Johnny Kniga 2014. 407 s.
Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus on erittäin mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan Suur-Suomi-hanketta monesta näkökulmasta.
Teoksen aloittaa Oula Silvennoisen artikkeli "Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi". Silvennoinen käsittelee artikkelissaan suomalaista suhtautumista Suur-Suomi-hankkeeseen. Silvennoinen viittaa muun muassa yhdysvaltalaiseen kirjallisuudentutkijaan Paul Fusselliin, joka on todennut ironiasta tulleen ensimmäisen maailmansodan kokemusten myötä 1900-luvun läntisen historian hallitsevan muistamisen ja kerronnan tavan; Silvennoinnen zoomaa tämän havainnon läpi Suomeen ja toteaa, että "Suomalainen nationalismi myöhästyi eurooppalaisen sotasukupolven ironisen muistin junasta". Junaan noustiin vasta toisen maailmansodan loppumetreillä, kesällä 1944 neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua, jolloin "Suur-Suomesta alkoi olla jäljellä enää vahvan ironian sävyttämä muisto".
Täytyy myöntää, että teoksen luettuani mieltäni jäi vaivaamaan spekulatiivinen kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, mikäli Suur-Suomi-hanke olisi onnistunut? Hankkeen onnistuminen olisi edellyttänyt natsi-Saksan voittoa (ja sikäli myös Neuvostoliiton häviöä) toisessa maailmansodassa, mistä seuraa ihan omanlaisiaan spelukaatioita, mutta jos keskitytään miettimään vain suursuomalaisuutta, askarruttavia avoimia kysymyksiä jää silti runsaasti - esimerkiksi kieli- ja kulttuuripoliittiset kysymykset.
Tuomas Teporan artikkelissa "Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa" tuodaan esille se, että siinä missä Karjalaa alkujaan tarkasteltii karelianististen lasien läpi, karjalaisuutta korostaen, 1920-luvun lopulta lähtien näkökulma muuttuu: kieli- ja kulttuuripolitiikasta tuli avoimen suomalaista. Olisiko (Itä-)Karjala Suur-Suomen osana muodostunut jonkinlaiseksi Suomen omaksi pikku siirtomaaksi, jonka alkuperäiskulttuuri toisaalta olisi haluttu museoida, toisaalta käytännössä "puhdistaa" suomalaiseksi? Mikä olisi karjalan kielen (/kielten) asema nyky-Suomessa? Olisivatko ne vähemmistökieliä, kuten saame?
Jenni Kirves tuo artikkelissaan "Naiset suurta Suomea synnyttämässä: Hurmamieltä ja hurjaa kieltä" esiin naisten näkökulmaa suursuomalaisuuteen. Sari Näreen artikkelissa "'Taistelukenttänä Suomen nuorten sielu': Suur-Suomi-hengen nostatusta, hengellä pelaamista ja vastarintaa" puolestaan käsitellään nuorisolle suunnattua Suur-Suomi-diskurssia. Näre siteeraa paljon Suur-Suomi-runoutta, jossa "välittyivät fasismille tyypilliset totalitaariset piirteet". 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen Suomi näyttäytyy hyvinkin fasistisena. Näreen mukaan heimoaatteen mausteena oli ryssäviha, pyhä viha uskonnollisella merkityksellä maustettuna. Uskonto sekoitettiin politiikkaan, joka nähtiin lähinnä kamppailuna "vihollista" vastaan, ei niinkään kompromisseihin pyrkivänä yhteisten asioiden hoitona. Näreen artikkelin diskurssianalyysi herättelee miettimään myös nykydiskeursseja, ja eritoten nuorille suunnattua puhetta. Mitä me tällä hetkellä vaadimme ja odotamme nuorisolta ja millaisella ilmaisulla nuorisoa ohjataan tavoitteita kohti?
Näre nostaa esiin myös 1930- ja 1940-lukujen laajan ilmiantojärjestelmän. Hän toteaa näien vuosikymmenten olleen "suomalaisen kortistoinnin kulta-aikaa". Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin toiminta ulottui kaikkialle; kaikki ilmiannettiin, kaikki toimivat ilmiantajina ja Valpo kortitti ilmiannetut.
Varsinainen sotimisen näkökulma tulee eniten esiin Ville Kivimäen artikkelissa "Rintamamiesten Suur-Suomi: Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa". Kivimäki tuo esiin Itä-Karjalan miehityksen aiheuttamat ristiriitaiset tavoitteet ja tunteet, hän esimerkiksi huomauttaa, että "Onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle, että ne puna-armeijan joukot, joita vastaan suomalaiset vuonna 1941 Laatokan pohjoispuolella taistelivat, koostuivat merkittävältä osaltaan Itä-Karjalan omasta väestöstä". Edellä havaittu selittää hyvin sitäkin, miksi Karjalan asukkaat suhtautuivat ristiriitaisesti tai epäilevästi heitä "vapauttamaan" tulleisiin suomalaisiin.
Artikkelinsa lopussa Kivimäki ottaa kantaa suomalaiseen sotadiskurssiin. Hän toteaa, että parin viime vuosikymmenen aikana torjuntavoitosta on tullut yleisin tapa puhua jatkosodasta, ja selittää tätä sillä, että "Kansallisesti on otollisempaa rakentaa kollektiivisia muistoja yhteisen selviytymistarinan ympärille - toisin kuin unelmalle Suur-Suomesta, Tali-Ihantalalle on mahdollista antaa selkeä, ristiriidaton merkitys".
Teoksen viimeinen artikkeli, Jenni Kirveen "Pyhä ja kirottu sota: Suur-Suomi-aatteen uho ja tuho aikalaisten kokemana" tarkastelee aatemaailma murrosta - miten Suur-Suomi-ajattelu oli mahdollista jollain lailla tukahduttaa ja jättää taakse ja mitä aatteen kannattajille kävi? Hitlerin Taisteluni oli Suomessakin hitti, Kirveen mukaan sitä painettiin kaikkiaan 30 000 kappaletta. "Kolmannessa valtakunnassa nähtiin monia ihailemisen arvoisia asioita, kuten esimerkiksi täystyöllisyys, perhekeskeisyys, ruumiinkulttuurin ihannointi, järjestelmällisyys ja toiminnallinen tarkkuus."
Kun sota loppui, traumatisoituneet miehet palasivat rintamalta. Jotain valtion kaksinaamaisesta politiikasta kertoo se, että viinakaupat avattiin - näin "iso osa miesten kotiuttamisrahoista saataisiin saman tien takaisin valtion kassaan".
Siinä missä natsi-Saksa on saanut perata hyvinkin tarkkaan historiaansa ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on käyty, Suur-suomen jälkipyykki näyttää Luvattu maa -teoksen näkökulmasta toisenlaiselta. "Suomessa sotasyyllisiksi tuomittiin sodan jälkeen poliitikkoja ja upseereita, ei ajattelijoita tai tieteentekijöitä", Kirves kirjoittaa. "Entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat kaikessa rauhassa jatkaa entisissä toimissaan. /--/ juuri kukaan heistä ei kärsinyt paljoakaan sodan jälkeen ammatillisessa mielessä entisistä aatteistaan vaan he saivat jatkaa entisissä viroissaan jaylenivät urapolullaan ilman ongelmia. Heille jaettiin myös kaikkein korkeimpia arvonimiä."
Jos matka Suomen historian vaietun diskurssin puolelle kiinnostaa, Luvattu maa on ehdottoman suositeltava teos.
Noista arvonimistä tulee mieleen, että eikös Suomessa edelleenkin jaeta niitä kunniamerkkejä niille, jotka ovat riittävän pitkään samassa eläkevirassaan pysytelleet?
VastaaPoistaPuheenaoleva kirja on sikälikin kiinnostava, että sen tai mahdollisesti jonkun toisen myöhemmin julkaistavan teoksen myötä on kenties joskus eriteltävissä mitä hyvää kansallissosialistien aatemaailma mahtoikaan sisältää. On mahdotonta kuvitella, että ihmiset Saksassa ja vieläpä Suomessakin olisivat ihannoineet järjestelmää, jossa kaikki olisi kuin suoraan paholaiselta. Ameriikassa otettiin Saksan tiedemiehet ja monet muut kihot vastaan hyödyntämään amerikkalaista tiedettä ja muuta toimeliaisuutta, lisättiin vain NOT-sana asiakirjoihin a Member of the Nazi party -kuvauksen eteen. Niin ainakin on jossain tv:n dokumenttiohjelmassa väitetty ja näytetty esimerkkejä aiheesta.
Hyvien asioitten esiinnostamista kaipaisi mielestäni myös Neuvostoliiton järjestelmä.
Kyllähän pitkästä urasta palkitaan edelleen. Ja ehkä edelleenkin on niin, että jos ylenee tarpeeksi korkealle, hyvä veli -kerho pitää huolta, vaikka olisi tullut töppäiltyäkin. Sikäli maailma ei näytä kovin vahvasti muuttuneen.
PoistaTuskinpa tuon ajan ihmiset ihannoivat "järjestelmää, jossa kaikki olisi suoraan kuin paholaiselta" - mutta eikö se mene pitkälti niin, että jos kansa saa leipää ja sirkushuveja, se on suopeampi sulkemaan silmänsä pahuuksilta, jotka eivät suoraan siihen itseensä kohdistu (ja joita ei muutenkaan aktiivisesti tuotu julkisuuteen)?