"Viides kerros, soitan ovipuhelimella, joku kimittää, kuuluu oohittelua ja aahittelua."
Like 2007. Alkuteos Lubiewo, 2005. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. 314 s.
Michał Witkowskin Hutsula on hämmentävä romaani Puolan kommunismin ajan homokulttuurista ja siitä, millaisena se jatkui, vaikka kommunismi romahti. Hutsula on samaan aikaan punastuttava, nostalginen ja empaattinen. Takakansi luonnehtii romaanin olevan "eräänlainen hinttari-Decamerone", ja se on osuvasti sanottu. Romaanin keskushenkilö on saman niminen kuin kirjailija (toki häntä useammin kutsutaan Mikaelaksi), mutta enemmän äänessä ovat muut, lähinnä vanhemmat homot, joita romaanissa kutsutaan "siskoiksi". Hutsula vaikuttaakin olevan kadonneen tai katoamaisillaan olevan, epätrendikkään ja todellakin marginaalissa olevan siskokulttuurin kuvaus.
"Siskot ovat omaksuneet ne käyttäytymismallit, joista naiset ovat emansipaatiossaan päässeet eroon: passiivisuuden, mieltymyksen alistumiseen, vaitiolon, jalan panemisen toisen päälle merkkinä sulkeutumisesta, suun suipistamisen saman asian ilmentymänä, miehen elättinä olemisen itsenäisyyden sijaan, itsensä alentamisen, tietynlaisen yliherkkyyden jota nykyään esiintyy harvoin edes kaikkein naisellisimmilla naisilla, jopa juoruilunhalun ja ailahtelevuuden ('nainen on häilyvä'). Nämä feminismin ovesta ulos heitetyt piirteet palaavat takaisin siskouden ikkunan kautta."
Siskot eivät edusta sitä, millaisena homoseksuaalisuus nykymediassa näyttäytyy, mitä kirjan kertojanääni kritisoi ja minkä kertojanääni näyttää tylsänä paasaamisena: " - - että adoptio-oikeus, että vapautuminen, oikeus avioliittoon, Vihreä puolue ja ylipäätään oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vain tahriintuisi)."
Siskot ovat jotain ihan muuta. Siskouden kuvaamiselle on vaikeaa löytää kieltä, koska siskoudesta "ei ole kirjoitettu reportaaseja": "Kaikesta voi kirjoittaa: huorista, roistoista, murhaajista, metallivarkaista ja petturista, mutta tästä ei voi. Vaikka tässä kukaan ei tee kenellekään mitään pahaa. Ei ole olemassa kieltä jolla tästä voisi kirjoittaa - voi vain kirjoittaa että 'perse', 'kyrpä', 'ottaa suihin', 'julli'", "Siskot kutsuvat toisiaan hellittelymielessä hutsuiksi, akoiksi ja luntuiksi ja ovat onnessaan". Ja tällaista kieltä romaanissa käytetäänkin runsaasti ja roisisti, ja romaanin kielen maailmaan totuttelemisessa tottumattomalla lukijalla meneekin aikansa punastelemisen parissa.
Toisaalta siskouden kieli on aivan omansa, ja hyvinkin rikas sellainen. "Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää. Nykyään voi rahalla vaihtaa kaiken: sukupuolen, silmien ja hiusten värin... Ei jää tilaa mielikuvitukselle. Siksi heistä on parempi olla köyhiä ja 'leikkiä'." Tämän groteskin ilottelevuuden ja surumielisyyden varaan rakentuu romaanin empaattinen katse ja nostalgia. Maailma on jo muuttunut, mutta siskot eivät:
"Niin, vanhoilla siskoilla on jo Villonin katkera elämänkokemus, ota poikia vielä kun on niiden aika, mutta siskojen aika on jo ohi ja silti he ottavat, ottavat ihan liian myöhään, vaikkei enää ole juuri mitä tuoda näytille. He seisoskelevat täällä kuin juhlissa joista ovat myöhästyneet, jäljelle on jäänyt pelkkiä rippeitä."
Myös maailman muutosta ja mennyttä maailmaa kuvataan ymmärtävän linssin läpi, mikrotasolla. Homokohtaamiset sijoittuvat pääosin puistoihin ja puistojen yleisiin vessoihin, ja näin kerrotaan "Keskusaseman Pisuaressasta", siis vessavahdista:
"Koko kommunismin ajan ja pitkään vielä sen jälkeenkin hän istui nyrpeän näköisenä vessaneteisessä, omassa vastaanottokopissaan, lilanvärinen esiliina yllään, tukka sekaisin, ja hörppi lasitölkistä teetä, oikein ryysti, ja 'istuskeli'. Istuskeleminen oli ennen aikaan oikea elämäntapa."
Istuskeleminen elämäntapana! Tämäntyyppisia havaintoja kommunismin maailmanjärjestyksestä romaanissa riittää. Siskotkin ovat läpeensä nostalgisia, he tuntuvat ymmärtävän olevansa menneen maailman jäänne. Hutsula kertoo ihmisistä, jotka ovat marginaalin marginaalissa:
"Ai että miten meikäläiset pärjää? No, ei se helppoa ole. Ensinnäkin eletään yksin, toiseksi elämä on niukkaa, ollaan syrjässä, eläkkeellä, sivussa valtavirrasta. Sama juttu nuoremmillakin, ollaan jotenkin sivussa. Kaksinkertainen marginaali, ollaan köyhiä ja lisäksi vielä hinttejä. Sitä pitää luoda itselleen sellainen oma pikku maailma. Niin. - - Sitten sitä tottuukin yksinäisyyteen ja merkityksettömyyteen - ja siitä hauskuus alkaakin. Katsos koko vuoden voi iloita (vaivihkaa, töissä, pöydän ääressä, peiton alla) siitä, että pääsee tänne koko kesäksi aurinkoon kutemaan ja rasvaamaan itseään, katselemaan..."
Ja tuo paikka, jonne pääsee "koko kesäksi aurinkoon kutemaan", on Hutsula: dyynit Itämeren rannalla, ja etenkin yksi majatalo. Hiekkadyynirannoilla keskushenkilö Mikaelakin "on kytiksellä" siinä missä muutkin siskot - unelmia ja kuvitelmaa on enemmän kuin todellista toimintaa, ja niinpä Mikaelakin ehtii suunnitella kirjaprojektiaan ja hahmotella "Puolen Suurta Siskoatlasta": kuvailla erilaisia siskotyyppejä ("Kulutussisko", "Operettisisko", "Iänikuinen Tuote-esittelijäsisiko", "Homoyhteisön Mediasuhteidenhoitajasisko eli lyhyesti Edustussisko"...) ja kerätä siskojen tarinoita kirjaansa. Esimerkiksi tällaisia:
"Kukkeimpina aikoinaan - eli siis seitsemänkymmentäluvulla - Näyttelijätär kävi kytiksellä paikalla jota kutsuttiin Oikeustalonkulmaksi. Nyt sinne ei työnnä kuonoaan kapinen koirakaan, mutta siihen aikaan se kuhisi elämää! Siellä ravasivat lähikivitalojen ja huopakattoisten elementtimörskien tavalliset heterot, aviomiehet ja perheenisät, kotivaatteissa eli siis pikkuhoususillaan, kiireesti sillä vaimo oli torkahtanut television ääreen. Eikä aikaakaan niin suihinotto oli jo toimitettu!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti