljaa. 1900-luvulla Helenan kohtaloksi on samanaikaisesti toisaalta tulla vaiennetuksi lopullisesti, toisaalta tulla henkilöksi, joka ilmaisee ajatuksensa sensuroimattoman suorasanaisesti. 2010-luvulla Veka haluaa eristäytyä, eikä mielellään puhua kenellekään mitään.

Romaanin keskeisin teema on identiteetti ja se, kuinka sitä rakennetaan ja puretaan. Identiteetti näytetään moninaisena ja moninimisenä, toisaalta jatkuvassa muutoksessa olevana, toisaalta sukupolvelta toiselle periytyvänä. Ehkä on myös lohdullista päästää irti: "Teloituslava ei tunge enää uniini, sillä kuolemankauhusta näkevät painajaisia vain ihmiset jotka ovat vielä itselleen tärkeitä."