"He ovat lentäneet jo lähes kymmenen tuntia ja liitävät nyt ääneti illan hämärässä."
Otava 2017. 380 s.
Aluksi Katja Kallion Yön kantaja tuntui minusta pinnalliselta ja tekosyvälliseltä romaanilta. Mutta kun romaani pääsee käyntiin, se on niin valloittava, että lukemista ei hennoisi lopettaa. Ja kun kirja on luettu, tarina ja tunnelma ovat vahvoina mielessä.
Päähenkilö on Amanda Fredrika Aaltonen, köyhän äidin äpärätytär, joka jo pienestä saakka on ollut pitelemätön ja kotikylillään hän onkin saanut liikanimen hassu-Amanda. Yhteisön näkökulmasta hän on elänyt mistäänpiittaamatonta elämää: hän ei ole ahkera eikä käyttäydy niin kuin tyttöjen ja naisten pitää, vaan hän tekee oman päänsä mukaan, juopottelee, jos siltä tuntuu, harjoittaa irtolaiselämää ja päätyy vankilaan useammankin kerran. Riemukasta Amandan elämä ei kuitenkaan ole:
"Ne [taivaansininen hame ja kulunut puuvillapusero henkarissa] jaksoivat heijastella kalpeasti Raunistulan aamujen vihreää valoa, jossa hän käveli nuorena tyttönä pää kivistäen, väsyneenä ja rauhattomana, ja mietti miksipä ei kävelisi suoraan ruskeaan jokeen kun elämältä ei kuitenkaan saisi sitä mitä halusi eikä ilman suostunut olemaan."
Romaani "on saanut inspiraatiota" todellisen Amanda Fredrika Aaltosen (1864 - 1918) elämästä.
Romaanin alussa Amanda lähtee Turun Raunistulasta kuumailmapallolentäjä Duplessin matkaan liitämään taivaiden halki kohti Pariisia:
"Mitä Amanda toivoi, että hänelle Pariisissa tapahtuisi? Samaa kuin hän toivoi kaikkialla muuallakin. Maanteitä hän kammosi, hän halusi kaupunkeihin, kauniisti kivetyille kaduille. - - Mutta oli kaduilla toinenkin puolensa. Sen hän oli nähnhyt Helsingissä ja Pietarissa ja Moskovassa ja se oli niin pelottava että vatsa kivettyi sisältäpäin. Jos ihmiselle kävi hullusti - ja voi miten helposti niin kävi - kadut muuttuivat rutiköyhiksi parakeiksi joista ei ollut enää ulospääsyä. Ne muuttuivat toisiaan loputtomasti seuraaviksi seinättömiksi huoneiksi joissa ei ollut mitään mukavuuksia, ei mitään. Kova istua, kova nukkua, kova kuolla."
Lentomatka ja Pariisin-aika motivoidaan hyvin alun jälkeen, kun Amanda ja kerronnan fokus siirtyvät Seilin saarelle ja mielisairaalaympäristöön. Sairaalaympäristö ja Amandan henkilöhahmo ovat niin räikeässä ristiriidassa keskenään, että tässä kohdin romaani muuttuu kiinnostavaksi - ja kerronnan kieli samoin. Kieli ei sinänsä muutu mihinkään, mutta kontekstin muutos karistaa ilmaisusta kaiken sen, joka aiemmin tuntui teennäiseltä. Kun Seilin saaren alkukesän aamupäivää kuvataan näin - "Ulkona oli viileää; piha nyreksi vielä varjossa" - tulee ajatelleeksi, että eipä piha varjossa voikaan muuta kuin "nyreksiä". Yön kantaja on kirja, jossa on syvällisyyttä ja kontrasteja, eikä sitä malta laskea käsistään.
Amandan henkilöhahmo on moniulotteinen, ja todellisuuspohja tuo siihen vielä yhden ulottuvuuden lisää: ajatella, että Suomessa on saattanut olla yli sata vuotta sitten joku tällainen nainen, joka on saattanut elää tällaisen elämän! Onko kyse sitten rohkeudesta vai pakosta - romaani tuntuu kallistuvan jälkimmäisen kannalle. Kerronta välittää taitavasti Amandan ajoittain horjuvan todellisuuskokemuksen ja sen, kuinka hän koettaa harhan ja todellisuuden kanssa tulla toimeen:
"Aamuyöt menivät niin keveässä unessa, ettei se ollut unta ollenkaan vaan vain hiukan ohentunutta olemista. Päivisin pää oli lasia, kirkasta ja läpinäkyvää. - - Sellaista päätä piti kuljettaa ympäriinsä, liikuttaa nopsasti paikasta toiseen jottei se olisi hajonnut. Vauhti piti kappaleet kasassa."
Pariisista Amanda siis päätyy Seilin saarelle. Saaren suljettua maailmaa, yhteisöä ja valtahierarkiaa kuvataan hänen kokemuksensa kautta. Mikä valtava kontrasti onkaan hänen aiemman elämänsä ja Seilin syrjäisen todellisuuden välillä - ja sen, mitä Amanda elämältään haluaa ja mitä hän siltä saa. Amandan hahmo rinnastuu sireeneihin, joita hän saarella jähmettyy havainnoimaan:
"Sireenien tuoksu sai Amandan seisahtamaan. Kaksi tuuheaa pensasta oli täydessä kukassa. Tuoksu oli makea ja huumaava. Näin kauniiden pensaiden olisi pitänyt kukkia jossakin onnellisessa paikassa, tuoksua naisille, joilla oli kädessä päivänvarjot ja suussa suklaakonvehteja. Mutta tässä ne nyt vain kukkivat kuin olisivat tulleet hulluiksi."
Yön kantaja ristivalottaa hienosti terveyden ja hulluuden välistä rajaa - ja kummalla puolella rajaa ihminen sitten seisookaan, hänen täytyy jollakin lailla sopeutua siihen maailmaan, jossa hän elää. Jokainen maailmankolkka toimii jollakin logiikalla: "Joka ikisellä sairaalan kolkalla on omat sääntönsä; joka maailman kolkalla myös, puiston penkeillä, joka kadun joka pätkällä ja portaalla. Että kuka missäkin saa olla ja kuka ei." Toisaalta maailmassa pitääkin olla jotakin järkeä, jokin syy, jotta olemassaolo olisi todellista ja elämällä jokin merkitys.
Merkitys voidaan luoda aina uudelleen suhteessa vallitsevaan tilanteeseen. Amanda on kaikessa kompleksisuudessaan yllättävänkin sopeutuva hahmo, kun ajatellaan sitä, mitä kaikkea hän romaanissa kokee. Mutta johonkin on aina ankkuroiduttava - jos aikoo olla ihminen, ja tapoja on monia:
"Amandalle tärkeintä oli, että löytyi jokin keino jolla hän pääsi itsestään ja elämästään eroon. Kaikesta siitä epäonnistuneesta mitä hänen nimensä oli asettunut tarkoittamaan. Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta. Se ei ollut menossa mihinkään, eikä sen alta päässyt pakoon. Hän makasi sen alla kykenemättä liikkumaan, puoliksi tukehtuneena. Ei mahtunut edes itkemään. Ainoa konsti oli kuvitella liikkuvansa jossakin muualla, toisessa paikassa, toisten ihmisten parissa. Ajatella niiden ajatuksia. Lukiessa hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan."
Olipa hullu tai ei, eskapismi ei aina toimi tai riitä. Yön kantajassa öisin ei ulkoisesti välttämättä tapahdu paljoa, mutta silloin sisäinen maailma on valloillaan ja sitä on lähes mahdotonta paeta: "Valvominen oli läpivalaissut hänet. Koko entinen elämä muistui mieleen. Koko tulevaisuus paljastui." Yöt paljatavat asioita.
Yön kantaja herättää kysymyksiä onnellisuudesta ja onnettomuudesta, todellisuuden aika ajoin järkähtävästä olemassaolosta ja havainnon siitä, kuinka vahva Amanda lopulta on. Ja kuinka vääjäämättömästi aika ihmiselämässä etenee: jos saa elää pitkään, kokee enemmän myös menetyksiä - ja kuinka monta kertaa itsensä voi menettää, ennen kuin kyse on lopullisesta menetyksestä?
"Älä kerro kenellekään. Niin Amanda on tottunut sanomaan puhuessaan asioistaan. Älä kerro kenellekään. - - Pitäisikö sen sijaan sanoa: Kerro kaikille."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti