Break! @ Kansallisteatterin Maalaamosali, Helsinki

Antti Haikkalan käsikirjoittama (yhdessä työryhmän kanssa) ja ohjaama näytelmä Break! esitettiin Kansallisteatterin uudella Maalaamo-näyttämöllä, ja ennen kuin kirjoitan näytelmästä, on sanottava muutama sana Kansallisteatterin remontista, jonka tuotteena uusi näyttämökin on syntynyt. 

Remontin tulos on kerrassaan viehättävä! Pienen näyttämön puolen kahvila-ravintola on tunnelmaltaan aivan ihana, sekä valaistus että kalustus ovat freesillä tavalla vanhanaikaiset, tunnelmassa on samaa kuin Babylon Berlin -tv-sarjassa. Kahvila-ravintolaan tulisi mielellään käymään silloinkin, kun ei ole menossa teatteriin. Ikkunoista näkee Kaisaniemen puistoon, ja kun puistonäkymä joskus selviytyy omasta remontistaan, näkymäkin sen kuin paranee.

Mutta sitten näytelmään itseensä. Break! sijoittuu koulumaailmaan, itse asiassa katsojat pääsevät oppilaiden asemaan, kun he saapuvat hissillä kerrokseen, jossa Maalaamosali on. Aulassa on tarjolla purkkaa, vettä ja näkkileipää, sekä ohjeistavia julisteita ja kuvataidenäyttely. Näytelmä itsessään on interaktiivinen oppitunti, jonka pitävät opettaja Jukka ja kouluavustaja Dina, ja 9F:n oppilaina ovat yleisö ja oppilaita näyttelevät näyttelijät. Oppilas-näyttelijöistä keskeisessä roolissa ovat yksi tyttö (Lempi Kivinen) ja yksi poika (Tuure Alanne), ja molempien näyttelijäsuoritukset ovat hienoja, näytelmän parasta antia.

Näytelmän keskeisenä teemana on uupuminen, joka koskettaa niin oppilaita kuin opettajaakin. Kouluavustaja on töissä ensimmäistä päivää, joten hän on vielä nuori, freesi ja pirtsakka.

Break! sisältää joitakin osuvia oivalluksia. Omassa katsojakokemuksessani tällaisia olivat ennen muuta teknologian kanssa sählääminen ja etäpalaverin esittäminen, joka johtaa näytelmän kliimaksiin. Näytelmän ongelmana oli kuitenkin mielestäni se, ettei siinä ehkä ollut osattu päättää, mille kohderyhmälle (opettajille? oppilaille? opiskelijoille? kaikille koulumaailman kokemusasiantuntijoille?) se on ensisijaisesti suunnattu, mistä johtuen sisällössä on jonkin verran selviöitä, latteutta ja tyhjäkäyntiä. Näytelmän kesto on kuitenkin kompakti ja tähän formaattiin väliajattomuus sopi hyvin.

Helsingin kirjamessut 2023

Helsingin kirjamessujen tämän vuoden ohjelmajohtajana oli viestintäkonsultti ja tietokirjailija Ville Blåfield, ja johtuiko hänen linjauksistaan, siitä, että korona-aika alkaa vihdoin olla taakse jätetty vai tähtien asennosta taivaalla, mutta tykkäsin todella paljon tämän vuoden tunnelmasta messuilla. Ehkä Messukeskustakin oli jotenkin remontoitu tai muutoin freesattu, mutta ympäristö oli mennyt miellyttävämpään suuntaan viime vuodestakin, jolloin silloinkin parannuksia aiempaan oli tehty.

Tänä vuonna messuilla oli kiinnostavia näytteilleasettajia: mukana oli kaikenkokoisia kustantamoja niin kuin aiempinakin vuosina, mutta oheistuotteiden näytteilleasettajissa oli mielestäni enemmän paperi- ja sisustustavaraa, mikä mielestäni sopii kivasti kirjamessuille. Lisäksi oli kukkakauppias, ja viherkasvit - olivatpa ne sitten aitoja tai tekokukkia - loivat messuhalliin kivaa tunnelmaa. Myös lavat oli sijoiteltu siten, että äänimaailma ei sekoittunut niin paljoa kuin joinakin aiempina kertoina. Messuilla oli mukavaa kierrellä, ja tänä vuonna tuntui myös siltä, että kirjoissa oli oikeasti varsin hyvät messuhinnat, eli löytöjä tarttui mukaan jonkin verran.

Samanaikaisesti toisessa messuhallissa järjesteyt viini- ja ruokamessut toivat messukokemukseen oman lisänsä. Olipa kiva messukerta tänä vuonna!

Antti Ritvanen: Hyvää jatkoa, homo sapiens!

 

Otava 2023. BookBeatin äänikirja, 13 h 57 min.

Antti Ritvasen toinen romaani Hyvää jatkoa, homo sapiens! on tragikomedia nykyihmisistä ja nyky-yhteiskunnasta. Romaanin keskeisin hahmo on Henrik Granlund, julkkisterapeutti. Romaanin alussa Henrik on uransa huipulla: hänellä on oma tv-show Valtakunnansovittelija, jossa hän ratkoo pariskuntien ongelmia, hän on julkaissut menestyksekkään itseapuoppaan Sovinnon taika ja hän pitää yksityisvastaanottoa. Henrik on eronnut ja hänellä on teini-ikäinen tytär, joka asuu hänen kanssaan Helsingissä. Ex-vaimo on muuttanut Espanjaan. 

Romaanin alussa Henrik salamarakastuu taidenäyttelyn avajaisissa punatukkaiseen naiseen, ja romaanin tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Muiksi keskeisiksi romaanihahmoiksi nousevat tämä punatukkainen kustannustoimittajana työskentelevä aktivistinainen, suomalais-iranilainen Said Asikainen sekä jokunen Henrikin nuoruudenystävä tai -kaveri.

Tapahtumia kuvataan eri henkilöiden näkökulmasta ja romaani käsittelee tässä hetkessä puhuttelevia teemoja: rasismia, maahanmuuttoa, vihapuhetta, maalittamista, mediaa, mielenterveyttä ja terapiaa. Ja toki myös universaaleja ja ajattomia teemoja, kuten rakkautta, perhettä, kuulumisen ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta.

Romaanin traagisuus ja koomisuus vuorottelevat niin onnistuneesti, että kuuntelemista ei tekisi mieli keskeyttää ollenkaan.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

 

Tammi 2018. Alkuteos A Little Life, suom. Arto Schroderus. BookBeatin äänikirja, 36 h 48 min.

Tartuin Hanya Yanagiharan romaaniin Pieni elämä ystävän suosituksesta. Kirjailija oli minulle ennestään tuntematon, mutta käsitin kirjan olevan globaali hittiteos. Pieni elämä on paksu romaani, joka jakautuu useaan osaan. Kaikki osat kertovat samoista ihmisistä, mutta fokalisoija vaihtelee. Romaanissa on lukuisia henkilöhahmoja, mikä tuntuu haastavalta kuuntelemisen alussa, mutta teoksen edetessä henkilöhahmot kyllä oppii tuntemaan hyvin.

Romaanin keskushenkilöinä on neljän ystävyksen porukka: Malcolm, JB, William ja Jude. Ensimmäinen osa sijoittuu heidän nuoruusvuosiinsa, collegeopintoihin New Yorkissa. Romaanin alussa mietin, että en itse asiassa ole kovin kiinnostunut kuuntelemaan neljän nuoren amerikkalaispojan opiskeluajoista kymmeniä tunteja ja saas nähdä, kuinka pitkälle tämän teoksen parissa jatkan. Romaanin nimi kuitenkin antaa vahvan vihjeen siitä, ettei kyseessä ole "vain" nuoruusvuosien kuvaus. Kertomuksen edetessä, kun hahmoista vuorotellen paljastetaan lisää ja heidän henkilökuvaansa syntyy syvyyttä, romaani imee mukaansa. Myös joidenkin sivuhenkilöiden rooli kasvaa merkittäväksi, mikä toisaalta ristivalottaa keskushenkilöiden henkilökuvaa, toisaalta tuo syvyyttä romaanin kuvaamaan maailmaan sinänsä.

Keskushenkilöt tulevat hyvin erityyppisistä taustoista, mutta maailma, johon romaanin nykyhetki sijoittuu, on pitkälti etuoikeutettujen ihmisten maailma: rahaa, asuntoja, menestystä ja matkoja on. Tämä ratkaisu tuntuu ajoittain banaalilta tai siltä, että lukee aikuisten satua. Toisaalta henkilöhahmojen sijoittaminen tällaiseen maailmaan mahdollistaa heille runsaammin toimintaratkaisuja ja luo kenties vahvemman kontrastin sen kanssa, että hahmoista paljastetaan hiljalleen hyvinkin traumaattisia asioita.  

Pieni elämä on myös yksi väkivaltaisimmista romaaneista, joita olen lukenut, ja väkivaltakohtaukset nimenomaan kuunneltuina herättivät ajoittain voimakkaastikin sellaisen olon, uskallanko vastaanottaa teoksen kuunneltuna - lukiessa pystyy ennakoimaan ja "suojelemaan" itseään kamalilta kohdilta paremmin kuin äänikirjan kanssa, jolloin ei voi tietää, kuinka hirvittäviä asioita seuraavaksi kerrotaan.

Pieni elämä on erittäin vaikuttava, itkemään saava teos, joka kannattaa lukea ja jonka maailma ja tapahtumat jäävät mieleen ja mietityttämään. Romaani muistuttaa myös siitä, että päälle päin ei voi toisesta ihmisestä nähdä, mitä hän on kokenut.

Jalmari Helander: Sisu

Jalmari Helanderin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Sisu on puhdas lajityyppinsä överirämistelyelokuva, jossa vuonna 1944 Lapin maisemissa vanha mies on kyllästynyt sotimiseen ja kaivaa kultaa seuranaan koira ja hevonen. Kultaa löytyy, ja siitä aiheutuu ongelmia, sillä mies saa natsit peräänsä. Seuraa lukuisia splatter-henkisiä taistelukohtauksia.

Elokuva on rytmitetty temaattisiksi luvuiksi ja on pituudeltaan kompakti puolitoistatuntinen, jossa ei juuri puhuta.

Emma Cline: Vieras

 

"Oli elokuu."

Otava 2023. Englanninkielinen alkuteos The Guest. Suom. Cristina Sandu. BookBeatin e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emma Clinen romaani Tytöt on koukuttavaa luettavaa, ja niin on myös Vieras. Molemmissa on painostava tunnelma. Koska Vieras on täysin fiktiivinen, sen juonenkäänteet eivät ole lukijalle ikään kuin ennalta tiedossa, mutta tarinan yllä leijuu katastrofi, jota kohti tunnutaan koko ajan olevan menossa.

Romaanin päähenkilö on 22-vuotias nuori nainen Alex, jonkinlainen ajelehtija, onnenonkija. Romaanissa on samaan tapaan amerikkalainen tunnelma kuin Emily St John Mandelin Lasihotellissa - hyvinvointivaltiosta ei ole läsnäolon vivahdettakaan, vaan henkilöt ovat omillaan. Molemmissa romaaneissa liikutaan rikkaiden ihmisten yltäkylläisessä ja tyhjässä maailmassa. 

Vieras-romaanin Alexin elämä tapahtuu lyhyellä aikajänteellä, koko ajan nyt-hetkessä tai minuuttien, tuntien, korkeintaan päivien mittaisessa viitekehyksessä. Kun ongelmia tulee, hän odottaa jonkin hetken avaavan ratkaisun tai toisaalta seikkailun tai riskin mahdollisuuksia. 

Toisaalta Alex elää jatkuvaa tätä hetkeä, toisaalta hänen tulkintansa maailmasta on niin hasardi, sairas ja vieras, että hän tuntuu romaanin nimenkin mukaisesti olevan ulkopuolella kaikesta ja kaikkea, koko ajan.

Siitä, kuka Alex on, mihin hän on menossa ja mitä hänelle on tapahtunut, paljastetaan lukijallekin vasta pikkuhiljaa tarinan edetessä. Alex on hahmo, joka on samanaikaisesti kuin ilmaa ja peili. Hän mukautuu ihmisiin, joita hän kohtaa, koettaa liimautua ja liueta heidän elämäänsä ja alkaa elää siinä mukana. Itse Alex havainnoi itseään näin:

"Eikö sitä paitsi kannattanutkin antaa ihmisille mitä he tahtoivat? Keskustelun, joka soljui kuin kaupankäynti - sulava edestakainen liike, jota tosiseikat eivät keskeyttäneet. Useimmat valitsivat mieluiten tarinan. Alex oli oppinut tarjoilemaan sen, vetämään ihmisiä puoleensa esittelemällä heille ihannekuvan heistä itsestään, tunnistettavan mutta kymmenen astetta todellista vaikuttavamman, kaunistellun version. Alex oli oppinut viittaamaan omiin haluihinsa kuin ne olisivat yhteisiä haluja."

Alex elää harhassa, pelkässä petoksessa ja itsepetoksessa. Hän koettaa olla antamatta itsestään mitään, edes tiedonmurusia, kenellekään - ja koettaa pitää oman mielensä irti todellisuudesta lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin avulla. 

Vaikka Alex on hyvin äärimmäiseksi kirjoitettu hahmo, hänen itsepetokseksi äärimmäistyneessä maailmantulkinnassaan on kuitenkin häiritseviä yhteneväisyyksiä kenen tahansa ihmisen maailmantulkintaan. Mistä me kukaan tiedämme, mitä tapahtuu todella, keitä itse olemme, keitä ovat muut, mitä kohti kukakin pyrkii ja kuinka puhtaat jauhot pussissaan? Alex koettaa jatkuvasti rauhoitella itseään olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on, ja rauhoittelupuhe on samastuttavan universaalia:

"Kaikki oli hyvin, Alex uskotteli itselleen, hän voisi vain rentoutua ja nauttia vauhdista. Sadekin oli lakannut. Ilmassa oli enää kevyttä utua, aurinko pilkahteli jo pilvien lomasta. Merkit olivat suotuisia." 

Samaan aikaan lukija kuitenkin pääsee seuraamaan Alexin ratkaisuja, jotka vievät häntä ongelmasta toiseen ja syventävät hänen elämänsä katastrofia. Jos Alexilla vaikuttaisi olevan mahdollisuus tehdä ikään kuin hyvä ratkaisu, hän tuskin sitä tekee. 

Vieras on hieno, ahdistava ja koukuttava teos, ja Alex hahmo, josta ei voi pitää, mutta jota on vaikeaa inhotakaan.

Sara Al Husaini: Huono tyttö

 

"Yö on viileä, ilma raikkaan puhdasta ja kevyttä, aivan kuin tuuli hellästi silittäisi poskiani ja niskaani."

Like 2023. 295 s.

Sara Al Husainin esikoisromaanin Huono tyttö päähenkilö on Saara, Irakista Suomeen pakolaisina muuttaneen perheen tytär. Romaani kuvaa tytöksi kasvamista Suomessa, kahden kulttuurin paineissa. Lapsuus- ja nuoruuskuvaus on taustaa romaanin nykyhetkelle, jossa Saara on yllättäen naitettu perheen Irakin-matkan aikana pakkoaviolittoon Rasheedin kanssa. Aviolitto tuntuu olevan perheen yritys ratkaista Saaran liiallinen suomalaistuminen.

Parasta ja todella ajattelemaan laittavaa Huono tyttö -romaanissa on se, että romaani näyttää sekä suomalaisen että irakilaisen kulttuurin ongelmia ja todella tekee näkyväksi sen, kuinka vaikeaa on kasvaa - erityisesti naiseksi - näiden kahden kulttuurin välimaastossa. Ulkopuolisuus on yksi romaanin teemoista:

"Tein mitä tahansa, olin muurahainen suurennuslasin alla, Suomessa maahanmuuttajana ja Irakissa naisena. Suomessa piti tehdä niin paljon ollakseen edes osittain hyväksytty, eikä se todellakaan tuntunut aidolta hyväksynnältä. Se oli yhtä kamppailua kuulumattomuuden tunteen kanssa. Ja täällä piti kävellä miesten varjossa ja suorittaa naisille suunnattuja tehtäviä, kuten siivota ja kokata, ja kaiken sen jälkeenkin sietää lääkärin kaltaisten miesten ylenkatsetta."

Vaikka pakkoavioliitto solmitaan Irakin-matkan aikana ja siihen liittyvät kokemukset tapahtuvat ennen muuta Irakissa, Irak näyttäytyy kuitenkin moniulotteisessa valossa. Romaani ottaa kantaa siihen, mitkä puolet islamilaisesta maailmasta näkyvät länsimaihin, ja mitkä puolestaan ovat näkymättömiä. Saaran arkiset kokemukset sukulaistensa luona ovat tällaista muualle näkymätöntä todellisuutta:

"'Insha Allah pääset taivaaseen. Insha Allah olet aina turvassa', hän rukoilee ja suukottaa minua. Tätä osaa muslimeista ei nähdä usein muualla maailmassa. Minun tätini, häntä ei nähdä. Hänen kouluun kävelevät lapsensa, he eivät myöskään näy missään, kenellekään. Täti, serkut, Hajer. He ovat näkymättömiä."

Irakia tai islamilaista kulttuuria ei kuitenkaan millään lailla pehmitellä. Saaran perheen toiminta pakkoavioliiton yhteydessä on Saaran näkökulmasta karmea petos, ja Rasheed aviomiehenä on hänelle vastenmielinen raiskaaja. Tilanne ei kuitenkaan voi ratketa suoraviivaisella toiminnalla, vaan Saaran on mietittävä tarkkaan, kuinka hän voi vapautua vastentahtoisesta aviolittosta ja paeta Irakista,vai onko se millään tavoin mahdollista.

Huonossa tytössä pohditaan myös huivin merkitystä ja argumentoidaan hyvin, kuinka kyse ei ole "vain kankaanpalasta":

"Hijab on vain kankaanpala, jotkut sanovat, mutta sanoillaan vähättelevät sen merkitystä ja vaikutusta tosten elämään. Hijab tarkoittaa arabiaksi kirjaimellisesti estettä, peitettä. Aina tämä sama kankaanpala seisoo esteenä ja muurina minun ja elämän välissä. - - Miten se koskaan voisi olla vain pala kangasta, kun se onnistuu hajottamaan perheitä, sen riisuminen vie tytöltä kunnian ja pahimmassa tapauksessa jopa hengen. Vieläkö minulle halutaan uskotella sen olevan vain harmiton pala kangasta?"

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

 

WSOY 2017. Italiankielinen alkuteos Il giorni dell'abbandonono. Suom. Taru Nyström. BookBeatin äänikirja, 7 h 22 min.

Useat ovat kehuneet Elena Ferranten teoksia, ja Hylkäämisen päivät on ensimmäinen romaani, jonka olen häneltä lukenut (tai siis itse asiassa kuunnellut). Hylkäämisen päivät on outo romaani. Päähenkilö on keski-ikäinen nainen, jonka mies, Mario, jättää. Nainen jää asumaan kahden lapsensa ja perheen koiran kanssa.

Alussa romaani vaikuttaa realistiselta: nainen analysoi tunteitaan ja elämäänsä, kun on tullut jätetyksi. Jossain vaiheessa romaani kuitenkin lisää kierroksia, ja tapahtumat ja naisen tulkinta todellisuudesta lähtevät vyörymään absurdeiksi. 

Hylkäämisen päivistä on vaikeaa sanoa, pitääkö siitä vai ei. Jotenkin tuntuu, kuin teoksessa olisi kaksi erityylistä romaania, vaikka tarina sinänsä onkin yksi ja sama alusta loppuun saakka.

Hanna Tikander & Wilma Ruohisto: Selvin päin - Erään bilettäjän tarina

Storyside 2022. BookBeatin e-kirja. Editiosta ei käy ilmi sivumäärää.

Selvin päin - Erään bilettäjän tarina on toimittaja Wilma Ruohiston kirjoittama haastattelukirja Hanna Tikanderista. Tikander on yrittäjä ja somepersoona, joka lopetti alkoholinkäytön, ja Selvin päin kertoo Tikanderin tarinan alkoholismista. Teos on kirjoitettu puhekielellä ja sen voi kuvitella toimivan hyvin äänikirjanakin. Tarinaan on rakennettu koukuttavia ennakointeja ja toisaalta lukijaa saattaa kiinnostaa tirkistellä nuorten, juhlivien ja menestyvien kaupunkilaisten elämää ja pohtia, kuka kukin mahtaisi olla.

Selvin päin ei kuitenkaan ole Seiska-henkinen tirkistely- tai kauhistelukirja, vaan kiinnostava ja avoimesti kirjoitettu pohdinta addiktiosta, addiktion tajuamisesta ja tahdosta ja keinoista tehdä elämänmuutos.

Tikander kertoo kirjassaan lapsuudestaan, nuoruudestaan ja nuoresta aikuisuudestaan; lapsuudenperheestään, vanhemmistaan, sisaruksistaan, kouluajastaan, vaihtovuodestaan, opinnoistaan, urastaan ja yrittäjyydestään. Nämä kaikki ovat kuitenkin vain taustaa päätarinalle, joka on addiktio, sen kehityskaari ja lopulta oivallus siitä, että Tikander haluaa elämältään muutakin kuin viinaa, huumeita ja krapuloita.

Antoisinta teoksessa on Tikanderin avoin, paikoin raadollinenkin pohdinta. Kun hän lopettaa alkoholin ja huumeiden käyttämisen, moni asia pitää määritellä uudestaan, esimerkiksi juhliminen:

"Mutta mikä oikeastaan oli juhlimista? Kun juhlimiseen ei enää liity päihteitä, mä en osaa enää mieltää sitä juhlimiseksi. Vaikka samaan aikaan mä en pidä juhlimisena sitä, että vedetään viivoja invavessassa, trippaillaan keskushermostoon vaikuttavien psykedeelien alaisena tai juodaan itsensä oksennus-sammumispisteeseen asti. Silti mä oli tehnyt juuri niitä asioita aina juhliessani."

Tikander tekee hienosti näkyväksi sen, että vaikka lopettaa ja haluaakin lopettaa juomisen, samanaikaisesti kuitenkin todellakin tekee mieli juoda - ja kuinka paradoksaalista tämä oikein on:

"Kun puhuu alkoholittomuudesta koko ajan, on vähän kiusallista mainita johonkin väliin, että anteeksi kun sanon, mä oikeastaan haluaisin ihan sikanan juoda. Mä aloin kiinnittää huomiota siihen, millaisissa tilanteissa mun teki mieli juoda. Ja yleensä ne hetket ovat aika nopeita. Ne menivät ohi. Joten mä olen sanonut sen itselleni ääneen: tässä hetkessä mun tekee mieli tosi paljon juoda, mutta tämä menee ohi. Se on ollut yksi mun isoimpia oivalluksia, niinkin pieni asia. Tämäkin menee ohi."

Tikander on joutunut pohtimaan paljon syitä sen taustalla, miksi hän joi. Teoksesta käy ilmi myös lukuisat yritykset päästä terapiaan ja terapiassa käyminen, eli helpolla näiden oivallusten äärelle ei varmasti ole päästy. "Mä join päästäkseni humalaan ja saadakseni tauon niistä vaikeista tunteista, mitä mä kävin läpi. Se oli samanlainen selviytymiskeino kuin syömishäiriö, masennus tai itsetuhoisuus, tarkoituksellinen tai ei-tarkoituksellinen sellainen", Tikander pohtii.

Teoksesta välittyy myös se, kuinka elämänmuutos vaikuttaa myös ihmisiin ympärillä: kun yksi muuttaa tanssiaskeliaan, muutkaan eivät voi tanssia enää täysin samaa tanssia. Alkoholittomuus näyttää vaikuttaneen niin, että Tikanderia ei kutsuta enää mukaan kaikkiin juhliin, koska koetaan, ettei hän juhli. Tai tällainen vaikutelma teoksesta syntyy. Toisaalta muutos näyttää sen, ketkä ovat elämässä oikeasti tärkeitä ja läheisiä ihmisiä ja ketkä eivät.

Tikander kuitenkin tuo useaan otteeseen esiin sen, että hän ei ole puuttumassa muiden juhlimiseen, juomiseen tai huumeiden käyttämiseen, vaan omaansa. Suora puhe alkoholista ja päihteistä saattaa kuitenkin tuntua aika karulta tai tylyltä:

"Ihmiset käyttävät aineita hakeakseen kokemuksia, joita ne ei jaksa hankkia selvin päin. Usein ihmiset ajautuvat käyttämään siksi, että niillä on tylsää. Samaan aikaan mä uskon, että on paljon ihmisiä, jotka saa punkkulasillisesta rennomman tai luovemman fiiliksen, mutta mä en kuulu niihin. Mä olen aina halunnut sitä päihdyttävää ainetta lisää."

Kumppanin tai seurustelusuhteen löytäminen alkoholi- tai päihdekeskeisessä kulttuurissa - voiko suomalaista nuorten aikuisten kaupunkikulttuuria kuvailla tällä tavoin? - näyttäytyy haastavana:

"Jos tapailee dokailevaa ja pajauttelevaa tyyppiä, se ihminen karkaa välillä toiseen paikkaan. Yhteys puuttuu ja se pilaa sen ihmisuhteen kehityksen. Mä en halua joutua rajoittamaan tai kieltämään toisilta ihmisiltä jotain, koska silloin vastuu tilanteesta siirtyy mulle. Silloin mä olen taas se ongelma ja mun pitää keksiä ongelmaan ratkaisu. Se on siltä toiselta tyypiltä laiskaa enkä mä halua olla sellaisen tyypin kanssa."

Yksi Selvin päin -teoksen oivallus on mielestäni se, että Tikander oletti elämänsä ongelmien ratkeavan, kun hän näennäisesti ratkaisee yhden ongelman, eli lakkaa juomasta. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja prosessin häntä näyttää pitkältä:

"Mun on vieläkin välillä tosi vaikeaa olla tilanteissa, joissa muut ihmiset juo. Siihen juomiseen tulee ihan sellainen fyysinen himo. Mä saatan vain katsoa jonkun toisen viinilasia juhlissa, ja yhtäkkiä mun tekee  mieli ottaa se itselleni ja vetää ykkösellä alas. Mä en ikinä yrittäisi rajoittaa muiden juomista, mutta omaa juomista mun on pakko. Sellaista riippuvuus on. Ne hetket alleviivaavat sitä vuosia kestänyttä oman toiminnan ongelmallisuutta, vajavaisuuttakin. Kuin joku maalaisi päälle koristetussilla, kuinka pakottava tarve mulla oli päästä jotain siinä hetkessä kokemaani tunnetta pakoon."

Selvin päin käsittelee hienosti addiktiota nuorten aikuisten arjessa. Teos näyttää sen, kuinka addiktio on olemassa jokaisessa nyt-hetkessä ja valintoja täytyy tehdä koko ajan - ei riitä, että on kerran päättänyt olla juomatta. Teoksessa on myös freesiä se, että se ei asetu perinteiseen selviytymiskirjallisuuden jatkumoon siinä mielessä, että käänne poispäin addiktiivisista aineista tapahtuisi henkilön päädyttyä täysin yhteiskunnan pohjalle. Selvin päin tuo siis addiktiokokemuskeskusteluun monimuotoisuutta, jota keskustelussa ei juurikaan ole ollut.

Albert Edelfelt & Ajan kysymys -näyttelyt @ Ateneum

 

Ajan kysymys

Ateneumin perusnäyttelyn nimi on Ajan kysymys ja se esittelee kokoelmaa temaattisesti järjesteltynä, mikä on tuore ratkaisu. Eri tiloissa on taidetta muun muassa luonto- ja kaupunkiteemoista. Temaattisuus tuo näyttelyyn särmää, kun satoja vuosia vanhan maisemataulun vieressä onkin yhtäkkiä Palsan maalaama teos poronraadosta.

Ajan kysymys -näyttelyn tauluista yksi vangitsevimpia on mielestäni alla oleva Hugo Simbergin Kevätilta jäänlähdön aikaan (1897), jossa valo on aivan maaginen.

Myös Ferdinant von Wrightin klassikko Taistelevat metsot (1886) pääsi yllättämään: tauluhan on aivan valtavan kokoinen!

Albert Edelfelt

Albert Edelfelt -näyttely on laaja ja tekee näkyväksi sen, kuinka valtavasti Edelfelt maalasi ja kuinka erilaisia aiheita: pääosin luontoa ja ihmisiä, mutta muotokuvatauluissakin on paljon variaatiota: Pariisissa maalatut eroottiset naiset, valtaapitävien muotokuvat, sukulaiset ja perheenjäsenet, rikkaat ja köyhät. Ja kuinka paljon täytyykään olla harjoitustauluja ja luonnoksia kaikkien lopullisten töiden takana.

En ottanut yhtään kuvaa Edelfelt-näyttelystä, koska vaikuttavinta tauluissa oli elävyys ja valo, ja 'tuntui siltä, että valokuvista ne eivät ehkä välittyisi samaan tapaan. 

Emily St. John Mandel: Lasihotelli

 

Tammi 2023. Suom. Aleksi Milonoff. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei kerrota sivumäärää.

Emily St. John Mandelista on salakavalasti tulossa yksi lempikirjailijoistani. Pidän todella hänen vähäeleisestä tavastaan kertoa tarinoita. Ennen Lasihotellia olen kuunnellut hänenltä dystopiaromaanin Asema 11, joka sijoittuu tuhon jälkeiseen tulevaisuuteen maapallolla.

Lasihotellin keskeinen tematiikka liittyy mielestäni elämänvalintoihin ja elämän hallitsemattomuuteen. Romaanissa on useita keskeisiä henkilöhahmoja, esimerkiksi Vincent ja hänen veljensä, jotka ovat kotoisin syrjäisestä pikkukylästä, jonne on rakennettu megarikkaille tarkoitettu hotelli, josta romaanin nimi tulee. Ehkä romaanin sanomana on, että kaikkien elämä on eräänlainen lasihotelli - läpinäkyvä, särkyvä, teennäinen, muuttuva; vaikka joskus asiat vaikuttaisivat pysyviltä ja ikuisilta, ne eivät sitä kenellekään ole. Maailmassa on läsnä myös monia rinnakkaismaailmoja, erilaisia kokemuksia ja tulkintoja - romaanissa otetaan esiin esimerkiksi rahan maailma ja varjomaailma.

Romaanin poetiikka, tai elämän monitulkintaisuus, tulee esille Vincentin ja Jonathanin käymän dialogin lopussa:

"'- - minut erotettiin koulusta määräajaksi, koska tein ikkunaan graffitin.'
‘Ihan totta? Mitä siinä luki?’
‘Yhden filosofin viimeiset sanat, usko tai älä. Olin törmännyt sanoihin jossain kirjassa ja ihastunut niihin.’
‘Pikkuvanhaa mutta synkkää’, Jonathan sanoi. ‘En uskalla edes kysyä.’
‘Korjaa minut pois. Onhan siinä jotain kaunista. Eikö olekin?’
‘Ehkä jos on temperamenttinen kolmetoistavuotias tyttö’, Jonathan sanoi, ja Vincent heitti häntä tyynyllä. Vincent ei kertonut, että hänen äitinsä oli kuollut kaksi viikkoa aiemmin tai että hänen veljensä oli väijynyt nurkan takana ja nähnyt teon, tai että hänellä ylipäätään oli veli. Jokaisesta tarinasta voi jättää paljon pois.”

Vincentille avautuu pääsy yhteiskunnalliseen nousuun hänen työskennellessään Lasihotellin vastaanotossa ja hotellin omistavan rikkaan liikemiehen tarjotessa hänelle mahdollisuutta tulla liikemiehen edustusvaimoksi ilman avioliiittoa. Vincent pääsee kokemaan maailmaa, jossa päivät voi täyttää shoppaillen ja edustaen, kunhan osaa näytellä roolinsa hyvin. Tuossa elämässä Vincentillä ei ole aitoja ihmiskontakteja kenenkään kanssa, kunnes hän ystävystyy erään Mirellan kanssa, joka myös on lähtöisin köyhistä oloista. Mirella määrittelee osuvasti, mitä tarkoittaa rahan valtakunta:  “Tiedätkö, mitä olen oppinut rahasta? Kun mietin, miksi elämä Singaporessa tuntui suunnilleen samalta kuin Lontoossa, tajusin että raha on oma maansa."

Kun Vincentin elämä rikkaana vaimona päättyy, kaikki muuttuu jälleen. Kaiken arvaamattomuutta ja lainausmerkeissä sitä kuinka "kaikki on mahdollista" mielestäni alleviivaa romaanin tapahtumien sijoittuminen Amerikkaan. Kuka tahansa voi rikastua hetkessä, kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä. Hyvinvointivaltio ja korkea veroprosentti jotenkin kehystävät asiat eri tavoin.

Toinen rahan maailmasta äkisti putoava hahmo on Leon, liikemies, joka on sijoittanut koko omaisuutensa rahastoon, joka paljastuu pyramidihuijaukseksi. Leonin ja hänen vaimonsa rahat yksinkertaisesti loppuvat ja valtavan asuntolainan ottaneina, talon menetettyä arvonsa, he päättävät lähteä tien päälle. Muutos on heille yllättävä, tavallaan käsittämätönkin, mutta samalla huumaavan vapauttava:

“Kierrellessään talossa viimeisen kerran Leon aisti, että talo oli jo luopunut heistä, kuin ilmassa olisi leijaillut tyhjyys. Suurin osa huonekaluista ja tavaroista oli yhä paikoillaan, keittiön seinällä oli kalenteri, kaapissa kahvikuppeja ja hyllyssä kirjoja, mutta huoneet tuntuivat jo autioilta. Leon ei olisi voinut kuvitellakaan, että he päätyisivät hylkäämään talonsa. Hän oli ajatellut, että sellainen teko hautaisi ihmisen häpeän syvyyksiin, mutta moottoritiellä varhaisaamun valossa talon hylkääminen herätti voitonriemua. Leon ajoi pois pihalta, ja muutaman käännöksen jälkeen he olivat matkalla moottoritiellä iäksi pois.”

Tien päälle lähtemistä ei mitenkään glorifioida: Leon ja Marie eivät ole enää nuoria, ja he elävät köyhästi ja tekevät hanttihommia milloin missäkin. Elämäntavan äkillinen muutos tekee varjomaailman Leonille yhtäkkiä todellisemmaksi:

“Kiertolaiselämässä oli myös aitoja onnen hetkiä. Leonista oli ihanaa istua rannalla Marien kanssa. Huolimatta kaikesta siitä, mitä he olivat menettäneet, hän tunsi usein itsensä onnekkaaksi, kun sai olla Marien kanssa täällä, tässä elämässä.
     Mutta tämä oli varjomaa, jonka Leon oli nähnyt aiemmin vain osittain, maa kuilun reunalla. Totta kai hän oli aina tiennyt varjomaasta, nähnyt sen slmiinpistävimmät linnakkeet: pahvista kyhätyt majat siltojen alla, puskista pilkistävät teltat moottoriteiden varsilla, umpeen laudoitetut talot joiden yläkerrasta paistoi valo. - - Leon oli nähnyt varjomaan, sen laitamat ja merkit, mutta oli aina ajatellut etteivät ne liittyneet millään lailla häneen.”

Leonin ja Marien kiertolaiselämän kuvauksessa Lasihotellin tematiikka sivuaa myös Milan Kunderan Olemisen sietämättömän keveyden teemoja:

“‘Kuljemme niin kevyesti tässä maailmassa’, Marie sanoi, siteerasi väärin erästä Leonin lempilaulua, ja hetken hän ajatteli hellästi, että Marie puhui yleisellä tasolla, tarkoitti koko ihmiskuntaa, yksilöitä joiden elämä jättää maan päälle vain pienen jäljen, mutta sitten hän ymmärsi Marien tarkoittavan heitä kahta, eikä hänen puistatuksensa johtunut viilenevästä yöstä. Vähän alle nelikymppisinä he olivat päättäneet, etteivät hankkisi lapsia, mikä oli tuntunut silloin järkevältä keinolta välttää turhia taakkoja ja sydänsuruja, ja valinta oli kyllä helpottanut elämää ja tuonut mukanaan eräänlaisen autuaan keveyden, jota hän oli aina arvostanut. Mutta taakka saattoi olla myös ankkuri, ja Leon olikin ajatellut viime aikoina, ettei häntä haittaisi olla lujemminkin kiinni tässä maailmassa.”

 

Lasihotellin kerronnassa tapahtuu paljon käänteitä, ja kerronta fokalisoituu useiden hahmojen kautta. Eräs sivuhenkilöistä on sama kuin Asema 11:ssa. Kuitenkin tärkeämpää kuin se, mitä tapahtuu, on se, miten tapahtumista kerrotaan ja miten hahmot ne kokevat.

Frída Ísberg: Merkintä

 

WSOY 2023. Islanninkielinen alkuteos Merking, 2021. Suom. Tapio Koivukari. Nextoryn e-kirja. Sivumäärää ei mainittu editiossa.

Frída Ísbergin romaani Merkintä sijoittuu Islantiin, ja siitä voidaan varmastikin kiistellä, onko romaani utopia vai dystopia. Romaanin maailmassa nimittäin psykologit ovat kehittäneet empatiakokeen, jolla on tarkoitus selvittää, onko henkilö normaalitason empaattinen vai ei, ja jos henkilö ei läpäise koetta, häneen voidaan ennaltaehkäisevästi kohdentaa erilaisia tukitoimia, sillä tutkitusti esimerkiksi vankiloissa istuu huomattavasti enemmän ihmisiä, joiden empatiakyky ei ole erityisen korkea.

Empatiakoe alkaa kuitenkin ottaa yhteiskunnassa normin roolin ja se johtaa asetelmiin, joita ei osattu ennakoida. Romaanin nimi Merkintä tulee tästä: ihmiset, jotka ovat läpäisseet empatiakokeen, hankkivat itselleen Merkinnän, poliitikot ja muut valtaapitävät tuovat esille olevansa Merkittyjä aivan kuin se olisi tae heidän hyvyydestään, asuinalueita aletaan merkitä ja merkityille asuinalueille pääsevät vain merkityt henkilöt... ja niin edelleen. Merkintä etenee dekkarimaisesti ja seuraa kehitystä, joka kulkee kohti kansanäänestystä siitä, ottaisiko yhteikunta käyttöön merkintäpakon - toistaiseksi itsensä merkitseminen on vapaaehtoista, vaikka merkittyjen ja merkitsemättömien mahdollisuudet yhteiskunnassa ovatkin jo alkaneet eriytyä alkaen siitä, myönnetäänkö henkilölle pankkilainaa ja millä ehdoilla.

Merkintä tuo mieleen myös esimerkkejä kauempaa historiasta (juutalaisten merkitseminen tähdellä) kuin lähihistoriastakin (koronapassi ja sillä saatavat oikeudet), ja tekee oivallisesti näkyväksi sen, että tie helvettiin voi olla kivetty hyvin aikein.

Romaanissa on useita keskushenkilöitä, joiden todellisuuksien kautta merkitseminen tulee tulkituksi erilaisten hahmojen kautta. On psykologi, joka on ollut kehittelemässä empatiakoetta alusta alkaen ja hänen vaimonsa; on opettaja, jolla on vainoava ex-mies (tai sitten opettaja vain kuvittelee); on yritysmaailmassa uraa tekevä sekopäänainen; on köyhä empatiakokeen reputtanut yh-äiti ja hänen rikoksen poluille eksyneet aikuiset poikansa ja tytär, jolla on edessään ensimmäinen empatiakoe.

Eri henkilöhahmojen maailma erotetaan romaanissa erilaisin tavoin käyttää kieltä. Yh-äidin kerronta on katkeamatonta monologia, jossa kielikuvat ovat hyvinkin arkisia. Koska yh-äiti ei ole läpäissyt empatiakoetta, hänen tulisi hankkia itselleen uusi psykologi, mitä kuvaillaan näin: 

“- - mutta aina kun hän aikoo etsiä itselleen uuden psykologin hän lamaantuu, asia roikkuu hänen yllään kuin simahtanut kattovalaisin - -.”

En tiedä, onko kyse suomennosratkaisusta, vai vaivaako islannin puhekieltä sama anglismien tulva kuin suomea, mutta yh-äidin pikkurikolliselämää viettävän Tristan-pojan puhe vilisee englanninkielisiä sanoja. Koomiseen tilanteeseen Tristan joutuu tutkintavankeudessa, jossa hän käy poliisien kanssa seuraavan dialogin:

“‘Tutkintavankeudessa??’ oli Tristan sanonut.
‘Se tarkoittaa, että joudut istumaan putkassa muutaman päivän, jos psykologi luokittelee sinut vaaralliseksi.’
‘Vaaralliseksi??’
‘Mitä se onkaan englanniksi? Dangerous’, sanoi tukallinen poliisi.
‘Minä tiedän mitä fucking vaarallinen merkitsee!’
‘Hyvä. Silloin ei ehkä tarvita tulkkia.’
‘Tulkkaamaan mitä?’
‘Pitkiä sanoja. Minä olen ihan toivoton selittämään pitkiä sanoja.’
‘Minä en tartte mitään fucking tulkkia! Minä olen islantilainen!’
‘Niin, kaveri’, hän sanoi. ‘Niin ovat muutkin.’”

Kieli heijastelee yhteiskuntaluokkaa.

Merkinnässä on useita kiinnostavia teemoja, ja se on hyvin tässä ajassa kiinni oleva ja vetävä lukuromaani.

Heila @ Heinola

 

Heinolan Heila-ravintola sijaitsee nelostien varressa samassa pihapiirissä kuin Heinolan ABC. Heilan idea perustuu lähiruokaan. Joka päivä on tarjolla lounas, ja a la carte -listalta saa tilata muitankin annoksia. Vegaaninen burgerannos oli miellyttävä, joskin purilainen oli hieman kuivakka. Ravintolan kanssa samassa rakennuksessa sijaitsee lähituotekauppa. Miljöö oli viihtyisä ja Heilaan menee mielellään toistekin!

Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

 

WSOY 2023. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei mainita sivunumeroita.

Tuomas Kyrön kirjoittama dokumentaarinen haastattelukirja Aleksi Suomesta piirtää henkilökuvan yhdestä Ukrainaan vapaaehtoisena sotimaan lähteneestä miehestä, oululaisesta Aleksista. Aleksin itsenä lisäksi kirjaan on haastateltu muun muassa Aleksin vanhempia, inttikaveria ja Ukrainassa taistellutta vapaaehtoista tsekkimiestä.

Kirjassa kuuluu vahvasti myös kirjoittajan oma ääni ja pohdinta sodan herättämistä tunteista: "Silti lapsuudessamme 1980-luvulla Suomen käymät sodat tuntuivat olevan paljon kauempana kuin tänään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti pintaan tunteita ja ajatuksia, joiden olemassaolosta en tiennyt ennen helmikuuta 2022."

Aleksi Suomesta on yhden suomalaissotilaan ääni ja tarina, ja se on kiinnostavaa ajankohtaisluettavaa. Syvemmältä tasoltaan kirja kertoo myös elämänvalinnoista ylipäätään. Varmasti tässä ajassa monia kiinnostaa myös se, millaisista lähtökohdista tai millaisin motiivein vapaaehtoiset lähtevät Ukrainaan sotimaan, samoin kuin se, kuinka sotakokemusten todellisuuden voi liittää yhteen kotimaan rauhan todellisuuden kanssa. Jälkimmäisen kysymyksen Kyrö esittää Aleksin tsekkiläiselle rintamatoverille, joka vastaa: "Kun aikaa kuluu, etäisyys kasvaa. Se, mikä tapahtuu siellä, tapahtuu siellä. Kahdessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Se ei ole hyväksi mielelle. Näitä ei voi miettiä siviilissä."

Kyrön toteava tyyli sopii hyvin tähän kirjaan. Aleksin isovanhempien haastattelusta kirjailijanääni tiivistää "Kun kysyn tunteista tai ajatuksista, vastaukset kertovat teoista ja tapahtumista" - ja vastaavia osumia on muuallakin teoksessa.

Satama Bar & Bistro, Helsinki

 

Kalasatamassa Rediä vastapäätä sijaitsee Satama Bar & Bistro. Alueella on meneillään massiiviset rakennustyöt (esimerkiksi yksi Suomen pääväylistä, E75, on Kalasataman ja Hermannin kohdalla tällä hetkellä aivan vitsi) ja ravintola sijaitsee toimistotalolta vaikuttavan rakennuksen päädyssä. Näillä oletusarvoilla en olisi lähtenyt kohti lounaskokemusta, mutta tutustuttuani menuun ja kuviin ravintolan nettisivuilla, kiinnostuin todenteolla. 

Ja kyllä kannatti käydä!

Salaattibuffet on monipuolinen, raikas ja tuore. Pääruokia oli tarjolla kolmea lajia, mitä tahansa sai ottaa tai vaikka kaikkia. Alukeittoja oli kaksi vaihtoehtoa, vegaaninen ja liha. Pääruoat olivat vegaaninen, kasvis ja kana. Ja edellä mainitun päälle vielä jälkiruokabuffet kahvin kaveriksi: smoothieshotteja, kakkupaloja, juustolajitelma. Siis wau mitä herkkuja! Hintaa lounaalla oli 13,90, minkä tällaisesta tuoreesta ja laajasta buffetista maksaa mielellään.

Ja sitten vielä miljööstä. 

Ravintolan eteen on onnistuttu rajaamaan yllättävän rauhallinen, hiukan keidasmainen terassi aurinkovarjoineen, ja terassia reunustavat vihreät pensaat ja puut onnistuvat blokkaamaan pölyä ja hälyä yllättävän hyvin. Sisältä ravintola ei ole lainkaan työpaikkalounasmainen miljööltään, vaikka lounasaikaan paikalla selvästi oli paljon töistä lounastaukoaan pitäviä ihmisiä. Värimaailma on ravintolamainen toisaalta tummine seinineen, toisaalta värikkäinen tuoleineen. 

Satama Bar & Bistro oli kerrassaan positiivinen yllättäjä, paikka, jonne menee mielellään lounastamaan toistekin!

Mauno Koivisto: Venäjän idea

 

Tammi 2022. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2001. 318 s. Nextoryn e-kirja.

Mauno Koiviston teos Venäjän idea on nostettu uudelleen esiin ajankohtaisena puheenvuorona Ukrainan sodan alettua. Tästä tulokulmasta päädyin itsekin teokseen tarttumaan. Mikä oikein on Venäjän idea? Miksi se on sellainen, kuin se on, ja toimii siten, kuin toimii?

Koiviston tapa kirjoittaa tuntuu mielestäni raikkaalla tavalla lakonisen toteavalta. Lukijan silmiin eivät pistä raflaavat sanavalinnat tai sellainen kärjistäminen, mikä nykypolitiikan kielestä kumpuaa. Venäjän idean rakenne on kronologinen. Teos antaa katsauksen historian suuriin linjoihin, kertoo yksittäisiä tapauksia ja anekdootteja ja hahmottelee nimensä mukaisesti myös tulkintaa siitä, mikä Venäjän idea on.

Aatteellisia eroja Venäjän ja lännen välillä selitetään kulttuurihistoriasta käsin: "Kun Kiovan Venäjä omaksui kristinuskon, se tapahtui paljolti munkkien välityksellä, joilla oli kielteinen asenne antiikkiin. Antiikin elementit siivottiin kristillisistä kirjoituksista pois, ja tämä eristäytyminen antiikin perinnöstä on vaikuttanut merkittävästi venäläiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen." Aiemmin en ole toisaalta ajatellut, toisaalta tiennytkään sitä, että antiikki ei ole ollut Venäjälle merkityksellinen kulttuurihistoriallinen kausi. Keskiajalla antiikkiin suhtauduttiin nihkeästi Euroopassa ylipäätään, mutta antiikin perintö on kuitenkin keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Koivisto summaa: "Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtaantui muusta Euroopasta."

Siitä sen sijaan olen aiemminkin lukenut, että valistuksen aatteet eivät aikanaan trendanneet Venäjällä samassa mittakaavassa kuin Euroopassa: nykyinen länsimainen kulttuuri kuitenkin edelleen rakentuu pitkälti valistuksen ihanteiden varaan, vaikkakin jotkin tendenssit lähihistoriassa ovat tulkittavissa siten, että elämme murroksen aikaa. Oxfordin sanakirja valitsi vuonna 2016, kun Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vuoden sanaksi "totuudenjälkeisen", ja toiminnallaan Trump todellakin venytti totuuden käsitettä siten, että voidaan kysyä, onko sana kokenut totaalisen orwellilaisen inflaation. Nykypäivänä puhumme paljon myös kokemuksellisesta totuudesta ja journalismissa voimakkaana ilmiönä oli, ehkä on edelleen, kertomuksellinen journalismi. Tänä keväänä tekoälyn lyötyä itsensä läpi suurille massoille ja halusinoidessa meille sisältöjä kertomatta lainkaan käytettyjä lähteitä voimme toisaalta miettiä tekijyyden murrosta (paluuna aikaan ennen valistusta), toisaalta sitä, palaammeko valistusta edeltäneeseen aikaan siinä, onko sillä merkitystä, onko teksti faktaa vai fiktiota - kunhan se on opettavainen.

No, Koivistokin siis kirjoittaa Venäjän suhteesta valistukseen, mutta hän tuo aiheeseen lisää sävyjä suhteessa aiempaan omaan tietämykseeni. Koivisto kirjoittaa, että "Venäjällä kehittyi 1800-luvulla lähinnä valistusajan filosofian vaikutuksesta yhteiskuntafilosofinen ajattelutapa, jonka omaksuneita kutsuttiin länsimielisiksi eli zapadnikeiksi. Slavofiileiksi kutsuivat itseänsä ne, jotka halusivat rakentaa enemmän Venäjän perinteisille arvoille, yhteisöihin perustuvalle yhteiskuntarakenteelle". Slavofiilisesta ajattelusta Koivisto kirjoittaa sen suunteutuneen "lännessä omaksuttua eurooppalaista rationalismia vastaan".

Koska Ukrainan sota (ja sen vaikutukset maailmapoliittiseen tilanteeseen ylipäätään) oli syyni lukea Venäjän idea, on kiinnostavaa tutustua myös siihen, mitä Koivisto kirjoittaa Ukrainasta. Koivisto lähtee liikkeelle niin sanotusta Kiovan Rusista: "Rurikin suvun asetuttua Kiovaan siitä tuli Venäjän ensimmäinen pääkaupunki, ja Kiovan ympäristöstä alkoi muodostua maan ydinalue." "Kiovan Venäjä loppui tataarien hyökkäykseen. Lopullisesti Kiovan tuhosi 1300-luvulla riehunut musta surma. Moskovan Venäjä alkoi kasvaa ja vahvistua. Kiovan Rusista tuli Moskovan Rossija." Koivisto kirjoittaa jonkin verran Venäjän pyrkimyksistä esittäytyä Rooman perillisenä, ja tämä liittyy olennaisesti Ukrainan merkitykseen Venäjän itselleen kirjoittamassa suuressa kertomuksessa:

"Rurikien asemaa vahvistamaan keksittiin myös legenda, että Itä-Rooman keisari oli siirtänyt keisariuden jo Kiovan Venäjää hallitsevalle Vladimir Monomahille. Näin Kiovan Venäjä tuli jälkikäteen julistetuksi keisarillisesti hallituksi. Kiovan Venäjän seuraajavaltiona Moskovan Venäjä saattoi tälläkin perusteella julistautua Rooman perilliseksi. Kun Iivana IV julistettiin kruunajaistensa yhteydessä tsaariksi, se sisälsi oikeutuksen vallata Moskovan hallintaan kaikki Kiovan Venäjään kuuluneet alueet."

Koiviston näkemys tai tulkinta siitä, mikä on Ukrainan identiteetti, tulee teoksessa esiin varsin varovaisin ja kätketyin sanankääntein:  "Ukrainan oma identieetti on ristiriitainen asia. Kuten Jukka Korpela muistuttaa, Ukraina-nimen taustalla on rajaseutuun viittaava venäjänkielinen kraj-sana. Ukrainalaiset eivät itse maataan rajamaaksi halua kutsua. Neuvostoliitto hajosi, kun Ukraina ja Valko-Venäjä halusivat itsenäisyyden. Oikeastaan Venäjäkin halusi itsenäistyä. - - Venäläisten parissa lienee ollut varsin yleinen käsitys, että he ensi sijassa uhrautuivat muitten neuvostokansojen hyväksi."

Historialliseksi käänteeksi, joka vahvisti Moskovan aseman, Koivisto mainitsee Kulikovon taistelun: "Kulikovon taistelu nosti Moskovan ruhtinaskunnan lopullisesti Venäjän johtoon." Koivisto tuo esiin myös Kulikovon taisteluun liittyvän, kaunaiselta vaikuttavan ajatuksen: "Venäjällä on myös katsottu, että Kulikovossa Venäjä pelasti Länsi-Euroopan, mutta ei ole saanut tästä ansaitsemaansa tunnustusta."

No, mikä Koiviston mielestä siis on Venäjän idea? "Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea." Laajentumista ja hyökkäävää, omivaa ja alistavaa asennetta Koivisto perkaa toisaallakin kirjassaan. Hän kirjoittaa, että "ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän, ja sittemmin myös Neuvostoliiton, ideologia oli hyökkäyksellinen. - - Operationaalisesti on vaikeampi perääntyä kuin hyökätä". Hyökkäämiseen ja valloittamiseen liittyy myös ajatus Venäjästä Rooman perillisenä, imperiumina, keisarikuntana: "Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa ja oli paljon rajoja, joita oli vaikea puolustaa. Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen."

"Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta. Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta? Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä."

Koivisto näkee siis suuruuspyrkimykset Venäjän ytimessä ja löytää tulkinnalle histroialliset perusteet. Entäpä nykyaikana? Koivisto kirjoittaa, että "Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. - - Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa. Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne. Venäläiset tulevat pyrkimään ulos nykyisestä heikkoudesta ja tulevat löytämään tavat, joilla he saavat sisäisen järjestyksensä vahvemmaksi". Sen valossa, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, tuo "uusi isompi aate" vaikuttaa olevan se ihan sama ja vanha, jota Koivisto Venäjän idean ytimessä käsittelee historian eri aikoina. Tälle havainnolle ei voi rakentaa kovin epäkyynistä tulevaisuudenkuvaa siitä, millaisia suhteita Venäjän kanssa alettaisiin rakentaa, kun rakentamisen aika taas joskus on. 

Venäjän idean loppupuolelta löytyy myös Koiviston kuuluisaksi noussut linjaus Suomen ulkopolitiikan punaisesta langasta: "Meidän kannaltamme ensiarvoisen tärkeätä on, miten naapurisuhteemme kehittyvät. Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin." 

Koivisto käsittelee myös Suomen aseman määrittymistä suhteessa Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin: "Suomea ei liitetty Venäjän maahan vaan osaksi Venäjän imperiumia. Se, että Suomi liitettiin Venäjään omana, suoraan keisarille alistettuna suuriruhtinaskuntana, liittyy Rooman perintöön ja keisariuteen. Keisarin piti osoittaa olevansa monien kansojen hallitsija; siksi titteleitä piti olla paljon. Tämä seikka yhtenä muiden joukossa vaikutti Suomen aseman määritykseen."

Venäjän ideassa kirjoitetaan jonkin verran myös Neuvostoliiton ajasta. Koiviston asenne Neuvostoliittoa kohtaan näyttäytyy melko pragmaattisena ja skeptisenä. "Bolševikit, jotka olivat alkaneet kutsua itseään kommunisteksi ja nimenneet puolueensa kommunistiseksi puolueeksi, joutuivat ottamaan kantaa siihen, annetaanko kehityksen kehittyä vai ryhdytäänkö muuttamaan yhteiskunnallista todellisuutta niin, että todellisuus vastaa teorioita." Kuten tiedämme, valittiin jälkimmäinen tapa. "Marxin teoriat - - eivät olleet vain toiminnan virikkeitä vaan niistä tuli dogmeja siinä mielessä, että vaikka kokemus osoitti, että tulokset olivat huonoja, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnon. Havaintojen todistusvoima kiellettiin."

Edelliseen liittyen Koivisto kirjoittaa halustaan tutustua neuvostoliittolaiseen kansantaloustieteeseen:  "Minä luin aikani neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, kunnes luovuin toivosta. Kansantalousoppi oli Neuvostoliitossa muuttunut maailmanselitysopiksi. Se oli ideologissidonnaista: pyhien kirjojen tekstejä koetettiin tehdä jollakin tavalla ymmärrettäviksi. Todisteltiin, että taloudelliset lait olivat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Tällainen väite on täydessä ristiriidassa positivistisen, loogis-empiristisen ajattelun kanssa, joka lähtee siitä, että havaitaan säännönmukaisuuksia, ei lainalaisuuksia, jotka toteuttavat itse itsensä. Puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppeja ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa."

1930-luvun vainoja Suomessa on käsitelty viime vuosina mielestäni jonkin verran niin tietokirjallisuudessa kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Koivisto sivuaa aihetta kirjoittaessaan kulakkien vainoista: "Vaurastuneita talonpoikia alettiin kutsua 'kulakeiksi' ja heitä alettiin vainota. Saavutettiin se, mihin pyrittiin, mutta suunnattomin kustannuksin niin ihmishengillä, inhimillisellä kärsimyksellä kuin tuotannon ja elintason laskullakin mitattuna. Kun keskikokoiset, tehokkaasti viljellyt tilat hävitettiin, tapahtui katastrofi."

Leninistä ei Koiviston teoksessa mielestäni synnyt erityisen mairittelevaa kuvaa, vaan hän näyttäytyy suorastaan pappa betalar -hahmona: "Leninin vähälle huomiolle jääneestä sukuomaisuudesta kertoo V. Valentinov kirjassaan 'Huonosti tunnettu Lenin'. Lenin eli pitkälle sukuomaisuutensa turvin. Palkattua työtä hän ei paljonkaan elämänsä aikana tehnyt vaan keskittyi vallankumouksen valmisteluun."

Muutoksia ja murroksia Koivisto lähestyy dialektisesti: "Ajatus, että aina on olemassa voimia ja vastavoimia, on järkeenkäypä. - - Viimeeksi se nähtiin Neuvostoliiton luhistuessa. Ei voitu ajatellakaan, että Neuvostoliitossa olisi voinut syntyä jokin ulkopuolinen oppositio, joka sen haastaisi. Oppositio tuli kommunistisen puolueen sisältä."

Kirjoittaessaan teoksensa loppupuolella Neuvostoliiton luhistumisesta Koivisto palaa ajatukseen siitä, että itse asiassa Venäjäkin halusi itsenäistyä: "Usein on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että myös Venäjällä oli suurta kiinnostusta itsenäistymiseen. Venäläisillä oli se käsitys, että he olivat muita elättäneet." Nykyhetkessäkin on vähintäänkin meemitasolla palloteltu ideaa Venäjän itsenäistymisestä ja tuotu visuaalisesti näkyväksi se, että Venäjä on federaatio. Wikipedian artikkeli "Venäjän aluejako" antanee tilanteesta melko neutraalin kuvan.

Koivisto kirjoittaa Venäjän ideassa mielestäni melko hähmäisesti Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä itsenäistymisistä: "Vuoden 1991 elokuussa tapahtunut vallankaappausyritys lopetti Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Neuvostoliitto alkoi hajota ja jo vuoden 1992 alusta se lakkasi olemasta. Syntyi itsenäisiä tasavaltoja, joista useimmat eivät koskaan olleet olleet itsenäisiä valtioita eivätkä ne tässä yhteydessä pyrkineet itsenäisyyteen. Ne olivat siihen täysin valmistautumattomia." En aivan ymmärrä, mihin tasavaltoihin Koivisto edellisessä sitaatissa viittaa, ja miten ne "eivät pyrkineet itsenäisyyteen" ja miten "täysi valmistautumattomuus" ilmeni. Tästä aihepiiristä voisi siis lukea hyvinkin lisää.

Lopuksi nostan esille sen, että Venäjän ideassa on myös joitakin nippelitietoina kiinnostavia seikkoja, jos lukija on ylipäätään kiinnostunut kielistä ja kulttuurihistoriasta. 

Kirkkoslaavin kielestä Koivisto tuo esiin sen olleen "kolmas suuri keskiaikainen kirjakieli Euroopassa latinan ja kreikan jälkeen". "Nykyään kirkkoslaavia käytetään yksinomaan liturgisena kielenä Venäjän kirkoissa. Kirkkoslaavi on kuollut kieli toisin kuin latina, jossa uusille ilmiöille on kehitetty uusia sanoja. Kirkkoslaavilla on mahdotonta ilmaista nykyajan todellisuutta tai mitään arkikokemusta."

Suomalais-ugrilaiset mainitaan nimistön yhteydessä: "Suomensukuisten heimojen vaikutus näkyy yhä muun muassa vesistöjen nimissä. Kirjallisuudesta käy selville, että va-päätteiset nimet, myös Moskova, ovat suomensukuisista kielistä peräisin: moskova tarkoittaa soista, märkää paikkaa".

Sokerina pohjalla pelaan vielä natsikortin. Kirjoittaessaan toisen maailmansodan ajasta Koivisto mainitsee, että  "Saksasssa jokaiselle hääparille oli lahjoitettu Hitlerin 'Mein Kampf''". Tätä en tiennytkään - ja kuinka tehokas propagandan väline.

Ravintola Lohtu, Helsinki

 

Vuosien remontin jälkeen uudelleen avautussa Hakaniemen hallissa on keväällä avattu kasvislounasravintola Lohtu hallin toisessa kerroksessa. Lounaslistalla on joka päivä vaihtoehtoina salaatti, keitto tai lämmin ruoka. Ravintolan nettisivuilta paljastuu ravintolaa pitävien kaverusten tavanneen Silvopleen keittiössä, ja samoja sävyjä ja painotuksia näkyy myös Lohdun ruoissa.

Miljöö on viihtyisä: toisessa kerroksessa on rauhallista ja valoisaa ja ravintolassa on melko paljon pöytiä, mutta koska ne on aseteltu useampaan "loossiin", syntyy mukavan kokoisia tiloja. 

Lämpimän lounaan hinta oli 13,90 ja se sisälsi ruoan lisäksi leivän ja levitteen (raikasta hernepestoa) sekä kahvin tai teen. Lounas on tarjolla mukavan pitkään, eli iltapäivästäkin ehtii. Kannattaa käydä!

Lena Bivner: Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi

 

Ord Beroende Förlag 2018. Nextoryn e-kirja, 265 s.

Lena Bivnerin kirjoittama Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi on omaelämäkerrallinen kokemuskirja väkivaltaisesta rakkaussuhteesta, ja se toiminee parhaiten vertaistukikirjana. Bivner kirjoittaa omasta kokemuksestaan: avioero, salamarakastuminen - ja uudessa suhteessa hiljalleen ilmenevät outoudet, jotka ovat henkistä ja fyysistä väkivaltaa mutta joihin rakastunut nainen hiljalleen tottuu halussaan "korjata" mies. 

Suhde siis alkaa nopeasti ja seksi on intohimoista. Pikku hiljaa erikoisuuksia kuitenkin alkaa tulla esiin: "Peterin mielialanheilahdukset saivat minut keskittymään entistä enemmän häneen ja hänen tunnetiloihinsa." Nainen huomaa mukautuvansa ja pyrkivänsä miellyttämään, mutta "mitä kuuliaisemmaksi tulin, sitä ilkeämmäksi hän muuttui, siinä näytti olevan jokin matemaattinen yhtälö".

Nainen käy parinkin terapeutin luona keskustelemassa suhteesta. Naisen kuvatessa parisuhteen arkea terapeutti sanoo: "Ihminen, joka kokee turvattomuutta, toimii usein sillä tavoin. Hän vaatii enemmän kontrollia kuin on tarpeen, koska on itse epävarma. Joskus tuo kontrollin tarve voi käydä suorastaan vaaralliseksi. Mitä enemmän sellaista ihmistä yrittää miellyttää, sitä enemmän hän vaatii." Ja kuinka nainen reagoi? "Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt perääntyä ja antaa Peterin olla. Sellaista viisautta minulle ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan aloin ottamaan entistä enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan."

Kontrolli alkaa henkisenä väkivaltana ja alkaa hiljalleen saada fyysisiäkin piirteitä. Teoksessa tuodaan esiin henkisen väkivallan ja manipulaation esimerkkitapauksia:

"Eräällä Chamonixin-matkalla, jonka ostin meille saatuani vuotuisen bonukseni pankista, paljastui Peteristä useampikin sairas ja jopa vaarallinen puoli. - - Hänen olotilansa vaikutti kaikkeen, mitä lomaviikon aikana teimme, minkä vuoksi hiihtämisestäkään ei tullut mitään."

"Peterin ummehtuneiden erivapauksien lista sen kuin piteni. Makuuhuone oli tila, jossa hän oli hallinnut jo pitkään, eikä kyse ollut pelkästään siitä, että minun piti aina olla seksuaalisesti hänen käytettävissään. Peter sai sytyttää valot keskellä yötä lukeakseen, minä en. Hän sai myös jatkaa lukemistaan sen jälkeen, kun minä olin sammuttanut oman lamppuni, minä en. Hän sai herättää minut keskellä yötä keskustellakseen parisuhteestamme, minä en. Peter sai myös pitää kännykkäänsä öisin makuuhuoneessa, minä en. Peter vihasi sitä, kun puhelimeeni joskus kilahti tekstiviesti tai meili ja oli siksi vaatinut minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi puhelintani makuuhuoneessa." 

Manipulaation voimasta kertoo sekin, että naisella on kaksi lasta, joista Peter ei ole pätkääkään kiinnostunut, ja Peter tekee sen täysin selväksi. Tässäkin kohdin nainen vain ajattelee Peterin tarvitsevan aikaa, tukea ja ymmärrystä. Varoitusmerkeiksi eivät riitä ne seikat, että Peter vaikuttaa pitkälti elävän naisen rahoilla ja nainen hoitaa kaikki arjen askareet. Peterin vastuulle yhteiselämässä tuntuu jäävän vain niistä "mielialanvaihteluista" vastaaminen, joihin nainen koettaa parhaansa mukaan mukautua.

Seksistäkin tulee suhteessa siis alistamisen ja vallankäytön väline: "Seksi näytti toimivan välillämme palkintona silloin kun asiat olivat hyvin ja voiteluaineena silloin kun ne olivat huonosti. Suhteemme alussa olin todellakin nauttinut rakkauselämästämme, mutta ajan mittaan siitä oli tullut pikemminkin pakkopullaa. Etenkin siksi, että minulla ei ollut oikeuta kieltäytyä siitä. Ei edes siinä vaiheessa, kun sain hankaushaavoja neljännen yhdynnän jälkeen saman päivän aikana."

Teoksen lukijana tuntuu, että seksin muuttuminen "pakkopullaksi" (kyllä: suomennos on täynnä kliseitä, fraaseja ja kömpelyyksiä - oletan alkuteoksen olevan ruotsinkielinen, ja koska suomentajan nimeä ei mainita, mahtaisiko kyseessä olla konekäännös? muutamissa paikoin sanavalinnat ovat myös selkeän virheellisiä) on naiselle jollakin tavoin käänteentekevää suhteessa olemisen kannalta, vaikkei hän eroa siinä vaiheessa vielä vakavissaan pohdi tai ainakaan tee. Seksi ja ylipäätään fyysinen vetovoima kuitenkin olivat suhteen alkupuolella niitä voimia, jotka saivat naisen hurmaantumaan mieheen.

Nainen paitsi käy terapeutilla ja kertoo suhteen outouksista joillekin ystävistään, lopulta myös kirjoittaa lehden psykologipalstalle kysyäkseen neuvoa. Lehden psykologin vastauksen ydin on selkeä: "Lakkaa keskittymästä mieheen, hänen tunteisiinsa, hänen tarpeisiinsa, hänen taustaansa, hänen näkemyksiinsä sinusta ja hänen arvoihinsa ylipäätään."

Teoksen loppusanoissa on ikään kuin teoreettinen tiivistelmä väkivaltasen parisuhteen tunnusmerkeistä. Sitä, millainen on tyypillinen pahoinpitelijä, kuvataan seuraavasti: "Psykopaattisia piirteitä omaavat miehet voivat ulkopuolisen silmin olla hyvinkin mukavia ja toimia moitteettomasti ammateissaan mutta kotioloissa he ovat varsinaisia piruja. Siellä heillä on lupa nöyryyttää, manipuloida, kontrolloida ja nujertaa kumppaninsa, joka turhaan yrittää saada ympäristöään ymmärtämään kuinka ilkeä hänen puolisonsa on. Hän [tyypillinen pahoinpitelijä] on usein 'hyvä tyyppi'. Hän voi olla menestyvä, älykäs, karismaattinen, kiltti, mukava ja avulias ympäristöään kohtaan. Jos nainen kertoisi jollekin millainen hän on kotona, ei ympäristö välttämättä heti uskoisi häntä, koska hänellähän on 'huippumies'."

Kirjallisia tai kaunokirjallisia ansioita Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teoksella ei ole, mutta yhden pääpiirteittäisen tapausesimerkin se väkivaltaisesta suhteesta antaa.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

 

Nemo 2021. Nextoryn äänikirja, 19 h 2 min.

Kuuntelin Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirjoittaman tietokirjan Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä äänikirjana. Teos sopii sikäli hyvin kuunneltavaksi, että se koostuu ikään kuin viidestäkymmenestä luvusta, joista jokaisen aiheena on yksi yhtiö. Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sotaa ja tekoälyn läpimurtoa suuren yleisön käyttöön - ja luulen, että mikäli teos kirjoitettaisiin nyt, painotukset saattaisivat osin olla erilaisia. 

Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä on perusteellista työtä ja tekee näkyväksi maailman globaaleja valtarakenteita. Yritysten valta maailmassamme on suuri ja arjessa siihen ei juuri tule kiinnitettyä huomiota. Eläminen nykymaailmassa irrallaan niistä yhtiöistä, joita teoksessa käsitellään, olisi hyvin vaikeaa tai todennäköisesti mahdotonta. 

Kymmenen kärki teoksessa lueteltuna vaarallisimmasta alkaen on Google, Tencent, Saudi Aramco, Amazon, Facebook, Deutsche Bank, Gazprom, Goldman Sachs, Alibaba ja JP Morgan. 

Raesteelta ja Sokalalta on tulossa teos Maailman 50 vaarallisinta sukua, ja myös se menee lukulistalle.

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia

 

Otava 2023. Nextoryn e-kirja. 292 s.

Olen kiinnostunut kirjojen ja kirjoittamisen historiasta ja kääntämisen ja kielen kysymykset ovat kiehtoneet minua pitkään. Niinpä kun joskus viime vuonna näin mainoksen siitä, että tämä kirja on ilmestymässä, meni kirja samantien lukulistalle.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittama tietokirja Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia käsittelee yleistajuisesti Raamatun ja Raamattuun (tai ehkä tämän teoksen luettuaan kannattaa ihan alleviivaten sanoa Raamattuihin) liittyvien tekstien historiaa: tekstien kirjallistumista, kopioimista ja kopioiden mukanaan tuomia tahattomia ja tahallisia muutoksia ja eri raamatunkäännöksiä.

Teoksessa on useita lyhyitä taulukoita, joissa eri lähteiden tekstiä on asetettu rinnakkain, minkä avulla lukijalle tehdään näkyväksi eri lähteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Taulukoiden yhteydessä on analyysia ja pohdintaa siitä, millaisiin tulkintoihin eri sanavalinnat voivat johtaa, miksi teksteillä on eroja ja mikä niistä mahdollisesti olisi alkuperäisin.

Raamatun historia on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten Sensuroitu-kirjan suurissa linjoissa ei ollut minulle uutta tietoa. Lukuisat esimerkit sen sijaan konkretisoivat asioita itselleni aivan uudella tavalla. Teos on kokonaisuudessaan kirjoitettu freesisti (minkä näkee myös teoksen nimestä, joka mielestäni on varsin sensaatiohakuinen, mutta suotakoon se, sillä kirja kyllä ansaitsisi laajan lukijakunnan) ja se näkyy myös sisällöllisissä valinnoissa. Esimerkkejä poimittavaksi Raamatusta olisi varmaankin yllin kyllin, mutta tässä kompaktissa kirjassa käsitellään muun muassa kohtaa "nainen vaietkoon seurakunnassa" ja sitä, sanotaanko Raamatussa jotakin homoseksuaalisuudesta.

Epilogissa kirjoittajat avaavat omaa uskontosuhdettaan ja asiantuntemustaan, mikä tuo teokseen raikasta, nykyaikaista läpinäkyvyyttä.

Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

The Pimpsons @ Q-teatteri, Helsinki

Lauri Maijalan Q-teatteriin kirjoittama ja ohjaama näytelmä The Pimpsons on puhutteleva ja vaikuttava teos perheestä, esittelytekstin mukaan "räävitön pop-tragedia perheestä", "keltamusta familycomedy". Näytelmä saa sekä itkemään että nauramaan, ja näyttelijätyö (Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala) kaikissa rooleissa on aivan timanttista. 

Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, kun isä Homre ja äiti Magre odottavat nelikymppisiä lapsiaan Brtiä ja Ilsaa kotiin jouluksi. Tunnelma on odottava ja jo tässä vaiheessa jännitteinen: Homre istuu tylsistyneenä sohvalla kalsareissa katsomassa tv:tä ja Magre häsää ympäriinsä, paistaa kalkkunaa ja tuo kukkia kotiin. Kun Brt ja Ilsa saapuvat, se mitä perheestä on jäljellä on koolla, ja tapahtumat lähtevät käyntiin. Vaikuttaa siltä, että sekä Ilsasta että Brtistä on tullut menestyjiä omalla tavallaan: Brt on miljonääri, jolla on perhe, Ilsa puolestaan on Lontoossa asuva menestyvä huippuyliopistoissa uraansa tekevä nuori nainen, joka on naimisissa rikkaan miehen kanssa. 

Äiti Magren hahmossa on alussa mielestäni eniten traagisia elementtejä: hänen suhteensa Homreen on myrkyllinen ja heidän välillään on selvästikin käsittelemättömiä asioita, jotka ovat muhineet jo kauan. Magresta huokuu yksinäisyys: hän ilahtuu lasten saapumisesta, ja molempien lasten kanssa käydään kohtaus kalenterin kanssa. Magre haluaa kyläilemään Brtin perheen luokse, ja kun Brt sanoo, että pitää kalenteroida, äiti hakee heti kalenterin ja ehdottaa kesäkuuta; Brtin on todettava, että hän tarkoitti kalenteroimista pikemminkin kuvaannollisesti, ja äiti perääntyy. Sama keskustelu käydään Ilsan kutsuessa perheen Lontooseen, mutta nyt äiti osaa jo ehdottaa kalenterointia pikemminkin alustavan ajan haarukoimiseksi, kuitenkin kalenteri konkreettisesti kädessään, mutta Ilsakin siirtää kalenteroinnin joulunjälkeiseen aikaan vedoten kalenterin aiheuttavan hänessä ihan hirveästi stressiä, kun töissä on ollut nyt niin hektistä.

Katsoja aistii jännitteet perhesuhteissa heti näytelmän alusta asti, ja ennen väliaikaa totuudenpuhujan roolissa on Ilsa. Hän kokee tarvetta olla rehellinen ja puhua perheen ongelmista, joita riittää. Suurimpana elefanttina huoneessa on kuitenkin se syy, miksi Ilsa ei ole käynyt perheensä luona seitsemään vuoteen: Maddy on kuollut, ja Maddyn itsemurhasta ei puhuta. Muitakin puhumattomia asioita on: Homren väkivaltaisuus, perheenjäsenten terveydentila ja kaikkien hahmojen jonkinasteinen alkoholismi. 

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla minuun vaikutuksen teki eritoten Magren välttelevä olemus: kuinka hän koettaa rakentaa perhejoulua ja kuinka hän mukautuu muoiden henkilöiden odotuksiin mutta hänestä kuitenkin ajoittain pilkahtaa myrkyllinen rehellisyys, kun hän ei kykene pitämään kulisseja yllä. Esimerkiksi alussa lasten saavuttua muut kuin Homre leikkivät tyynysotaa, minkä päätteeksi Magre toteaa, ettei hän vuosiin ole nauranut niin paljon - ja osoittaa sanansa Homrelle samalla mulkaisten tätä pahasti.

The Pimpsonsien ensimmäinen puolisko on täynnänsä hyvin traagisia elementtejä ja vasrmasti kaikille katsojille tuttuja perheongelmien sävyjä, vaikka ongelmat Pimpsoneilla eivät olisikaan identtisiä kaikkien katsojien perhekokemusten kanssa. Ratkaisu laittaa lavalle kuvitteellinen, parodinen Pimpsons-perhe toimii hienosti etäännyttämisen keinona, koska näytelmän sisällöt ovat lähes sietämättömiä. Jos lavalla nähtäisiin "tavallinen suomalainen perhe" ja juoni olisi sama, näytelmä olisi vain kauheaa katsottavaa.

Näytelmän huippukohdan jälkeen jokainen perheenjäsen kokee oivalluksia ja jokainen pääsee kertomaan rehellisesti oman kokemuksensa. Homre on päätynyt baariin, missä hän oivaltaa elämän rajallisuuden ja sen, että rakastaa perhettään ja haluaa sanoa sen heille. Homre lähtee kotiin, mutta hänen matkatessaan kotiin kotona on ehtinyt ja ehtii käydä monenlaista. 

Ensimmäinen, joka kotona sanoo suorat sanat, on Magre. Siinä missä hän ennen väliaikaa on pyytänyt lapsiltaan, ettei halua kuulla olohuoneessaan v-sanaa, hän väliajan jälkeisessä monologissaan toteaa, että "nyt äiti sanoo vittu", ja antaa palaa. Kun Homre saapuu kotiin, saapuminen on Magren kannalta myöhäistä: Magre on kuollut sohvalle, ja Homre on kahteen kertaan kuolemaisillaan ja toisella kerralla kuoleekin.

Kun vanhemmat makaavat kuolleina, on lasten aika olla rehellisiä. Ilsa tunnustaa, että hänen miehensä on jättänyt hänet jo vuosia sitten, hän on lopettanut opinnot yliopistossa, koska ei vain jaksanut, ja itse asiassa asuu vuokralla slummissa ja siivoaa työkseen teattereita, ja vuokrarästit painavat päälle. Brt puolestaan tunnustaa, etteivät hänen miljoonansa bitcoinkaupasta ole tulleet, vaan pitkällisestä huumekaupasta, ja kun se paljastui hänen vaimolleen, hänen piti jättää perheensä ja hän oli hyvin lähellä tehdä itsemurhan - mutta tulikin sitten jouluksi kotiin. 

Kaikkien kulissit siis kaatuvat ja kaikki saavat vuoronsa tarkastella itseään rehellisesti. Siinä missä alkupuolen syytökset ja rehellisyydenpuhumisenhalu kohdistuvat itsestä toisiin, toisella puoliajalla hahmot pyrkivät olemaan itsestään toisille rehellisiä. Se onnistuu, mutta kuulijakunta ei aina ole enää tavoitettavissa, koska hahmot kuolevat kukin vuorollaan.

Kun Ilsa ja Brt saavat tietää olevansa umpikujassa paitsi itse myös molemmat, pääsevät kunnon itsetuhobileet käyntin. Ilsan aloitteesta he vetävät överit Brtin kokaiinilla ja kodin kaapeista löytyneellä viinalla.

Väliajan jälkeinen puolisko näytelmästä on överifarssimaista sähellystä, mikä tuo onnistuneen kontrastin alkupuoliskon traagisuudelle - vaikka farssimaisuutta alkupuolellakin on.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.