I. B. Tauris 2014. 295 s.
Miranda Vickersin kirja Albanian historiasta keskittyy käsittelemään Albanian tilannetta alkaen ottomaanien ajalta, 1600-1700-luvulta, nykypäivään, 2010-luvulle asti.
Albanialaisuus vaikuttaa teoksen valossa ilmiöltä, joka on samanaikaisesti voimakkaan patrioottista ja kulttuuritietoista mutta samanaikaisesti voimakkaan sisäisen ristiriitaista - Vickersin teoksen valossa sekä albanialaisuudesta käsin katsottuna että Albanian naapurivaltioiden näkökulmasta tarkasteltuna tuntuu osittain jopa ihmeeltä, että Albanian valtio ylipäätään pääsi syntymään. Valtion ja kansan historiaa kuvatessaan Vickers käyttää runsaasti kurjuuden sanastoa (sanapari "äärimmäinen köyhyys" toistuu usein). The Albanians - A Modern History valottaa myös Kosovon asemaa nykyistenkin Balkanin konfliktien ytimessä varsin hyvin.
1800-luku oli kansallisen heräämisen aikaa koko Euroopassa. Suomessa fennomaanien iskulauseena oli "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia". Vickersin mukaan albanialaiset olivat samankaltaisessa tilanteessa: "Just as we are not and do not want to be Turks, so we shall oppose all our might anyone who would like to turn us into Slavs or Austrians or Greeks, we want to be Albanians".
Siinä missä suomenkin kirjakieltä viilattiin nykykuosiin 1800-luvun loppupuolella, kielikysymys oli akuutti myös Albaniassa, mutta kiistaa virisi jo käytettävästä kirjaimistosta: pitäisikö käyttää kreikkalaisia, arabialaisia vai latinalaisia kirjaimia? Yhtä lailla kuin suomen -otta/-oitta-verbikiista päätyi sekaannuksia aiheuttavaan kompromissiin, niin päätyivät albanialaisetkin vuonna 1908 säädetyssä kielilaissa - tuolloin todettiin virallisiksi kirjaimistoiksi latinalaiset ja arabialaiset aakkoset. Vuotta myöhemmin Albania sitten siirtyi latinalaisten aakkosten kannalle.
Kirjaimistovalinnan vaikeus heijasteli albaanien sisäisiä kulttuurieroja - maan alueella harjoitettiin useita uskontoja, ja kirjaimistot liittyivät paitsi uskontoihin myös siihen, mihin kulttuuripiiriin kansakunta ankkuroituisi.
Toisen maailmansodan jälkeen Enver Hoxhan noustua valtaan kirjakielen yhdenmukaistamista jatkettiin. Koska albanialaisen kommunismin juuret ovat Etelä-Albaniassa, kirjakielessä korostettiin eteläalbanialaisia ("Tosk") piirteitä - vaikka pohjoisten murteiden ("Gheg") väitettiin olevan kielellisesti vivahteikkaampia ja rikkaampia.
Koululaitos tuntuu olleen maassa aina (?) varsin heikoissa kantimissa. Jonkinasteinen koulupakko säädettiin vuonna 1934, mutta käytännön toteutuksen estänyt viimeinen niitti oli toinen maailmansota. Tiranan yliopisto perustettiin vuonna 1957 - ennen toista maailmansotaa Albania oli ainoa Euroopan maa, jossa ei ollut yliopistoa. Hoxhan hallinnon ansioksi voidaan kuitenkin laskea kansan lukutaidon kehittyminen - vuoteen 1963 mennessä koulupakosta vihdoin oli tullut totta, jokaisen albanialaisen, sekä miehen että naisen, tuli käydä kahdeksanvuotinen peruskoulutus.
1930-luvulla valtio sekularisoitui, minkä merkkinä oli muun muassa vuoden 1937 käänteinen huntupakkolaki - maan länsimaistamiseksi määrättiin huntukielto.
Kommunismin aikana kulttuuri oli kovin säädeltyä ja kärsi sensuurista, älymystöä ei Vickersin teoksen mukaan juuri päässyt kehittymään tai sen toiminta oli hyvin rajoitettua. Albania todella kärsi kulttuurityhjiöstä. Vickers kuvailee kulttuurityhjiön seurauksia tavalla, joka nykyistenkin kulttuuripalvelurahoituksen kiristäjien kannattaisi lukea: "A common response to the stifling dullness and restrictions of daily life was shoddy workmanship or absenteeism from work."
Albania itsenäistyi vuonna 1912, ja sen jälkeen valtion taival on ollut monellakin tapaa uhanalainen. Vickersin mukaan lähes kaikilla naapurivalloilla oli kiinnostusta Albanian alueita kohtaan, ja ehkä maailmanpoliittisen syrjäisyytensä takia maa on lopulta saanut olla melko rauhassa. Toki Enver Hoxhan kommunistisen hallinnon myötä maa sulkeutui ja eristäytyi paitsi lännestä myös vuorotellen erinäisistä itäblokin maista omatoimisestikin.
Yksitysiautoja Albaniassa ei - johtoa lukuun ottamatta - ollut lainkaan ennen vuotta 1991. Tiet ovat nykyäänkin vaihtelevassa kunnossa ja ajokulttuuri hyviin erilaista kuin Suomessa, mutta koska autoja on kuitenkin yhä edelleen suhteellisen vähän, spontaanimpikin ajotyyli näyttää toimivan hyvin.
Kommunismin kaatumisen jälkeen Albania on avautunut ja suuntautunut länteen. Nato-jäsen maasta tuli vuonna 2009 ja tänä kesänä Albanian uutisoitiin saavuttaneen virallisen EU-jäsenkandidaatin aseman.
Miranda Vickersin teos piirtää suuria kansakunnan kehityslinjoja, ja yleissivistävänä teoksena se on mielenkiintoista luettavaa. Yksittäisen ihmisen kokemusten tasolla Vickers ei liiku, mutta jonkin verran hän kuvaa esimerkiksi Italiaan 1990-luvun alussa vyöryneitä albanialaisia pakolaisia ja lännen ihmetystä maan kommunismin romahtamisen aiheuttamasta lohduttomasta näkymästä - kuinka Euroopassa saattoi olla niin köyhää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti