Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

 

Nemo 2021. Nextoryn äänikirja, 19 h 2 min.

Kuuntelin Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirjoittaman tietokirjan Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä äänikirjana. Teos sopii sikäli hyvin kuunneltavaksi, että se koostuu ikään kuin viidestäkymmenestä luvusta, joista jokaisen aiheena on yksi yhtiö. Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sotaa ja tekoälyn läpimurtoa suuren yleisön käyttöön - ja luulen, että mikäli teos kirjoitettaisiin nyt, painotukset saattaisivat osin olla erilaisia. 

Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä on perusteellista työtä ja tekee näkyväksi maailman globaaleja valtarakenteita. Yritysten valta maailmassamme on suuri ja arjessa siihen ei juuri tule kiinnitettyä huomiota. Eläminen nykymaailmassa irrallaan niistä yhtiöistä, joita teoksessa käsitellään, olisi hyvin vaikeaa tai todennäköisesti mahdotonta. 

Kymmenen kärki teoksessa lueteltuna vaarallisimmasta alkaen on Google, Tencent, Saudi Aramco, Amazon, Facebook, Deutsche Bank, Gazprom, Goldman Sachs, Alibaba ja JP Morgan. 

Raesteelta ja Sokalalta on tulossa teos Maailman 50 vaarallisinta sukua, ja myös se menee lukulistalle.

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari: Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia

 

Otava 2023. Nextoryn e-kirja. 292 s.

Olen kiinnostunut kirjojen ja kirjoittamisen historiasta ja kääntämisen ja kielen kysymykset ovat kiehtoneet minua pitkään. Niinpä kun joskus viime vuonna näin mainoksen siitä, että tämä kirja on ilmestymässä, meni kirja samantien lukulistalle.

Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjoittama tietokirja Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia käsittelee yleistajuisesti Raamatun ja Raamattuun (tai ehkä tämän teoksen luettuaan kannattaa ihan alleviivaten sanoa Raamattuihin) liittyvien tekstien historiaa: tekstien kirjallistumista, kopioimista ja kopioiden mukanaan tuomia tahattomia ja tahallisia muutoksia ja eri raamatunkäännöksiä.

Teoksessa on useita lyhyitä taulukoita, joissa eri lähteiden tekstiä on asetettu rinnakkain, minkä avulla lukijalle tehdään näkyväksi eri lähteiden eroja ja yhtäläisyyksiä. Taulukoiden yhteydessä on analyysia ja pohdintaa siitä, millaisiin tulkintoihin eri sanavalinnat voivat johtaa, miksi teksteillä on eroja ja mikä niistä mahdollisesti olisi alkuperäisin.

Raamatun historia on minulle pääpiirteittäin tuttu, joten Sensuroitu-kirjan suurissa linjoissa ei ollut minulle uutta tietoa. Lukuisat esimerkit sen sijaan konkretisoivat asioita itselleni aivan uudella tavalla. Teos on kokonaisuudessaan kirjoitettu freesisti (minkä näkee myös teoksen nimestä, joka mielestäni on varsin sensaatiohakuinen, mutta suotakoon se, sillä kirja kyllä ansaitsisi laajan lukijakunnan) ja se näkyy myös sisällöllisissä valinnoissa. Esimerkkejä poimittavaksi Raamatusta olisi varmaankin yllin kyllin, mutta tässä kompaktissa kirjassa käsitellään muun muassa kohtaa "nainen vaietkoon seurakunnassa" ja sitä, sanotaanko Raamatussa jotakin homoseksuaalisuudesta.

Epilogissa kirjoittajat avaavat omaa uskontosuhdettaan ja asiantuntemustaan, mikä tuo teokseen raikasta, nykyaikaista läpinäkyvyyttä.

Lea Ypi: Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa

 

Atena 2023. Nextoryn äänikirja, 10 h 43 min.

Lea Ypin omaelämäkerrallinen teos Vapaa - Kuinka kasvoin aikuiseksi maailman luhistuessa kertoo Albaniasta keskittyen Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen 1980- ja 1990-luvuilla. Teoksen kertojanääni on viehättävä: se välittää kokemuksen lapsena olemisesta mutta kuitenkin suhteuttaen lapsen kokemuksia ja tulkintoja suurempiin konteksteihin. 

Teoksen alussa kuvataan elämää sosialistisessa ja muun maailman näkökulmasta suljetussa Albaniassa. Sitten vuonna 1990 valtio romahtaa ja järjestelmä vaihtuu yhtäkkiä diktatuurista demokratiaan. Vanhat totuudet eivät enää pidä paikkaansa - eivät valtion tai koululaitoksen tasolla, mutta eivät myöskään perheen tasolla. Perheen historia ja poliittiset ajatukset paljastuvat lapselle aivan uudessa valossa.

Länsimaisten vaikutteiden saapumista kuvataan konkreettisesti turistilasten ja Coca-Colan avulla: Coca-Cola-tölkki (tyhjäkin sellainen) oli niin arvokas tavara, että jos sellaisen sai, sitä pidettiin ruusumaljakkona olohuoneessa ja sen katoaminen saattoi johtaa ihmissuhteiden katkeamiseen. Sittemmin valtion avauduttua muuhun maailmaan myös Coca-Cola normalisoitui.

1990-luvun lopulla, vuonna 1997 Albaniassa puhkesi sisällissota. Olen aiemmin lukenut yhden Albanian historiaa käsittelevän teoksen, mutta selvästikään 1990-luvun lopun tapahtumat eivät siitä lukukokemuksesta jääneet mieleeni. Ypi kritisoi kirjassaan länsimaiden tulkintaa sisällissodan syistä (etnisyys, kielelliset ja kulttuuriset erot maan etelä- ja pohjoisosien välillä) ja korostaa itse yhteiskunnan sekavaa tilaa ja talouden romahtamista levottomuuksien taustalla. Teoksen epilogissa Ypi kertoo Albaniasta lähdettyään opiskelleensa yhteiskuntafilosofiaa, mikä selittää teoksen kertojanäänen kerroksellisuutta. 

Vapaa sopii hyvin äänikirjana kuunneltavaksi, sillä luvut ovat toisaalta tapahtumavetoisia ja toisaalta eri teemoja osuvasti pohtivia ja konkretisoivia. Mikrohistoria näyttää lähihistorian suuria käänteitä yksilötasolla ja tekee niistä samastuttavia ja kiinnostavia. Epilogissa Ypi ironisoi sitä, kuinka länsimaiset yliopisto-opiskelijat ihannoivat sosialismia: oikea sosialismi on vasta tulevaisuudessa, vielä toteutumatta, ja esimerkiksi Albanian sosialismi, joka Ypille on lapsuuden arjesta tuttu, ei vain ole oikeaa sosialismia - vaikka termistö ja siteerattavat yhteiskuntafilosofit samoja olisivatkin. Länsimainen kulttuuri saa teoksessa osansa ideologisesta kritiikistä.

The Pimpsons @ Q-teatteri, Helsinki

Lauri Maijalan Q-teatteriin kirjoittama ja ohjaama näytelmä The Pimpsons on puhutteleva ja vaikuttava teos perheestä, esittelytekstin mukaan "räävitön pop-tragedia perheestä", "keltamusta familycomedy". Näytelmä saa sekä itkemään että nauramaan, ja näyttelijätyö (Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja, Eero Ritala) kaikissa rooleissa on aivan timanttista. 

Näytelmä lähtee liikkeelle siitä, kun isä Homre ja äiti Magre odottavat nelikymppisiä lapsiaan Brtiä ja Ilsaa kotiin jouluksi. Tunnelma on odottava ja jo tässä vaiheessa jännitteinen: Homre istuu tylsistyneenä sohvalla kalsareissa katsomassa tv:tä ja Magre häsää ympäriinsä, paistaa kalkkunaa ja tuo kukkia kotiin. Kun Brt ja Ilsa saapuvat, se mitä perheestä on jäljellä on koolla, ja tapahtumat lähtevät käyntiin. Vaikuttaa siltä, että sekä Ilsasta että Brtistä on tullut menestyjiä omalla tavallaan: Brt on miljonääri, jolla on perhe, Ilsa puolestaan on Lontoossa asuva menestyvä huippuyliopistoissa uraansa tekevä nuori nainen, joka on naimisissa rikkaan miehen kanssa. 

Äiti Magren hahmossa on alussa mielestäni eniten traagisia elementtejä: hänen suhteensa Homreen on myrkyllinen ja heidän välillään on selvästikin käsittelemättömiä asioita, jotka ovat muhineet jo kauan. Magresta huokuu yksinäisyys: hän ilahtuu lasten saapumisesta, ja molempien lasten kanssa käydään kohtaus kalenterin kanssa. Magre haluaa kyläilemään Brtin perheen luokse, ja kun Brt sanoo, että pitää kalenteroida, äiti hakee heti kalenterin ja ehdottaa kesäkuuta; Brtin on todettava, että hän tarkoitti kalenteroimista pikemminkin kuvaannollisesti, ja äiti perääntyy. Sama keskustelu käydään Ilsan kutsuessa perheen Lontooseen, mutta nyt äiti osaa jo ehdottaa kalenterointia pikemminkin alustavan ajan haarukoimiseksi, kuitenkin kalenteri konkreettisesti kädessään, mutta Ilsakin siirtää kalenteroinnin joulunjälkeiseen aikaan vedoten kalenterin aiheuttavan hänessä ihan hirveästi stressiä, kun töissä on ollut nyt niin hektistä.

Katsoja aistii jännitteet perhesuhteissa heti näytelmän alusta asti, ja ennen väliaikaa totuudenpuhujan roolissa on Ilsa. Hän kokee tarvetta olla rehellinen ja puhua perheen ongelmista, joita riittää. Suurimpana elefanttina huoneessa on kuitenkin se syy, miksi Ilsa ei ole käynyt perheensä luona seitsemään vuoteen: Maddy on kuollut, ja Maddyn itsemurhasta ei puhuta. Muitakin puhumattomia asioita on: Homren väkivaltaisuus, perheenjäsenten terveydentila ja kaikkien hahmojen jonkinasteinen alkoholismi. 

Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla minuun vaikutuksen teki eritoten Magren välttelevä olemus: kuinka hän koettaa rakentaa perhejoulua ja kuinka hän mukautuu muoiden henkilöiden odotuksiin mutta hänestä kuitenkin ajoittain pilkahtaa myrkyllinen rehellisyys, kun hän ei kykene pitämään kulisseja yllä. Esimerkiksi alussa lasten saavuttua muut kuin Homre leikkivät tyynysotaa, minkä päätteeksi Magre toteaa, ettei hän vuosiin ole nauranut niin paljon - ja osoittaa sanansa Homrelle samalla mulkaisten tätä pahasti.

The Pimpsonsien ensimmäinen puolisko on täynnänsä hyvin traagisia elementtejä ja vasrmasti kaikille katsojille tuttuja perheongelmien sävyjä, vaikka ongelmat Pimpsoneilla eivät olisikaan identtisiä kaikkien katsojien perhekokemusten kanssa. Ratkaisu laittaa lavalle kuvitteellinen, parodinen Pimpsons-perhe toimii hienosti etäännyttämisen keinona, koska näytelmän sisällöt ovat lähes sietämättömiä. Jos lavalla nähtäisiin "tavallinen suomalainen perhe" ja juoni olisi sama, näytelmä olisi vain kauheaa katsottavaa.

Näytelmän huippukohdan jälkeen jokainen perheenjäsen kokee oivalluksia ja jokainen pääsee kertomaan rehellisesti oman kokemuksensa. Homre on päätynyt baariin, missä hän oivaltaa elämän rajallisuuden ja sen, että rakastaa perhettään ja haluaa sanoa sen heille. Homre lähtee kotiin, mutta hänen matkatessaan kotiin kotona on ehtinyt ja ehtii käydä monenlaista. 

Ensimmäinen, joka kotona sanoo suorat sanat, on Magre. Siinä missä hän ennen väliaikaa on pyytänyt lapsiltaan, ettei halua kuulla olohuoneessaan v-sanaa, hän väliajan jälkeisessä monologissaan toteaa, että "nyt äiti sanoo vittu", ja antaa palaa. Kun Homre saapuu kotiin, saapuminen on Magren kannalta myöhäistä: Magre on kuollut sohvalle, ja Homre on kahteen kertaan kuolemaisillaan ja toisella kerralla kuoleekin.

Kun vanhemmat makaavat kuolleina, on lasten aika olla rehellisiä. Ilsa tunnustaa, että hänen miehensä on jättänyt hänet jo vuosia sitten, hän on lopettanut opinnot yliopistossa, koska ei vain jaksanut, ja itse asiassa asuu vuokralla slummissa ja siivoaa työkseen teattereita, ja vuokrarästit painavat päälle. Brt puolestaan tunnustaa, etteivät hänen miljoonansa bitcoinkaupasta ole tulleet, vaan pitkällisestä huumekaupasta, ja kun se paljastui hänen vaimolleen, hänen piti jättää perheensä ja hän oli hyvin lähellä tehdä itsemurhan - mutta tulikin sitten jouluksi kotiin. 

Kaikkien kulissit siis kaatuvat ja kaikki saavat vuoronsa tarkastella itseään rehellisesti. Siinä missä alkupuolen syytökset ja rehellisyydenpuhumisenhalu kohdistuvat itsestä toisiin, toisella puoliajalla hahmot pyrkivät olemaan itsestään toisille rehellisiä. Se onnistuu, mutta kuulijakunta ei aina ole enää tavoitettavissa, koska hahmot kuolevat kukin vuorollaan.

Kun Ilsa ja Brt saavat tietää olevansa umpikujassa paitsi itse myös molemmat, pääsevät kunnon itsetuhobileet käyntin. Ilsan aloitteesta he vetävät överit Brtin kokaiinilla ja kodin kaapeista löytyneellä viinalla.

Väliajan jälkeinen puolisko näytelmästä on överifarssimaista sähellystä, mikä tuo onnistuneen kontrastin alkupuoliskon traagisuudelle - vaikka farssimaisuutta alkupuolellakin on.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Sorretut sanat - Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä

 

SKS 2022. 684 s. Nextoryn e-kirja.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen kirjoittama Neuvostoliiton kirjallisuutta käsittelevä tietokirja Sorretut sanat on rajaukseltaan onnistunut ja sisällöltään kiinnostava teos. Teos keskittyy kertomaan neuvostokirjallisuudesta, sen tendensseistä ja yhteiskunnan vaikutuksesta siihen, millaista kirjallisuutta tuli kirjoittaa ja millaista kirjallisuutta oli mahdollista kirjoittaa - mikäli sen halusi julkaistavaksi virallisia kanavia pitkin. Sorretut sanat on siis myös oiva opas yhteiskuntaan, jonka läpäisee orwellilainen kaksoisajattelu. 

Teoksen alkupuolella käsitellään kirjailijan aseman historiaa suhteessa vapauteen ja yhteiskunnan kontrolliin ja todetaan, että "Antiikissa, keskiajalla ja vielä uudella ajalla Euroopassa oli tavallista, että taide ja kirjallisuus olivat sidoksissa niin valtiovaltaan kuin yksityisiin rahoittajiin eli mesenaatteihin. Vasta Ranskan vallankumouksen myötä romantiikan kaudella muodostui ajatus vapaasta taiteilijasta, yksilöllisestä nerosta, joka oli vastuussa vain omille luoville voimilleen". 

Sorretuissa sanoissa neuvostokirjallisuuden historiaa tarkastellaan nykyajasta käsin, ja siinä missä Ukrainan sota on saanut lännen tulkitsemaan varsin perustellusti tämänhetkistä maailmanpoliittista tilannetta siten, että kyse on pitkittyneestä Neuvostoliiton hajoamisprosessista, joka mahdollisesti vasta kohta on tulossa tiensä päähän, myös tämänhetkinen venäläinen kirjallisuus näyttäytyy teoksessa neuvostokirjallisuuden jatkeena. Siinä missä neuvostoaikanakin oli oma suojasäänsä, näyttäytyy Venäjän kirjallisuus ennen Putinin valtaannousua olleen vain oma suojasään kautensa, ja nykyinen tilanne pikemminkin paluuta totuttuun sensuurin ja ohjailevuuden aikaan. Nykykirjallisuuden liikkumatilaa kuvailee nykykirjailija Lev Oborin:

"Arveluttavaa sisältöä ei haluta päästää julki, ja jos sellaista kaikesta huolimatta painetaan, kirjat varustetaan +18-merkinnällä ja teksteillä, joissa esimerkiksi varoitetaan, että teoksen henkilöt käyttävät huumausaineita, mutta se tapahtuu kriittisessä valossa, eikä kustantamo kannusta lukijaa samaan. Jos tällaista merkintää ei olisi, julkaisijaa voitaisiin syyttää alaikäisten yllyttämisestä huumeiden käyttöön. Kustantamot eivät mielellään halua näitä merkintöjä kansiin, koska se saattaa laskea myyntiä. Siksi kirjojen sisältö pyritään saamaan sopivaksi kustannustoimittamalla niistä arkaluontoiset kohdat pois. - - Kuten neuvostoaikana, kirjailijat tietävät nykyäänkin hyvin, mitä voi ja ei voi sanoa, ja jotkut kirjoittavat sen mukaan."

Neuvostokirjallisuudesta tuodaan kiinnostavalla tavalla esille sen tyypillinen ilmiö  uudelleenkirjoittaa teoksia vallitsevien ihanteiden mukaisiksi. Esimerkkitapauksena käsitellään muun muassa Fjodor Gladkovin romaania Sementti (1925):

"Gorki piti Gladkovin varhaista tyyliä liian korusanaisena, joten Gladkov kirjoitti Sementin toistamiseen 1934 saadakseen teoksen vastaamaan tuoreita sosialistisen realismin normeja. Tämäkään ei riittänyt, vaan Galdkov teki vielä kolmannen uudelleenkirjoituskierroksen vuonna 1941, jälleen päivittääkseen teoksen ajan vaatimuksia vastaavaksi. Puhdasoppisen neuvostokirjallisuuden ja koko Neuvostoliiton historiattomuus näkyi hyvin siinä, kuinka kirjallisuutta ei haluttu lukea sen syntytaustaa vasten vaan teosta päivitettiin jatkuvasti vallitsevien käsitysten mukaiseksi."

Kirjallisuuden sensuurista, editoimisesta ja vastaanotosta kertoo puolestaan osuvasti esimerkkitapaus Vasili Grossman ja hänen Staliningradista kertova romaaninsa Oikean asian puolesta:

"Grossman sai 1950-luvun taitteessa hankalan kirjailijan maineen juuri Oikean asian puolesta -romaanin vuoksi. Hän suostui kyllä tekemään teokseen muutoksia ja poistoja, mutta esimerkiksi juutalaisesta keskushenkilöstä Strumista hän piti tiukasti kiinni, vaikka hahmo haluttiin vaihtaa toiseen. Kompromissina editorit keksivät, että Strum saa olla romaanissa, kunhan hän ei johda fysiikan instituuttia, kuten alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan työskentelee siellä maineikkaan venäläisen fyysikon alaisuudessa, kuten ajan henkeen sopi. Sensorien asennoitumista kuvaa hyvin se, että heidän mielestään Grossman takertui pikkuseikkoihin, kun ei suostunut tekemään kaikkia vaadittuja muutoksia.  

Oikean asian puolesta kiersi ideologisessa tarkastuksessa monessa paikassa, sensorien ja kirjallisuuslehtien toimittajien ohella jopa Marx-Engels-Lenin-instituutissa. Sitä luetutettiin myös useilla henkilöillä, jotka esiintyivät kirjassa. - - Kirjan toinen editori Fadejev tasoitteli tietä romaanille, tosin vain kulissien takana. Hän oli niinkin lupsakka, että laati esimerkkikappaleen sujautettavaksi tekstin lomaan. Se kuului: 

'Puolue ja bolševikit johdattivat miljoonat ihmiset tavoittamaan puolustustarvikkeiden tuotannon suursaavutuksen. Puolue innoitti kansaa uskollaan, sanallaan ja esimerkillään. Puolue oli järjestävä voima taistelevien pataljoonien ja työläisten kollektiivin taustalla: jättimäisissä tehtaissa ja pienissä pajoissa; yhteistiloilla ja valtiontiloilla.' 

Monet pakolliset lisäykset, myös Grossmanin itsensä ideoimat, kuten sankarilliset työläishahmot, joita ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa, olivat mukana Oikean asian puolesta -kirjan ensimmäisissä painoksissa. 

Grossmanin sinnikkyys tekstinsä puolustamisessa sai joka tapauksessa aikaan sen, että kun romaani viimein julkaistiin tavallista vähemmän muokattuna, lukijat pitivät teosta ensimmäisenä aitona kuvauksena sodasta. Monet olivat jo oppineet lukemaan rivien välistä ja sivuuttamaan pakolliset rutiinikappaleet, joita Fadejev ja muut sensorit olivat saaneet ujutettua romaaniin."

Sorretut sanat kertoo paitsi virallisen kirjallisuuden historiasta Neuvostoliitossa, myös samizdat- ja tamizdat-kirjallisuudesta. Teoksessa sivutaan myös samojen kirjoittajien aiemman Neuvostoliitosta kertovan teoksen, Luiden tien, aihepiiriä - siis neuvostoliittolaista rankaisemiskulttuuria ja leirejä. Kokemuksellisuutta Sorrettuihin sanoihin tuo samanlainen tekemisen ote, kuin mikä tekijöillä oli edellisessäkin teoksessaan - he matkustavat paikan päälle aistimaan tunnelmia. Sorreituissa sanoissa käydään muun muassa Peredelkinossa Moskovan ulkopuolella, missä sijaitsi kirjailijoiden suosima datša-alue.

Luiden tie ja Sorretut sanat ovat elävästi kirjoitettua historiaa selkein rajauksin. Ne saavat odottamaan, mistä Ropponen ja Sutinen seuraavaksi keksivät kirjoittaa.

Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys

 

Tammi 2023. Alkuteus Un verdor terrible. Suom. Antero Tiittula. Nextoryn äänikirja, 5 h 55 min.

Benjamin Labatutin Maailman kauhea vihreys kuuluu niihin romaaneihin, joita on miellyttävää kuunnella mutta jotka sopisivat varmastikin paremmin nautittaviksi luettuina kuin kuunneltavina kirjoina.

Romaanissa liikutaan 1900-luvulla ja seurataan tunnettuja tiedemiehiä, heidän keksintöjensä ja oivalluksiensa syntyä ja niiden seurauksia. Romaani on osittain faktaa ja osittain fiktiota - missä määrin mitäkin, on ainakaan minun lukijana mahdotonta luonnontieteellisen tietämykseni pohjalta sanoa, mutta uskoisin suuntaviivojen menevän niin, että tiede on tiedettä ja tuntemusten, ajatusten ja houreiden kuvaus puolestaan fiktiota.

Platonin Akatemia XXVII

27. Platonin Akatemia järjestettiin Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä teemanaan Mielen tilassa.

Avajaisissa kuultiin upeaa sellomusiikkia Olga Chistiakovalta ja paneelikeskustelussa keskusteltiin otsikolla "Tästä haluaisin puhua". Panelisteja puhututti eniten tekoäly, unelmointi ja tekoälyn vaikutus työelämään.

Työpajoissa käsiteltiin muun muassa Afrikan konflikteja, luovuutta ja rohkeutta, Platonin kappaleita, avaruuden ja ajan suhteellisuutta ja pakopelin muodossa Aleksis Kiveä ja mielenterveyttä.

Sultanaatti @ Vallilan Kansallisteatteri, Helsinki

Laura Ruohosen 30-vuotisjuhlanäytelmä Sultanaatti ei saanut kovin kehuvaa arviota Hesarissa, mutta en ymmärrä miksi. Näytelmä on hienosti rytmitetty, hauska, teräväkielinen - näyttelijäntyö on oivallista ja lavastus oivaltava. 

Sultanaatti on satumais-fiktiivinen näytelmä, jolla on historiallinen pohja ja johon on rakennettu anakronismeja, joiden olemassaolo tehdään näkyväski mutta joita ei alleviivata. Tapahtumat sijoittuvat Osmanien valtakuntaan 1500-luvulle, Suleiman I Suuren - näytelmässä tuttavallisesti Supiksi kutsutun - valtakaudelle. 

Näytelmän alussa Supilla on tylsää. Häntä ahdistaa makoilla pehmuistetuilla tyynyillä palatsissaan ja hänestä tuntuu, ettei maailma ole sellainen kuin hän haluaisi eivätkä hänen toiveensa toteudu. Toiveiden toteutumattomuus tuodaan näytelmässä toistuvasti esiin sillä, että Supi haluaisi kupin kahvia, mutta syystä tai toisesta hän ei tainnut kertaakaan päästä nauttimaan kahvikupposesta näytelmän aikana.

Itse asiassa katsojat johdatellaan näytelmän tarinan pariin aivan toisella tavalla kuin äsken kerroin. Nimittäin valojen sammuttua näyttämölle kurottelee ensin käsi, sitten jalka ja lopulta kokonainen ihminen - venetsialainen vakooja. Venetsialaisen vakoojan tehtävä Sultanaatissa on vähän samanlainen kuin kuoron tehtävä antiikin näytelmissä: hän kertoo katsojille muista henkilöistä ja yhteiskunnasta, kommentoi tapahtumia ja kuljettaa juonta eteenpäin. Neljättä seinää Sultanaatissa ei monesti rikota, mutta alussa venetsialainen vakooja esittää kysymyksen: Tuossa on ovi sultanaattiin, mitäs sanotte, mennäänkö sisään? Venetsialainen vakooja tuo Sultanaattiin postmodernismille tyypillisen merkitysten pakenevuuden ja se tehdään selväksi paitsi tasaisin välijoin pitkin tarinaa, myös heti alussa: Kun vakooja on avaamassa ovea ja johdattamassa yleisöä sultanaatin maailmaan, ovi katoaa. Vakoojan ei auta kuin tuhahtaa että jahas, no mennään sitten toista kautta.

Sultanaatin tulkinta muuttuu erilaiseksi riippuen siitä, nimeääkö päähenkilöksi Supin van Rossan. Rossan hahmo saapuu näytelmän alkupuolella lavalle vähän samaan tapaan kuin venetsialainen vakooja, nimittäin raaja kerrallaan. Sulttaanin hovissa oleva kesy karhu on syödä Rossan, mutta tämä pelastuu tai pelastetaan karhun syleilystä. 

Jo heti ensikohtaaminen Supi-sulttaanin ja Rossan (joka on mikä? karannut orja? huijari? sivistynyt nainen? spekulaatioita pyöritellään hovissa villisti, mutta varmaa vastausta ei saada) välillä säkenöi. Rossa hurmaa Supin, jota kyyninen visiiri koettaa saada vakuuttuneeksi naisten petollisuudesta. Se, mitä Rossa puolestaan tuntee Supia kohtaan, jää monien tulkintojen varaan. Onko Rossa kiipijä? Manipulaattori? Vallanhimoinen? Rakastunut - sillä tavoin kuin läpeensä epätasa-arvoisessa maailmassa ja yhteiskunnassa voi tai kannattaa olla?

Supin ja Rossan suhde alkaa kehittyä, ja Rossalla on myös paljon ideoita valtakunnan kehittämiseksi, mistä hovin muu väki, etunenässä visiiri, eivät pidä yhtään - toisaalta siksi, että Rossa on nainen ja naisista on vain ongelmia, toisaalta siksi, että Rossan vallan kasvaminen nakertaa heidän omaa valtaansa.

Sultanaatin teemoja ovat tasa-arvo, valta ja hallitseminen. Teemoja käsitellään huumorin ja kärjistysten avulla, mistä johtuen näytelmä ei lainkaan sorru saarnaavuuteen, mikä on poikkeuksellista. Katsoja pääsee nauramaan yhteiskunnan ja yksilöiden narrimaisuuksille moneen kertaan, ja kuitenkin samalla pohtimaan sitä, kuinka vähän asiat syvimmiltään sadoissa vuosissa muuttuvat.

Sultanaatti oli ensimmäinen kerta, kun kävin Kansallisteatterin Pienen näyttämön väistötiloissa Vallilan Konepajan alueella. Tilaratkaisu oli viehättävä: tiloissa oli sekä rouheutta että onnistunut, kaunis sisustus. Ainoa miinus oli se, että narikka oli itsepalvelunarikka, jota ei varsinaisesti vartioitu esityksen aikana. Muutoin pidin tiloista erittäin paljon, enkä ainakaan äkkiseltään jäänyt kaipaamaan Pienen näyttämön tiloja laisinkaan. Jos Kansallisteatteri jossakin vaiheessa muuttaa takaisin vanhoihin tiloihinsa remontoinnin jälkeen, jonkin muun teatterin tai klubin kannattaisi vahtia silmä tarkkana näiden tilojen vapautumista.

Cristian Mungiu: R.M.N. - Kylmä talvi

Paljoa kryptisempää ja mieleenpainumattomampaa nimeä elokuvalle on kyllä vaikea äkkiseltään keksiä. Mutta siinäpä jotakuinkin kaikki kriittinen, mitä haluan Cristian Mungiun elokuvasta sanoa - ja nimenkin merkitys aukeaa, jos lukee yhtäkään elokuvasta kirjoitettua arvioita. 

Elokuvan tarina sijoittuu monikieliseen Transilvaniaan. Keskushenkilö Matthias on töissä teurastamolla Saksassa, mutta kohdatessaan rasismia hän vastaa siihen väkivallalla ja lähtee takaisin Romaniaan. Kamera seuraa Matthiasta, joka hahmona on ikään kuin ulkopuolisena sivustaseuraajana vähän kaikessa, koettaa mukautua mielipiteineen vallitseviin tilanteisiin ja jos mahdollista olla sanomatta juuta tai jaata siihen tai tuohon. Ja asioita, joista sanottavaa ja mielipide muilla on, elokuvassa riittää. 

Elokuvan keskeisiä teemoja ovat rasismi, muukalaisviha ja yhteiskunnallinen murros. R.M.N. tarkastelee näitä teemoja keskittymällä kuvaamaan transilvanialaisen pikkukylän yhteisön elämää. Parasta elokuvassa on se, kuinka elokuva ristivalottaa monikulttuurisen kylän (joka tosin ei tiedosta olevansa monikulttuurinen ja olleensa sitä jo vähintäänkin vuosisatoja: tiedostamattomuus tehdään näkyväksi, kun kylän leipomolle tulee srilankalaisia työntekijöitä - monikulttuurisuus sen sijaan tehdään katsojalle näkyväksi jo elokuvan alussa, kun kerrotaan, että eri kielten tekstitykset on koodattu eri värein) eritasoisia ristiriitoja ja ongelmia. Helppoja vastauksia ei ole, ja ne jotka ovat helppoja vastauksia, ovat idioottimaisia.

Elokuva on kerronnaltaan pitkälti realistinen ja vahvasti kiinni tämän ajan ongelmissa. Elokuvassa keskisenä motiivina on karhu, minkä käsittelemisessä elokuvasta kirjoittaneet kriitikot eivät tuntuneet pääsevän kovin pitkälle. Olisiko ollut The Guardianin kriitikko, joka käsitteli tekstissään karhua jollakin lailla romanialaisessa kontekstissa ja huomioi karhun nousseen myös nykyisen sikäläisen äärioikeiston tunnukseksi, mikä vaikuttaa relevantilta tulkinnalta. Googlaamalla löytyy myös tietoa karhun merkityksestä romanialaisessa kansanperinteessä ja -uskossa, ja sitä kautta motiivi saa mielestäni syvempiäkin merkityksiä.

Elokuvan loppukohtaus löi ällikällä ja vaati purkukeskustelua lasin äärellä katsomiskokemuksen jälkeen. Väitän meidän päässeen tulkinnassamme sen suhteen vähintään yhtä syvälle kuin katsomispäivän iltaan mennessä lukemieni elokuva-arvostelujen kirjoittajatskin. Toki arvioissa täytyy  varoa juonipaljastuksia, mikä vaikeuttaa lopetuksen analysoimista.

Summa summarum: R.M.N. on vaikuttava elokuva, josta löytyy huomattavan monia tasoja.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

 

"Muutamaa kömmähdystä lukuun ottamatta kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan."

Minerva 2010, 2011. Alkuteos Dead Simple, 2005. Suom. Leena Mäntylä. Nextoryn e-kirja. 469 s. 

Peter Jamesin dekkari Kuoleman kanssa ei kujeilla on viihdyttävä, koukuttava ja sujuvasti kirjoitettu teos, jonka parissa viikonloppu vierähtää kuin huomaamatta. Sisällössä on paljon nykydekkarin lajityypille ominaista, voisi sanoa kliseistäkin, mutta niin jouhevasti, että syytä kritisoida näitä seikkoja ei ole. 

Juoni lähtee liikkeelle nuorten miesten polttaripilasta, jonka toteutus menee pahasti pieleen. Miehet ovat pääosin nuoria, rikkaita menestyjiä. Dekkarin päähenkilö on poliisin edustaja, titteliltään jonkinlainen rikostutkija Roy Grace. Hän ei alun perin tutki tapausta, mutta ajatutuu tutkintaan mukaan. Hän on neljääkymppiä lähestyvä sinkkumies, joka tekee liikaa töitä ja jonka parisuhdehistoriassa on trauma. Kun tapausta aletaan tutkimaan, alkaa pinnan alta pajastua kaikenlaista. 

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Grace, mutta ei niin paljoa, että loppuratkaisu olisi selviö. Kuoleman kanssa ei kujeilla on siitä poikkeuksellinen nykydekkari, että väkivaltakuvauksilla ei mässäillä vaan pääpaino on mysteerin selviämisessä ja henkilöhahmojen välisissä suhteissa.

Aimo Halila: Iitin historia II - Kunnallishallinnon synnystä ja ylisen Kymenlaakson teollistumisen alkamisesta toiseen maailmansotaan

 

Iitin kunta ja seurakunta, 1966. 687 s.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun luen paikallishistoriaa, ja se osoittautui kiinnostavaksi. Paikallishistoriaan tutustuminen havainnollistaa aivan uudella tavalla niitä historiankirjoituksesta tuttuja kohtia, joissa jokin muutos on tiivistetty yhteen virkkeeseen. 

Iitin historia II:ta lukiessa konkretisoitui esimerkiksi maatalouteen, arkeen ja asumiseen, liikenteeseen, koulutukseen ja hyvinvointivaltiota edeltäneeseen köyhäinhoitoon liittyviä seikkoja. 

Eniten teoksessa yllätti alaluvussa "Karjatalous 'vanhaan malliin'" esiin noussut fakta siitä, että suunnilleen kivikaudelta peräisin olevaksi kuvittelemani suomalaiskansallinen huussikulttuuri vaikuttaakin olevan melko uusi asia: 

"Lampaat kalusivat talon läellä metsämaita tehden siten puustolle suuria tuhoja. Siat kulkivat vanhaan tapaan yhä pitkin kylää tonkimassa. Emakot porsivat väliin metsään; porsaat palasivat 'kotiin' vasta roudan tultua. 'Oli kiire laskemaan siat ulos pahnasta aamulla, että ehtivät ensimmäisenä korjaamaan ihmisten ulostus- ym. jätteet myös naapurin rakennusten vierestä' - sioille lanta oli välttämätöntä bakteerien saamiseksi -, sillä käymälöitä ei yleensä ollut. Nehän olivat vanhan kansan mukaan herrasväen ylellisyyttä."

Luvussa käsitellään maataloutta 1860-luvulta eteenpäin, joten jokseenkin hämäräksi jää ajankohdan "vanhaan malliin" täsmentyminen. 

Iitin historia II -teoksessa viehättää myös 1960-luvun nyt vanhanaikaiselta tuntuva kirjoitustyyli ja -tapa. Oli ihmeellisen rentouttavaa irtautua hetkeksi puhelimesta ja sen sähköisistä sisällöistä ja upota teoksen maailmaan.

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

 

S&S 2022. Nextoryn äänikirja, 5 h 5 min.

Kävin katsomassa talvella 2016 Raisa Omaheimon kirjoittaman ja esittämän monologin Läski Teatteri Takomossa, ja se jäi mieleen vaikuttavana esityksenä. Teos Ratkaisuja läskeille jatkaa samassa tematiikassa. Teos koostuu läskiyttä eri näkökulmista käsittelevistä teksteistä ja siinäkin on samalla tavalla omakohtaisuutta mukana kuten myös monologissa oli. Ratkaisuja läskeille -kirjasta jäi enemmän mieleen myös akateemisen maailman ja popkulttuurin esimerkkejä. 

Kirja muistuttaa hyvällä tavalla toiseuden kokemuksesta: jos joutuu jatkuvasti asetetuksi katseen ja huomion alaiseksi jostakin ominaisuudestaan johtuen, jossain vaiheessa palaa pinna.

Eve Hietamies: Palavaa lunta - Tuhon tieltä toipuvaksi addiktiksi

 

Docendo 2023. 364 s. Nextoryn e-kirja.

Kustantamon sivuilla Palavaa lunta on luokiteltu kaunokirjallisuudeksi, tarkemmin ottaen dokumenttiromaaniksi. Itse määrittelisin teoksen pikemminkin tietokirjallisuuteen kuuluvaksi ja siellä  elämäkertojen osastoon. Palavaa lunta kertoo Riikka Tuomen tarinan lapsuudesta varhaiseen keski-ikään. Teos kertoo, kuinka Riikan päihdekokeilut alkoivat jo ala-asteella, millaista nuoruuden ja nuoren aikuisuuden päihdepainotteinen elämä oli ja kuinka askel kerrallaan kaikki itselle annetut lupaukset rikkoutuivat - viimeisimpinä se, että en piikitä - ja kuinka elämä lopulta oli ajautunut siihen pisteeseen, että Riikka oli aivan pohjalla ja vain itsemurha näytti ratkaisulta. Riikka Tuomi on ollut jonkin verran esillä toipuvana addiktina myös mediassa, esimerkiksi Helsingin Sanomat on haastatellut häntä. 

Teos on rakennettu haastattelumuodon pohjalle, ja kirjailija Eve Hietamies tekee oman tietotasonsa suhteessa narkomaanien maailmaan selvällä tavalla näkyväksi. Riikan tarina on nimenomaan naisen tarina päihdemaailmassa, ja hänen tarinansa kautta naisen asema päihdemaailmassa ja kokemus siitä valottuu havainnollisesti.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

 

Like 2022. Alkuteos Allt vi inte sa. Suom. Sirje Niitepõld. Nextoryn äänikirja, 10 h 13 min.

Sara Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta on täysmittainen tragedia. Henkilöhahmot ovat kaikki tavalla tai toisella etuoikeutettuja ja menestyviä ruotsalaisia nuoria aikuisia, ja jokainen heistä kokee olevansa väärinymmärretty ja väärinkohdeltu, joskin eri syistä. Amandalla on taustallaan perhetragedia: hänen pikkuveljensä on tehnyt itsemurhan, ja se on rikkonut jäljelle jääneet perheenjäsenet. Carolin on rikkaan perheen tytär, jota kukaan ei ota vakavasti. Sofia on somalitaustainen toisen polven maahanmuuttaja, joka kipuilee kahden kulttuurin välissä ja tulkitsee todellisuutta rasististen odotusten läpi. Jokaisella hahmolla on perusteet kokea asia niin kuin kokee, mutta jokainen on myös täysin kiinni omassa kokemuksessaan ja kykenemätön irrottautumaan omasta kokemuksestaan. 

Amanda, Carolin ja Sofia ovat ystävyksiä. Tavallaan näin voisi sanoa. Jokin kuitenkin nakertaa suhteita, eikä yksikään hahmoista oikein saa kiinni siitä, mikä se on. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa, ja jokaisen hahmon kerronnassa korostuu sisäinen puhe, joka on täysin ristiriidassa sen kanssa, kuinka he toimivat. Kateus ja viha jäytävät heidän välisiään suhteita ja sisäinen puhe on myrkyllistä. Henkilöhahmoja syvennetään kiinnostavasti teoksen edetessä, eikä yksikään heistä ole niin pinnallinen kuin miltä aluksi tai toisten hahmojen tulkitsemana vaikuttaa.

Romaanissa on kaksi aikatasoa: nykyhetki (joka on nimetty jälkeen-tasoksi ja jonka kertojanäkökulmana on mieleisairaalassa oleva Amanda) ja se aika, jonka nykyhetkeen kulminoituva tapahtumaketju tarvitsee tullakseen kuvatuksi. Juoni huipentuu Carolinin järjestämiin Instagram-täydellisiin ruotsalaisiin juhannusjuhliin saaristossa - kaikki se, mitä juhlissa tapahtuu, muuttaa kaiken peruuttamattomasti, ja romaanin epilogi avaa myös romaanin nimen.

Kaikki mikä jäi sanomatta on hienosävyinen romaani nuorten naisten maailmasta, paineista ja ystävyydestä, jonka ihminen voi itse tuhota.

Ville Verkkapuro: Pete

 

Kosmos, 2022. Nextoryn äänikirja, 8 h 18 min.

Ville Verkkapuron autofiktiivisen esikoisromaanin Pete tarinan matka rakentuu näennäisesti sen ympärille, että aikuinen poika haluaa selvittää isänsä, Peten, tarinan. Isä on kuollut 37-vuotiaana, pojan ollessa teini. Romaani rakentuu kuitenkin pikemminkin tutkielmaksi addiktioista, pohdintaa päihteistä - niin laillisista kuin laittomistakin - on romaanissa paljon. Pete oli alkoholisti, ja minäkertoja-päähenkilö pohtii paljon omaa suhtautumistaan päihteisiin ja päihteiden asemaa ja merkitystä eri yhteiskunnissa ja ihmiskunnan vaiheissa ylipäätään.

Romaanissa on paljon populaarikulttuurin kuvastoa: Nirvanan Kurt Cobainin tarina kulkee päähenkilön oman tarinan peilinä läpi koko romaanin, ja vertauskuvia löydetään paljon myös esimerkiksi Simpsoneista. Romaanin esseistisestä otteesta näkyy, että taustakirjallisuutta on luettu paljon, ja romaani rakentuu ikään kuin romaanin kirjoitusprosessin kuvaukseksi. Taustakirjallisuus - niin päihteisiin liittyvä tutkimus kuin toisaalta kerronan teorian tutkimus - kuitenkin solahtaa romaanin maailman rakennuspalikaksi onnistuneesti eikä se näyttäydy väkinäisenä tai irrallisena osana teosta. 

Romaanin tarina ponnistaa ns. valkoisen roskaluokan maailmasta. Päähenkilö on syntynyt nuorille vanhemmille yllättäen, äiti ja Pete eroavat, Peten elämän täyttää alkoholi, eikä äitikään ole pulloon sylkevää sorttia. Lapsuudessa muutetaan usein, äiti viihtyy yöelämässä ja poika on paljon hoidossa muualla kuin kotonaan. Äidin poikaystävät vaihtuvat, uuseperhekuvioita syntyy. Kotona syödään epäterveellisesti, luetaan Seiskaa ja pelataan videopelejä.

Romaanin rajatussa pojan elämänkaaressa lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen rajautuu jonkinlainen sankarimyytin kasvukertomus: nuoruuteen länsisuomalaisessa pikkukaupungissa liittyy rajuakin päihteidenkäyttöä, sitten poika muuttaa Helsinkiin ja pääsee tai päätyy mukaan mainostoimistoelämään, ylenee, saa kovaa palkkaa, elämässä tärkeässä roolissa ovat erilaiset huumeet, kunnes käyttö alkaa aiheuttaa lähinnä itsetuhoisuutta ja päähenkilö jotakuinkin raitistuu ja kiinnostuu terveellisistä elämäntavoista. Pinnallinen mainostoimistoelämä ja kapitalistinen menestys jätetään taakse.

Romaanissa onkin useita kohtauksia, joissa kuvaillaan tarkasti, mitä vegaanis-terveellistä ruokaa päähenkilö valmistaa: mainitaan avokado, chiansiemenet, smoothiet, nyhtökaura... Asioita kuitenkin ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla: samanaikaisesti, kun ruoanlaitosta ja syömisestä kerrotaan, taustakirjallisuudesta nostetaan esiin (ylemmän) keskiluokan ruokafetissi ja huomio, kuinka merkityksellisyyttä ja nautintoa koetetaan hakea ruoasta. Myös päihteiden merkitystä ja käyttöä ristovalotetaan varsin freesisti: vaikka päähenkilö tavallaan irtautuu päihdemaailmasta ja esimerkiksi baareissa tilaa alkoholitonta olutta, hän ei kuitenkaan missään vaiheessa tuomitse muiden päihteidenkäyttöä ja ottaa joissakin tilanteissa itsekin.

Romaanin keskeisimpänä teemana on mielestäni addiktioiden ja addiktiivisuuden pohdinta. Addiktioista kirjoitetaan kiinnostavasti, uteliaalla ja empaattisella otteella. Ainoat korviin särähtävät kohdat addiktiopohdinnoissa ovat ne, joissa puhutaan "oikeasta tavasta" tai "oikeista syistä" käyttää. Kirjoittaja koettaa perustella näitä asioita (lyhyesti sanottuna siten, että oikea käyttö tapahtuu ikään kuin ilon ja ymmärtämisen näkökulmasta, ei pakenemisen tai vaikeiden asioiden käsittelemisen välineenä), mutta ei mielestäni täysin onnistu. Olipa argumentoitava asia mikä tahansa, on varsin heppoista sanoa, että jos sitä tekee "oikealla" tavalla, se on hyvästä, ei ongelma.

Romaanin kielessä on jonkin verran korrelaattivirheitä, jotka toimitusvaiheessa olisi voinut perata pois. Virhe on suhteellinen käsite, ja esimerkiksi äiti-sanan astevaihteluton käyttö sopii toisaalta romaanin päähenkilön kerrontaan, toisaalta ehkä korostaa äidin merkitystä ja romaanin päähenkilön läheistä suhdetta (tai toivetta ja halua läheisestä suhteesta) äitiin; samaa sanoisin vaikka psyyke-sanan puhekielisestä taivutuksesta. Korrelaattiongelmat eivät puolestaan ole kerronnan kannalta perusteltuja vaan luovat vain ongelmallisia viittausuhteita asioiden välille.

Pete on kiinnostava, tärkeä ja lukijan itsensäkin ajattelemaan saava romaani ylisukupolvisuudesta ja käytösmalleista sekä elämän merkityksellisyyden etsimisestä.

Kvetkas-ruokavaunu, Hakaniemi

Kävimme testaamassa Helsingin Hakaniemessä parkissa olevan Kvetkas-ruokavaunun Helsingin Sanomien positiivisen arvion innoittamina eräänä talvituiskuisena päivänä. Ja kyllä: ruoka oli herkullista! Listalla on monenlaista, bowleja ja burgereita lisukkeineen. Burger-vaihtoehtoja on viitisen, ja jokaisen saa joko vegenä tai vegaanisena. Ruoka on hieman ylihintaista ottaen huomioon, että talvella vaunu toimii käytännössä vain take awayna, mutta ruoan vuoksi siellä kyllä kannattaa käydä ostoksilla.

Mark Manson: Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan - Nurinkurinen opas hyvään elämään

 

Atena 2018. Suom. Aura Nurmi. Alkuteos The Subtle Art of Not Gicing a F*uck. Nextoryn äänikirja, 6 h 9 min.

Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*askaakaan on provokatiivisesti nimetty elämäntaito-opas. Aloitus on jotenkin niin populistinen ja pinnallinen, että olin lähellä luovuttaa teoksen kuuntelemisen. Kuitenkin sen jälkeen teos paranee huomattavasti. Manson kertoo paljon esimerkkejä omasta elämästään, ja ne tuovat teokseen konkretiaa ja samastumispintaa, ja hän kertoo niistä elävästi. Teoksessa on myös jonkin verran abstraktimpaa tai teoreettisempaa pohdintaa muun muassa merkityksellisyydestä, eli kyllä tämä kuuntelemiskokemuksena paikkaansa puolustaa.

Hannu Paloniemi: Lumiluolapoika

 

"Milloin äiti tulee, kysyin isältä ja pyyhkäisin pisaroita otsaltani."

Like 2023. 283 s.

Hannu Paloniemen esikoisromaani Lumiluolapoika on pojan kasvukertomus lapsuudesta nuoruuteen ja samalla 1980-luvun ajankuvaa Pohjois-Suomesta. Romaani alkaa itäisen Lapin helteestä, maaseudulta, jossa pojan perhe on asunut tämän varhaislapsuuden ajan. Itä-Lapin maaseudulta muutetaan Länsi-Lapin kaupunkiin, Tornioon, ja vuodenajoista vallitsevaksi vaihtuu talven kuvaus. Muutto Tornioon heijastelee myös perheen luokkanousua tai sen yritystä: on uusi kerrostaloasunto mukavuuksineen, isän uusi työpaikka koulussa ja asuntolaina. Samanaikaisesti perheen sisällä kuitenkin nousee musta pilvi: äiti sairastuu syöpään, ja ensin äidin pitkäaikainen ja vakava sairastaminen lyö leimansa perheen arkeen, sittemmin äidin kuolema muuttaa lopulta kaiken perheessä.

Lumiluolapoika kuvaa herkkää varhaisnuoruuden aikaa, kun lapsuus muuttuu esiteini-iäksi ja sitten teini-iäksi. Päähenkilö-pojan maailman kannatteleviksi elementeiksi tulee musiikki ja talvi. Musiikin voimaa romaanissa kuvataan vahvasti ja sidoksissa tarinan ajankohtaan 1980-lukuun: musiikkia voi nauhoittaa radiosta c-kasetille, käydä ostamassa lp-levyjä pyöräilemällä Ruotsin puolelle Haaparantaan avattuun levykauppaan ja valita levyn joko kansikuvan tai kavereilta kuultujen suositusten perusteella (tai levyjä voi myös kuunnella levykaupassa ennen ostopäätöstä, mutta se sisältää maineriskin: entä jos pyytää kuunneltavaksi levyä, joka osoittautuukin noloksi tai huonoksi, ja kaupassa on muitakin ostoksilla olevia nuoria, ja valintansa kautta leimautuu siis itsekin noloksi tai huonoksi) tai sitten mennä kuuntelemaan bändejä musiikkitapahtumiin. 

Talven kuvaus romaanissa on kaunista ja vahvaa. Talvi on pakopaikka kodin seinien sisältä.

Äidin kuolema on käännekohta, jonka jälkeen ei ole paluuta. Sairastamisen aikana perheessä on jatkuvaa, lainehtivaa toivoa käänteestä parempaan ja parantumisesta, mutta kuolema on lopullista. Toisaalta kuolema vapauttaa perheenjäsenet - päähenkilö-pojan, isosikson ja isän - elämään omaa elämäänsä ja menemään eteenpäin, mutta samalla kuolema lyö häpeällisen ja vahvan leiman perheeseen ja vaikuttaa voimakkaasti pojan identiteettiin: kuinka hän voisi vielä olla muiden silmissä jotakin muuta kuin "se poika, jonka äiti kuoli"?

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

 

Otava 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 3 min.

Joonatan Tolan omaelämäkerrallinen romaani Hullut ihanat linnut jatkaa perheen tarinaa suunnilleen siitä, mihin hänen esikoisromaaninsa Punainen planeetta jäi. Isä on kuollut, ja lasten elämä jatkuu äidin kanssa. Äiti on traumatisoitunut miehensä kuolemasta ja terveyskin alkaa pettää. Lastensuojelun "hanhiemo" kollegoineen alkaa käydä perheen luona, ja lopulta perhe kokonaisuudessaan muuttaa ensin jonkinlaisen lastensuojelulaitoksen pihapiiriin asumaan ja sittemmin äiti muuttaa hoitolaitokseen ja lapset sijaisperheeseen. 

Romaani käsittelee hyvin rankkoja aiheita, mutta kerronnan näkökulma on pienen pojan - ja kun kokemusta muunlaisesta elämästä ei ole, se, mitä ympärillä tapahtuu, näyttäytyy ikään kuin normaalina. Kerronnassa on myös etäisyyttä ja huumoria, mikä näkyy esimerkiksi perheenjäsenten nimeämisessä. Sisaruksia ei kutsuta nimeltä, vaan heitä kutsutaan esimerkiksi "budjetinlaskijasiskoksi" ja "tilintarkastajasiskoksi", missä näkyy myös se, kuinka paljon vastuuta lapset joutuvat ottamaan arjesta asuessaan todellisuudesta enemmän ja enemmän irtautuvan äitinsä kanssa.

Romaanin toisena aikatasona on pojan nuori aikuisuus ja ajankohta, kun hänen tyttöystävänsä synnyttää sairaalassa. Elämä jatkuu. Tarinasta jää haikea olo.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Otava 2021. Alkuteos The Undergroud Railroad, suom Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 11 h 45 min.

Maanalainen rautatie ei sovellu kovin hyvin kuunneltavaksi: romaanissa on paitsi keskushenkilö Coran lisäksi useita henkilöhahmoja, myös kronologian rikkovia ennakointeja ja takaumia. Luettuna tästä romaanista olisi varmasti syntynyt erilainen kokemus. Teoksen tematiikka on tärkeä: romaani kertoo orjuudesta Yhdysvalloissa ja ajasta, kun orjuus alkaa murtua mutta ei vielä ole päättynyt. 

Orjuutta romaanissa kuvataan väkivaltaisen yksityiskohtaisesti. Realismin rikkoutumisen ja toivon symbolin romaaniin tuo sen nimen mukainen "maanalainen rautatie": romaanissa on olemassa salainen maanalainen rautatieverkosto, jonka avulla orjat voivat päästä pakoon. Romaanin keskushenkilö Cora pakenee plantaasilta maanalaista rauatietä pitkin, ja tavallaan koko romaani on odysseia, joka kuvaa Coran pakoa, joka hetken seesteisen ajanjakson päästä jälleen jatkuu. Ihmisiä Coran ympärillä kuolee, ja yhteiskunta näyttäytyy rasismin läpäisemänä - lukuun ottamatta joitakin valkoisia, jotka ajavat orjuudesta luopumista ja operoivat esimerkiksi maanalaista rautatietä.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Otava 2020. Alkuteos The Nickel Boys. Suom. Markku Päkkilä. Nextoryn äänikirja, 6 h 49 min.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat käsittelee rotusortoa, rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta Amerikassa. Keskeisenä tapahtumapaikkana, joka oikeastaan määrittelee koko päähenkilö Elwoodin elämää, on Nickelin koulukoti, jonne Elwood joutuu ilman syytä. 

Elämä ja arki koulukodissa on siististä ulkokuoresta huolimatta täyttä helvettiä. Koulukodin työntekijät toimivat mielivaltaisesti ja ovat valmiita käyttämään äärimmäistä väkivaltaa. Koulukotikuvauksen osalta romaani tuo mieleen holokaustikirjallisuuden. Romaani on vaikuttava ja silmiäavaava katsaus Yhdysvaltain lähihistorian pimeisiin kohtiin. Romaanin taustana toimivat tositapahtumat.

Miguel Guerrero: Opas kriisitilanteisiin

 

Karttakeskus, 2022. Alkuteos Krisberedskap för alla, 2021. Suom. Paula Erkintalo. 199 s.

2020-luku: etenevä ilmastonmuutos, koronapandemia vuosikymmenen vaihteesta, sodan paluu Eurooppaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022, muutoksen Suomen turvallisuuspolitiikassa ja Nato-hakemus keväällä 2022, sodanjälkeinen kiihtyvä inflaatio ja sen taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset - ja mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan.

Miguel Guerreron Opas kriisitilanteisiin on perusteos erilaisista yhteiskunnallisista kriiseistä ja kriisitietoisuuden kasvattamisesta. Teos on selkeästi eri kokonaisuuksiin jäsennelty ja sisältää myös teoriaa havainnollistavia tarinoita, joiden avulla erilaisia toimintamalleja konkretisoidaan. Kirjan kirjoittaja on Ruotsin puolustusvoimien erikoisupseeri, ja se toki näkyy teoksen painotuksissa. Teoksessa on runsaasti konkreettisia ja käytännönläheisiä vinkkejä ja ohjeita kriiseihin valmistautumisesta ja niiden kohtaamisesta. Teos toimii hyvänä perusteoksena kaikille aihepiiristä kiinnostuneille.

JP Koskinen: Haukansilmä

 

"Portaat olivat kauhean jyrkät."

Like 2021. 466 s.

JP Koskisen romaani Haukansilmä kertoo tarinaa samasta suvusta kuin Tulisiipi, mutta siinä missä Tulisiipi sijoittuu 1900-luvulle, Haukansilmässä ollaan 1800-luvulla. Romaanit voi oikeastaan lukea missä järjestyksessä vain tai niitä voi ajatella itsenäisinä teoksina. Haukansilmä alkaa siitä, kun Kuuran perhe muuttaa Suomesta Amerikkaan ja saapuu laivalla New Yorkiin. Päähenkilönä on perheen poika Yrjö, jolle siunaantuu monta nimeä: Amerikkaan saavuttaessa isä päättää, että nimen on sovittava uuteen kulttuuriin, ja niinpä Yrjöstä tulee George. 

Amerikan-elämä alkaa New Yorkista, kaupunkielämästä ja kaupunkikuvauksesta. Kun asiat menevät kaupungissa huonosti ja perhe kuulee mahdollisuudesta saada maata lännestä ja asua uudisasukkaana, tartutaan mahdollisuuteen ja muutetaan preerialle. Uudisasukaselämää preerialla kestää aikansa, kunnes intiaanit hyökkäävät ja George päätyy heidän matkaansa heidän vankinaan.

Haukansilmä on enemmän seikkailuromaani kuin Tulisiipi, mutta se yhtä lailla käsittelee yhteiskunnan jännitteitä ja valtarakenteita ja tyylissä on samaa kuulautta ja ajatuksen kirkkautta kuin Tulisiivessä. Kirjailija tapattaa henkilöhahmojaan varsin surutta, mikä tuo lukukokemukseen haikeutta ja tekee romaanista elämänmakuisen. Muutoksia ja menetyksiä tapahtuu ja se kuuluu elämään.

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Atena 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 47 min.

Anna Soudakovan romaani Varjele varjoani on viipyilevästi kirjoitettu tarina eri sukupolvien naisista, identiteetistä ja elämästä. Tarina lähtee liikkeelle Leningradista, jossa Vera asuu kommunalkassa. Neuvostoliittolaisen arjen kuvaus on yksityiskohtaista. Kun valtio alkaa natista liitoksissaan ja Veralle ja hänelle syntyneelle tyttärelle Ninalle paljastuu, että heillä on inkeriläisiä juuria, vaikka Veran äiti niistä ei olekaan koskaan puhunut, koska äidille asia on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin mahdollisuuksia. Kun Suomi avaa keskustelun inkeriläisten paluumuutosta, Vera näkee siinä mahdollisuuden elää elämäänsä jossakin muualla kuin Leningradissa, jonka ilmapiiri on alkanut muuttua yhä ahdistavammaksi. Vera, hänen miehensä Georgi ja heidän tyttärensä Nina muuttavat Suomeen ja päätyvät Turkuun Varissuolle. 

Romaanissa varsinkin maahanmuuttajuuden, identiteetin ja sopeutumisen kysymyksiä käsitellään oivaltavasti ja maahanmuuttajan arjen kautta. Suomen-jaksossa keskushenkilöksi vaihtuu piakkoin tytär Nina, jonka kasvamista aikuiseksi seurataan. Romaanin keskeinen teema on myös äitiys, joka ei näyttäydy helppona tai ruusuisena. Myös maahanmuuttajamiesten identiteettiongelmia kuvataan osuvasti: Georgi on Neuvostoliitossa ollut arvossaan oleva tiedemies, mutta Suomessa hän ei kelpaa mihinkään. Oman paikan löytäminen uudessa maassa näyttäytyy kivuliaana prosessina. 

Kerronta etenee aina nykyaikaan ja Venäjän vuonna 2022 aloittamaan Ukrainan sotaan saakka.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet

 

Otava 2022. Nextoryn äänikirja, 13 h 54 min.

Olli Jalosen romaani Stalker-vuodet on kerronnaltaan pienieleinen, yksilön elämänvalintoihin keskittyvä romaani - ja samalla nuo elämänvalinnat heijastelevat kokonaista aikakautta ja Suomen historian varjoja. Jokin Stalker-vuosissa on taianomaista, ja sen kuuntelemiseen koukuttuu.

Päähenkilö tekee koko elämäänsä ohjaavan valinnan nuorena yliopisto-opiskelijana Tampereella vuonna 1974. Häntä pyydetään mukaan kohorttiprojektiin ja hänelle kerrotaan, että projektissa seurataan kokonaisen ikäluokan, vuonna 1954 syntydeiden ihmisten elämää - ja projekti on erittäin salainen. Päähenkilölle annetaan lista entisistä luokkatovereista ja yliopistolla opiskelevista ihmisistä ja häntä käsketään raportoimaan heistä. Niinpä päähenkilö soluttautuu listan ihmisten elämään ja alkaa kirjoittaa heistä raportteja. Joskus hän kirjoittaa raportteja yleisellä tasolla, joskus häneltä pyydetään raporttia liittyen johonkin spesifiin asiaan. Projekti alkaa ottaa hänen elämässään tilaa yhä enemmän ja enemmän, vanhat ystävät unohtuvat ja hän viettää aikaa lähinnä seurattaviensa kanssa. Alussa päähenkilö on mukana hyvin sinisilmäisesti, mutta kun hänestä tulee seurattaviensa kanssa läheisempi, hän alkaa epäillä omaa toimintaansa ja koko projektin eettisyyttä ja moraalisuutta.

Stalker-vuosien päähenkilö kasvaa opportunistiksi, ja valmistuttuaan yliopistosta hän hakee töihin Indonesian suurlähetystöön. Suurlähetystön tiedottajana hänen toimintansa asettuu laajempaan kontekstiin - eikä kohorttiprojektistakaan voi oikein irtautua. 

Romaani pitää otteessaan loppuun saakka, sillä päähenkilö alkaa koko ajan paremmin tiedostaa oman toimintansa konteksteja, eikä hän pidä siitä, mitä hän näkee. Paljastuuko hän? Mikä kaikki hänessä voi paljastua?

Stalker-vuodet tekee näkyväksi hienosti opportunismin vaikutukset päähenkilön elämään. Kuinka voi olla aito, jos aina vain myötäilee ja tarkkailee? Kuka päähenkilö oikein edes on? Tai voiko hänestä tulla mitään muuta kuin mihin ja millaiseksi hän on kohorttiprojektiin osallistuttuaan tullut? Kohorttiprojektikaan ei tietenkään ole sitä, millaisena se on päähenkilölle markkinoitu, vaan urkkijatoimintaa, jonka tuloksista ei olla tekemässä mitään tieteellistä tutkimusta vaan joita käytetään poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

En ole aiemmin lukenut Jalosen romaaneja, mutta Stalker-vuosissa mielestäni aihe ja kerronta luovat yhdessä erittäin onnistuneen kokonaisuuden.

Ricardas Gavelis: Vilnan pokeri

 

Siltala 2022. Suom. Urte Liepuoniute ja Per Länsmans. Nextoryn äänikirja, 22 h 48 min.

Vilnan pokeri on erikoinen romaani: sekä kiehtova että ällöttävä, yhteiskuntakriittinen että epätodellinen. Eniten nautin Gaveliksen tavasta kuvata Vilnan kaupunkia ja neuvostojärjestelmän absurdiutta. Vilna todella elää ja hengittää tässä kirjassa, niin kliseistä kuin näin onkin sanoa. 

Romaani koostuu neljästä osasta, joissa kussakin on eri kertoja. Ensimmäisen osan kertojana on Vitautas Vargaliis (kuten se kirjassa luetaan - kirjoitusasuksi kustantamon sivulla paljastuu Vytautas Vargalys), ja tämä on osista pisin. Teoksen alussa on (kääntäjän?) esipuhe, joka taustoittaa romaania hyvin ja joka antaa sisua romaanin lukemiseen. 

Sisua nimittäin eritoten Vargaliisin toimiessa kertojana tarvitaan, sillä hän on hahmo, joka vaikuttaa psykopaatilta. Vargaliis on ollut vangittuna ja kokenut vankileirin, nyt hän on taas Vilnassa. Hän on erittäin epäluotettava kertoja ja hänen osuudessaan kuvataan muun muassa myös kidutusta, jota hän on vankina kokenut. Romaanin nykyhetki sijoittuu 1970-luvun Vilnaan.

Toisena kertojana on Martti, joka koettaa omalla tavallaan saada kiinni todellisuudesta keräämällä esineitä museoon, jota ei ole tai joka sijaitsee hänen omassa olohuoneessaan, sekä kirjoittamalla ei aikakirjaa vaan marttikirjaa, jossa hän koettaa saada kiinni Vargaliisin tarinasta. Martin osio on osioista suoriten yhteiskunnallinen.

Kolmas kertoja on nainen, jonka Vargaliis on nimennyt "vanhankaupungin Kirkeksi" ja jonka nimi on Stefania. Kaikki kertojat ovat paitsi subjektiivisia, myös epäluotettavia ja tiedostavat sen itsekin. Neljäs kerrontanäkökulma zoomaa omalla tavallaan kauemmas - kertojana on aiemmin tarinassa kuollut matemaatikko-jazzmuusikko, joka on valinnut uudelleensyntyä Vilnaan koiraksi (siinä missä moni Vilnan puista paljastuu kuolleiksi uudelleensyntyneiksi hinduiksi). 

Postmodernismi näkyy romaanissa siis varsinkin epäluotettavien kertojien käyttämisenä, mutta kertojien epäluotettavuus korostaa osuvasti myös neuvostotodellisuuden epäluotettavuutta ja absurdiutta. Ensimmäisessä osassa kerrotaan myös Vargaliisin lapsuudenperheestä, ja taisi olla hänen isoisänsä, josta romaanin paska-kielikuvallisuus lähtee liikkeelle. Mies vie huussiin kaukalon ja rakentaa siihen paskasta valtavan tornin ja toteaa, että se on "kaikkien paskojen paska" - siis paikka, jossa he ovat, elämä, jota he elävät, neuvostotodellisuus. Mies olisi halunnut paskaämpärin myös hautajaisiinsa, mutta tätä ei voitu toteuttaa. Kielikuva "universumin perse" puolestaan nousee esiin Martin kuvaillessa Vilnaa. Martin osiossa taisi olla myös mainio kielikuva "yksin kuin sormi jumalan perseessä". Koska kyseessä on äänikirja, myönnän itsenikin tässä epäluotettavaksi referoijaksi. Koiran toimiessa kertojana puolestaan pohditaan, mikä kaikkivoipa jumala se sellainen olisi, joka ei voisi tehdä itsemurhaa.

Neuvostojärjestelmän absurdia hulluutta kuvaa loistavasti kohtaus kaupassa: Vargaliis ja hänen ystävänsä päätyvät vahingossa kaupungille, kun kaupunki on tyhjennetty, siivottu ja lavastettu neuvostopampun vierailua varten. Kadulla on äitejä työntelemässä päämäärättömästi lastenvaunuja - valeäitejä, liekö vaunuissakaan mitään. Kaikki on pysähtynyttä, jännittynyttä, näyteltyä kulissia. Kauppa on kerrankin täynnä tavaraa. Siellä on valeasiakkaita, ja Vargaliis ystävineen päätyy kauppaan. Kauppareissustakin saadaan romaanissa kuulla kaksi toisistaan poikkeavaa versiota.

Romaanissa on paljon groteskia kuvausta ja ruumiillisuutta. Tämä tekee romaanista ajoittain vastenmielisen ja raskaan lukea. Toisaalta, kun kuvauksen kohteena on järjetön, yksilöä alistava diktatuuri, siihen liittyvä vallan- ja väkivallan käyttäminen sekä kidutus ja ihmiset, jotka elävät tai koettavat elää kaiken sen keskellä elämäänsä, ratkaisua ei voi oikein moittiakaan.

Lux Helsinki 2023

Kävin kokemassa vuoden 2023 Lux Helsinkiä Suvilahdessa. Mielestäni tapahtuman hengen vastaista on laittaa teoksia sisätiloihin - ja kahdella perusteella. Ensinnäkin tapahtumassa parasta on (aiemmin ollut) se, että teoksille voi altistua vahingossa, vain vaikkapa käydessään kävelyllä. Sisätilateosten suhteen tämä ei ole mahdollista: niiden äärelle on hakeuduttava erikseen, kuin taidenäyttelyyn. Toisekseen sisätiloihin muodostui valtavia jonoja - ja hidas jonottaminen pakkasessa ja tuulessa ei myöskään ole toimivin konsepti. Toiveeni tulevalle onkin, että teoksia olisi runsaammin maantieteellisesti samalla suunnalla ja ne olisivat kaikki ulkona. Tammikuun pimeys on nimittäin loistavaa aikaa tällaiselle tapahtumalle!

Mitä Suvilahdessa sitten oli?

Liettualaisen Kotryna Calkaiten Quietly Speaking Colours...

 

...belgialaisen Anna Burvenichin tunnelmaltaan rautatieasemaa muistuttanut K/NO/W/MATTER/WHAT/EVER/WH/Y/THING...

...ranskalaisen Romain Tardyn The Great Indecision Council, josta oli vaikeaa ottaa kuvaa, koska teos koettiin ikään kuin sisältä päin: ihmiset menivät ympyrän sisään ja sen reunoja pitkin juoksi isoina digitaalisina kirjaimina samaan aikaan tehdyimmät suosituimmat Google-haut, jotka osin kuultiin myös sanallisesti.

Kattilahallissa oli kolme teosta, ja sinne oli varsin lyhyt jono. Ensimmäinen oli korealaisen Tae Gon Kimin The Dresses (joka olisi muuten näyttänyt aivan upealta illan pimeydessä ulkona valkeaa hankea vasten...)...

...toinen italialaisen Masssimo Ubertin Domus Aurea (samantyyppista valotaidetta pääsee tosin näkemään lähes missä tahansa taajamassa joulunaikaan: teos koostui kuution ympärille vedetyistä lämpimänsävyisistä jouluvaloista - kuution sisään sai kävellä "ovista" ja kuutiossa oli myös "ikkunat", mutta ei kattoa)...

 

...sekä suomalaisen Simo Ripatin Juhla.

Kaasukelloon oli satojen metrien jono, joten jätin suosiolla väliin suomalaisen Juha Rouhikosken teoksen Swan Song kokemisen.

Ravintola Yes Yes Yes, Helsinki

Vegeravintola Yes Yes Yes on sitä, mitä nimi lupaa - ihan jees. Hintatasoonsa nähden siis ei aivan vaivan väärti. Valitsimme maistelumenun (56 e) ilman viinipakettia (100 e). 

Menuun kuului kahdet alkupalat. Ensin tarjoiltiin friteerattuja halloumitikkuja kastikkeen kanssa ja paistettuja ruusukaaleja oman kastikkeensa kanssa. Molemmat olivat hyviä, mutta kokonaisuus jäi kuivaksi. Toisena tarjoiltiin labnehia, jonka keskellä oli pieneksi kuutioitua punajuurta, ja salaattiannos. Tämän toisen alkuruuan kyytipojaksi tuli leipää. Nämäkään alkupalat eivät oiken sopineet yhteen - ja jos olisi tullut tilanneeksi menun yksin ja valinnut tässä kohden labnehin, olisi kyllä tullut annoskateus, jos olisi nähnyt jonkun tilanneen salaatin. Alkupalat, vaikka eivät oikein muodostaneet mitään kokonaisuutta, olivat hyviä.

Pääruokana oli risotto, jonka kuvaus kuuluu "Risotto, blood orange, saffron, lemon, fennel flower, pepper". Lautaselle päätynyt lopputulos oli lähes keittomainen, hyvin suolainen ja melko hapan kokonaisuus. On sanottava, että teen itse parempaa risottoa. Kokonaisuudessaan alkuruoat ja pääruoka olivat hyvinkin suolaisia.

Jälkiruoka oli onnistunut ja herkullinen: Lautasella oli kevyttä passion-mangosorbettia, suussa sulavaa marenkia, marjoja ja marjakastiketta. 

Tuskin varta vasten hakeudun Yes Yes Yesiin toiste, mutta jos sinne vielä päädyn, kokemus kokonaisuudessaan on ihan jees. En tiedä, syntyisikö eheämpi menukokonaisuus itse a la carte -listalta poimimalla.