Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

 

Gummerus 2019. Norjankielinen alkuteos Nei og atter nei. Suom. Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 7 min.

Nina Lykken tapa kirjoittaa satiiria ihmiselämän arkisista heikkouksista on osuva, tarkkanäköinen ja sopivassa suhteessa henkilöhahmojaan ymmärtävä ja heidän toimilleen naurava. Romaanissa Ei, ei ja vielä kerran ei on kolme keskuehenkilöä, joiden kautta kerronta vuoronperää suodattuu. Ensinnäkin on myöhäiskeski-ikäinen, (ylempään) keskiluokkaan kuuluva aviopari, vaimo Ingrid ja mies Jan. 

Ingrid on turvallisuushakuista elämää elävä opettaja, joka ei kuitenkaan ole aivan tyytyväinen elämäänsä: häntä turhauttavat esimerkiksi kotona asuvat aikuiset pojat, jo siis miehet, jotka vain tuntuvat nauttivan ilmaisesta täysihoidosta ilman aiettakaan aikuistua, itsenäistyä ja ottaa vastuu itsestään, ruoistaan ja pyykeistään. Jan puolestaan on töissä ministeriössä, tavanomainen harmaa byrokraatti, josta nuoruudessaan ei tullutkaan rokkitähteä - mutta hän vaikuttaa olevan ihan tyytyväinen elämäänsä.

Kolmas keskushenkilö on kolmikymppinen Hanne, joka ei oikein tunnu saavan elämästään kiinni. Parisuhteet eivät kestä, ystävät ympärillä käpertyvät rakentamaan perhe-elämäänsä, bilettäminen alkaa tuntua tyhjältä ja uraa toki voi aina maanisesti luoda - tai vaikka muuttaa aina uuteen asuntoon, kun mikään ei oikein tunnu omalta.

Tapahtumat lähtevät vyörymään, kun Hanne - joka on samassa ministeriössä töissä kuin Jan, joka ylennetään hiukan sattumalta ministeriön pomoksi - iskee Janin suoraviivaisesti ministeriön illanvietossa. Janin identiteetti ja elämä menevät aivan raiteiltaan. On kuin hän olisi nuori jälleen, kuin elämä antaisi ihan uudenlaisia mahdollisuuksia - ja hän kokee, että hänen on ehdottomasti annettava tälle kaikelle mahdollisuus. Kaksoiselämää avioliitossa kestää aikansa, mutta lopulta Jan kertoo suhteesta Ingridille - kuitenkin koko ajan korostaen, että hän ei halua erota. 

Romaanissa tapahtumat johtavat toisiin sillä tavoin kiinnostavasti, että kun toiset eivät toimikaan odotusten mukaisesti (olivatpa odotukset sitten henkilöhahmon omia tai vaikkapa kulttuurisia toimintamalleja), alkaa tapahtua kiinnostavia asioita. 

Mitä Hanne oikein tavoittelee ja voiko sen saada? Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella, toisten elämässä? Voisiko alkaa elää jonkun toisen elämää, muuttua toiseksi, tulla sitä kautta onnelliseksi ja saavuttaa tasapainon, joka toisella näyttää olevan?

Mikä on jätetyn naisen (jota toki tietenkään "ei jätetä", joska Jan "ei halua erota") rooli ja mitkä ovat myöhäiskeski-ikäisen naisen mahdollisuudet tehdä ratkaisuja elämässään, joka ei pitkään aikaan ole tuntunut tyydyttävältä?

Mikä on viidenkympin villityksen kouriin joutuvan miehen paikka maailmassa? Voiko nuoruuden elää uudelleen - ja voiko sen elää uudelleen siten, että se ei johtaisikaan aikuisuuteen vaan olisi jatkuvaa, ihanaa vapautta ja eläimellistä seksiä?

Ei, ei ja vielä kerran ei on viihdyttävä romaani, joka pitää otteessaan ja luo moniulotteisia henkilöhahmoja, joissa on samastumispintaa ja joille voi samalla kuitenkin nauraa. Hieno yhdistelmä!

Helena Immonen: Operaatio Napakettu

Docendo 2023. Storytelin äänikirja, 12 h 29 min.

Helena Immosen Operaatio Kettu -sarjan kolmas osa, Operaatio Napakettu, sijoittuu pohjoiseen. Lapissa - niin Suomen kuin Norjankin alueella - alkaa tapahtua. Suomen Lapissa valmiusjoukkojen harjoituksissa oleva Joni joutuu tapahtumien polttopisteeseen, ja pian Natoon liittyneen Suomen joukkoja lähetetään ratkomaan myös tilanteita Norjassa.

Tiedustelun parissa työskentelevä Riina lähtee ulkoministeriön matkalle Huippuvuorille, mikä ei sekään jää pelkäksi lomailuksi, koska paikalla on Aavikkoketusta tutuksi tullut amerikkalainen agentti Peto. 

Mikael on pitkälti siisteissä sisätöissä, mutta pääsee pariinkin otteeseen myös kentälle. Esikunnan hommissa korostuu cyberrikollisuus, minkä myötä Hilla-nimisen murteellisesti puhuvan nörttihahmon rooli korostuu. Hillan esikuva löytynee Stig Larssonin tuotannosta.

Jonin puoliso Meri saa myös hieman enemmän roolia Operaatio Napaketussa kuin aiemmissa sarjan osissa, nimittäin hän toimii yliopstolla vaihto-opiskelijoiden parissa ja hänen vastuullaan on eritoten kiinalaisen Wein tutustuttaminen suomalaiseen kulttuuriin. Pohjoisessa - Lapissa ja Jäämerellä - läsnä on toki Venäjä, mutta miten ne muut suurvallat intresseineen ja teknologioineen...

Operaatio Napaketussa on monenlaisia aineksia: cyber- ja hybridisodankäyntiä, suurvaltapolitiikkaa, biologista sodankäyntiä, monia lokaatioita, maskirovkaa, vakoilua, perinteistä sodankäyntiä, teknologiaa... Romaani päättyy totaaliseen cliffhangeriin, mikä viittaa paitsi siihen, että sarja jatkuu, ehkä myös siihen, että kolmannen osan juonenkäänteitä ja tematiikkaa olisi voinut rajata tarkemmin, jos sarjaa on tarkoitus voida lukea myös itsenäisinä teoksina. No, kannattaa takoa, kun rauta on kuumaa - ja lukijana ei kuin kohti neljättä osaa.

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

 

Gummerus 2024. Norjankielinen alkuteos Vi er ikke her for å ha det morsomt. Suom Sanna Manninen. Storytelin äänikirja, 8 h 30 min.

Nina Lykken satiiri Emme ole täällä pitämässä hauskaa kertoo keski-ikäisestä kirjailijasta Knutista, joka on elämässään varsin alamaissa: bestsellerromaanin julkaisemisesta on jo aikaa, kirjoittaminen ei suju, ystävyyssuhteet voisivat olla tyydyttävämpiä, ex-vaimon uusi mies vaikuttaa menestyvämmälle ja aikuinen poika viettää enemmän aikaa tyttöystävänsä tai ex-vaimon uuden perheen kanssa kuin Knutin. Lisäksi on "todellisuuskirjailija", menestyvä norjalainen nuori nainen, joka kirjoittaa myyvää autofiktiota. Pahinta "todellisuuskirjailijassa" on kuitenkin se, että hän on yhdessä romaanissaan kirjoittanut Knutista - ja aivan eri tulkinnan heidän yhteisestä illastaan kuin miten Knut sen muistaa ja on kokenut.

Knut on mehevä päähenkilö. Toisaalta hän on keski-ikäisen miehen stereotyyppi ja hänen ajattelutapansa tuntuu olevan edelliseltä vuosituhannelta. Hän vaikuttaa aikansa kelkasta pudonneelta tapaukselta. Kuitenkin romaanin kerronnan edetessä Knutin hahmo ristivalottuu, ja romaanin parasta antia onkin nykyajan kirjallisuus- ja kulttuurikentän ilmiöiden naurettavuuden näyttäminen: kuinka joku voi kuvitella "kirjoittavansa todellisuudesta", kuinka kirjoja ei enää lueta - edes lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunneilla, koska "nuorilla on niin paljon paineita", kuten äidinkielenopettaja yliempatisoi ilmiötä, ja kuinka media kohtelee ihmisiä, sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Todellisuuden tapahtumat ja tarinat sen sijaan ovat niin uskomattomia, että ne eivät mene kustannustoimittajan seulan läpi - puhumattakaan kokemuslukijan seulasta. Kokemuslukija taitaa tosin toimia pikemminkin edustamansa kulttuurin sensorina ja portinvartijana...

Emme ole täällä pitämässä hauskaa on sujuvasti ja paikoin viihteellisestikin kirjoitettu romaani, joka paljastaa nykyaikamme tekopyhyyksiä. Ehkä aidointa onkin istua mökin kivisellä rapulla kesällä, ja tuntea kiven lämpö... vastaus elämän tarkoitukseen ei kaikille ole puutarhanhoito, osalle se on kaivinkoneella kaivaminen. Lienee kuitenkin kyse saman ilmiön eri puolista, samasta todellisuudesta mutta eri kokemuskulmasta.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi."

WSOY 2020. 349 s.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa on alaotsikoitu vaellusromaaniksi, ja sellaisesta on kyse. Romaani kertoo Norjaan saksalaissotilaiden mukaan töihin lähteneiden naisten tarinan Lapin sodan loppumetreiltä ja sodan päätyttyä. Romaanin päähenkilö on Irene, jonka syyt lähteä Norjaan keriytyvät hiljalleen auki tarinan edetessä. 

Romaanin alkutilanteessa viimeiset saksalaissotilaat pakenevat Norjasta laivoilla kohti Saksaa, ja suomalaisnaiset voivat koettaa päättää, mitä tehdä tilanteessa: osa pyrkii mukaan laivoihin, osa lähtemään kohti kotimaataan, osa ei osaa päättää, mitä tehdä, ja niinpä he ovat Norjassa, kun sota päättyy ja norjalaissotilaat ottavat heidät sotavangeiksi. Varsinaista päätösvaltaa omaan elämäänsä naisilla ei ole, vaan valinnanmahdollisuudet näyttäytyvät pikemminkin sattumina. Valinnanmahdollisuuksien ja ylipäätään mahdollisuuksien tematiikka on romaanissa keskeistä:

"Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Molemmat pelkäsivät mutta eri asioita, toiset tien raskautta ja toiset odottamisen pituutta. Siksi tärkeintä oli vain päättää, sillä odottaminen ja kulkeminen olivat yhtä oikeita tai vääriä valintoja."

Irene päätyy sotavangiksi, mutta hänen varsinainen vaelluksensa alkaa sotavankikuljetuksesta: naisia lähdetään huhujen mukaan kuljettamaan lava-autoilla Etelä-Norjaan, josta he olettavat joutuvansa laivoilla Hankoon suomalaisten vankileireille - ovathan he tilanteen muututtua muuttuneet asevelikansan tukijoista vihollisarmeijan tukijoiksi, joten häävi kohtalo heitä ei Suomessa odottaisi. 

Auto, jonka kyydissä Irene on, kuitenkin odotustenvastaisesti valitsee toisen reitin: kuljettaja vapauttaa naiset tunturiin ja osoittaa tieto kohti Suomea. Naisten vaellus alkaa - mutta kohti mitä? Mistä he ovat Norjaan lähteneet ja mistä syistä? Voivatko he palata koteihinsa ja entiseen elämäänsä - onko koteja ja entistä elämää olemassa? Kuinka heidät, "saksalaisten huorat", otettaisiin vastaan?

Irenen elämä aiempine valintoineen ja olosuhteineen valottuu hiljalleen matkan aikana. Takaumat aiempiin vuosiin syventävät Irenen henkilökuvaa. Yksinäisyys, avioliitosta huolimatta, on ollut Irenen osana jo ennen Norjaan lähtöä:

"Tahtoisin joskus tulla huoneeseesi, istua sänkysi laidalle ja silittää synkkyyttä pois ohimoiltasi. Voisin sanoa, että kaikki muuttuu varmasti pian paremmaksi. Että odotan sinua kyllä, mutta ei kukaan yksin jaksa olla kauaa onnellinen. En ole koskaan ollut hyvä onnellisena olemisessa. Ehkä meistä kumpikaan ei ole? - - Sitä kaipaan, että ei täytyisi täyttää tätä taloa yksin. Henrikistäkin voisimme puhua, edes kerran. Sen surun sinä olet varastanut kokonaan itsellesi, eikä minulle jäänyt itkua itkettäväksi."

Ei kertonut katuvansa on hieno romaani muutoksista, joita ei voi hallita, ja valinnoista, jotka on tehtävä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 4

 

"Molemmat matkalaukkuni liukuivat hitaasti tuloaulan kuljetushihnaa pitkin."

Like 2014. Alkuteos Min Kamp. Fjerde bok, 2010. Suom. Katriina Huttunen. 534 s.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan neljäs osa kertoo nuoruudesta: lukion abivuodesta ja vuodesta sen jälkeen. Päähenkilön olemus on vuorottain täydellistä itsevarmuutta, vuorottain täydellistä epävarmuutta. Romaani on myös ylistys alkoholille ja sen vapauttavalle voimalle - joskin päähenkilön oman, holtittoman alkoholinkäytön taustalla väijyy isän alkoholismi ja sen syveneminen.

Romaanin läpäisevä teema on seksuaalisuus. Päähenkilön ykköstavoitteena on päästä sänkyyn - tai sitten se on kirjailijaksi tuleminen. Näitä tavoitteita tavoitellaan rinnakkain, ja molemmissa huojutaan itsevarmuuden ja epävarmuuden äärestä toiseen. Identiteetti on muutoinkin keskeisessä osassa, sillä abiaikoja kuvattaessa päähenkilö on opiskelija, ja heti valmistuttuaan hän lähtee Pohjois-Norjaan vuodeksi opettajaksi. Ero opiskelija- ja aikuisidentiteetin välillä on lähinnä tulkintakysymys.

Pohjois-Norjaa tai ylipäätään pohjoisuutta romaanissa kuvataan osuvasti. Paitsi maisemaa, myös mentaliteettia:

"Kun lähdin heidän luotaan kotiin, ajattelin miten avointa täällä oli, minut kutsuttiin kaikkialle vaikka en ollut yksi heistä, ja mietin miksi. Mitä iloa kenelläkään oli kristiansandilaisesta hepusta jolla oli musta takki, baskeri ja kehittynyt musiikkimaku, miksi häntä piti raahata mukaan iltaisin? Kotona se olisi vaatinut suunnittelua, monta estettä piti ylittää, kenekään luokse ei voinut mennä noin vain, tai työntyä kapakassa jonkun puolitutun pöytään istumaan. Kaikilla oli omat piirinsä, ja ellei niitä ollut, jäi kaiken ulkopuolelle. Täälläkin oli mahdollisesti sellaisia piirejä, mutta siinä tapauksessa ne olivat avoimia. Olin asunut täällä vasta muutaman viikon ja huomannut hämmästyksekseni että kaikki hyväksyttiin. Kaikista ei välttämättä pidetty, mutta jokainen hyväksyttiin aina. Heidän ei olisi tarvinnut kutsua minua mukaan, mutta he tekivät sen, eivät vain muutamat vaan kaikki."

Taisteluni 4 on hieno nuoruuden ja etsikkoajan kuvaus.

Annijoki, Varangin niemimaa, Norja

Annijoki virtaa Varangin niemimaalla Pohjois-Norjassa Finnmarkin alueella. Joella on upeita maisemia: merensuun laakeuden lisäksi näyttäviä vesiputouksia ja jyrkkiä kanjoneita. Luonto on yhdistelmä karuutta ja kaikkialle levittäytynyttä vehreyttä - ja jollain kummallisella tavalla maisema tuo mieleen Kroatian. Siinä missä Kroatian karuja vuoria verhoavat oliivilehdot, Varangilla saman asian ajavat tunturikoivikot.

Mortensnes, Norja

Mortensnes on niemi Varangilla; ulkoilmamuseo, joka esittelee asutusta ja kulttuuria varhaiskivikaudesta alkaen. Pääsymaksua ei ole.

Maisemat Varanginvuonolle ovat upeat, ja ei ihme, että täällä on asuttu jo 10 000 vuotta sitten. Varhaisimmat esiin kaivetut asumukset (tai se, mikä niistä on jäljellä: painauma maassa ja sen ympärillä kivikehä tai puolikas sellainen, jonka varaan kodan nahkan on voinut virittää) ovat ajalta noin 8 000 eaa.

Mortensnesin alue on varsin laaja, joten sen kokonaan läpi käymisessä menee aikaa. Vaikuttavinta oli esikristilliseltä ajalta peräisin oleva saamelaiskalmisto - käytännössä valtava kiviröykkiö meren rannalla. Kalmistoa on käytetty 400-luvulta eaa. 1700-luvulle saakka, jolloin kristinusko alkoi levitä Varangille.

Sotahistorian näyttely @ Porsangerin museo, Skoganvarre, Norja

Porsangerin museossa Skoganvarressa on paikallista sotahistoriaa toisen maailmansodan ajalta käsittelevä näyttely. Näyttely nostaa esiin toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia Finnmarkissa kuin myös paikallisia ihmiskohtaloita. Museolta muutaman kilometrin päässä on myös kulttuuripolku, jonka varrella on siellä sijainneen kenttäsairaalan raunio.

Näyttely kertoo ajasta niin norjalaisten, saamelaisten kuin kveenienkin näkökulmasta.

Näyttelyssä on hienosti taustoittavat näyttelytekstit ja esillä on runsaasti ajan esineistöä. Esineistä eritoten kaksi teki minuun vaikutuksen.

Ensinnäkin tämä. Katsellessani esinettä mietin, että kyseessä on varmaankin muki tai snapsilasi. Esittelyteksti paljastaa kuitenkin toisin: kyseessä on hautalyhty. Hautalyhty! Kuinka normaalia siihen aikaan? Kuinka samanaikaisesti kornia ja karmivaa nykypäivänä? Aika kerrostuu kummallisesti.

Toinen on vitriinissä oleva matkalaukku. Esittelytekstin mukaan tuollaisen matkalaukullisen tavaraa saattoi pakata mukaansa, kun kotoa oli lähdettävä sotaa pakoon. Konkreettista.

Alta Museum: World Heritage Rock Art Centre, Alta, Norja

Altan museo Pohjois-Norjassa Jäämeren rannalla on Unescon maailmanperintökohde. Museossa on esillä useita näyttelyitä, mutta vaikuttavin on kalliomaalauksia ja -kaiverruksia 2 000 - 7 000 vuoden takaa esittelevä ulkoilmanäyttely, jossa on valittavissa lyhyemmän tai pidemmän reitin kävely.

Pidempi reitti on pituudeltaan noin kolme kilometriä ja sen varrella on niin helposti kalliosta erottuvia punaiseksi maalattuja kaiverruksia kuin säätilasta riippuen heikommin tai selvemmin nähtävissä olevia värittämättömiä kalliokaiverruksia.

Lipun ostamisen (12 NOK) yhteydessä saa opasvihkosen, jonka avulla reitin kävelemisestä tulee seikkailu: vihkosen kuvat auttavat bongaamaan kuvia kallioista, ja vihkosessa on kiinnostavalla tavalla myös avattu kuvien historiaa.

Altan kalliotaide "löydettiin" niinkin myöhään kuin 1960-1970-luvulla ja se kattaa noin 6 000 kuvaa.

Linn Ullman: Rauhattomat

"Näkeminen, muistaminen, käsittäminen."

Like 2016. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos De urolige, 2015. 381 s.

Linn Ullmanin romaani Rauhattomat on voimakkaan omaelämäkerrallinen teos. Teoksen lähtökohtana on tyttären ja isän, Linn Ullmanin ja Ingmar Bergmanin, ajatus yhteisen kirjan kirjoittamisesta. Tytär on alkanut haastatella isäänsä, mutta suunnitellunlaisen kirjan kannalta kenties hieman liian myöhään. Materiaalia on kertynyt vähänlaisesti, nauhoitukset ovat heikkolaatuisia ja keskustelu katkeilevaa. Suunnitellunlaisen kirjan sijasta syntyi tämä: romaani, joka kertoo yhtä lailla niin tyttären kuin isänkin elämästä.

Rauhattomat on mietteliäs romaani naiseksi kasvamisesta, perhe-elämästä taiteilijaperheessä ja ennen kaikkea elämästä ja sen lopusta, kuolemasta, menetyksestä. Miten olemme olemassa? Miten muistamme toisemme? Mikä elämässä on tärkeää?

Romaani kuvaa oivaltavasti myös vanhuutta ja luopumista, muutosta, Ingmarin hahmo toteaa omasta vanhenemisestaan näin:

"Minulla ei ole enää monta vuotta elinaikaa jäljellä. Joskus unohtelen asioita. Sanoja. Tuulilasinpyyhkimet esimerkiksi. Äh, ei siitä kannata välittää. Sellaista sattuu iän myötä. En pyytele anteeksi, olen kahdeksankymmentäneljävuotias, en ruikuta, oleva vain hieman hämmästynyt: Vai niin, onko minusta tulossa vanhus? Minusta tämä kaikki tuntuu hieman koomiselta, elimistöni joka ei suostu tottelemaan, vaivat, on niin monenlaista hämmästystä ja tämä on yksi niistä. Hämmästys pitää minulle seuraa."

Toisessa kohdin romaanin päähenkilö, kirjailija, muistelee erästä valokuvaajaa nuoruutensa ajoilta:

"Hän on nyt melkein kahdeksankymmenen. Googlasin hänet vastikään ja yllätyin että hän on edelleen elossa. Kun ajattelen kaikkia jotka ovat kuolleet, niitä jotka kuolivat liian nuorina, nälkään tai ylensyöntiin jossakin niistä monista sodista menneisyyden ja nykyhetken välissä, tulipalossa, maanvyöryssä, hukkumalla, koska halusivat kuolla tai eivät voineet muutakaan, tai koska he elivät liian rajusti, tai yksinäisyyteen, kun ajattelen kaikkia heitä, kaikkia meitä, on outoa että hän elää vieläkin."

Rauhattomat on muistelmallinen romaani, joka laittaa ajattelemaan jokaisen ihmisen elämään kuuluvia vaiheita, vaikkakin romaanin henkilöhahmot ovat kuuluisia ihmisiä ja elävät puitteiltaan erilaista elämää kuin täysin tavallinen lukija.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja.

"Eräänä leutona ja pilvisenä päivänä elokuussa 1969 tuli bussi pitkin kapeaa tietä joka kulki erään etelänorjalaisen saaren kärjessä puutarhojen ja kallionkumpareiden, niittyjen ja metsiköiden välissä, ylös ja alas pieniä mäkiä ja jyrkkien mutkien läpi, välillä tietä molemmin puolin reunustamien puiden lomassa kuin tunnelissa, välillä suoraan kohti merta."

Like 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Min kamp. Tredje bok, 2009. 470 s.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan kolmas kirja kertoo lapsuudesta ja poikaiästä. Kirjaan on onnistuttu kuvaamaan sekä se riemu ja vapaus, joka kuuluu lapsuuteen, kuin myös lapsuuden varjopuolet, se, kuinka riippuvainen lapsi on ympäröivistä olosuhteista - perhesuhteista ja kaverisuhteista. Kolmas kirja on samanaikaisesti siis riehakas ja ahdistava lukukokemus.

Kirjan Karl Ove on herkkä poika, joka myös kärsii herkkyydestään. Hän itkee helposti ja koulussa, ala-asteen lopulla tai seiskaluokalla, häntä aletaan haukkua femiksi, koska häntä pidetään feminiinisenä. Häntä kutsutaan myös homoksi, mikä saa hänet kauhistumaan ja epäilemään omaa seksuaali-identiteettiään, vaikka tytöt pyörivät jatkuvasti hänen mielessään. Kolmas kirja muistuttaa aikuisia siitä, kuinka tärkeitä sosiaaliset suhteet ovat lapsuudessa ja varhaisteini-iässä. Ei sillä, etteivätkö ne olisi tärkeitä myöhemminkin, mutta Kolmas kirja näyttää yhteenkuuluvuuden ja joukkoon kuulumisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarpeen tärkeyden.

Suhteita vanhempiin kuvataan eritoten kirjan alkupuolella. Suhde äitiin kuvataan leppoisampana:

"Äiti ajoi varovasti ja huomaavaisesti, ei koskaan välittänyt vaikka edellä ajava auto ajoi hitaasti vaan tyytyi matelemaan perässä. Hän ei suuttunut, hänellä oli aina aikaa auttaa, hän ei piitannut siitä että tavarat menivät rikki, sillä sellaista sattui, hänestä oli mukava jutella kanssamme, hän oli kiinnostunut siitä mitä me sanoimme, hän hemmotteli meitä sellaisella mikä ei ollut varsinaisesti välttämätöntä, kuten vohveleilla, pullalla, kaakaolla, vastapaistetulla leivällä."

Isäsuhde sen sijaan näyttäytyy hyvin kompleksisena. Isä on hahmo, jonka läsnäolo on painostavaa ja jonka toiminta on myös epäreilua, mutta jonka hyväksyntää kuitenkin haetaan. Isä luo perheeseen kontrollin tiukan ilmapiirin:

"Isä puolestaan yritti karsia elämästämme kaiken turhan: ruokaa syötiin siksi kun oli pakko, eikä syömiseen käytetyllä ajalla ollut mitään arvoa sinällään, kun katsoimme televisiota, katsoimme televisiota, eikä silloin juteltu tai tehty mitään muuta, pihassa meidän täytyi kulkea laattoja pitkin, ne oli asetettu nurmikolle juuri sitä tarkoitusta varten, kun taas suurella ja houkuttelevalla nurmikolla ei saanut kävellä, juosta eikä maata. - - Emme saaneet koskea isän työkaluihin, olipa sitten kyse vasarasta, ruuvimeisselistä, pihdeistä tai sahasta, lumikolasta ja harjasta, emme myöskään saaneet laittaa ruokaa keittiössä, emme edes leikata leipää itse, emmekä avata televisiota tai radiota. Jos olisimme saaneet, tavarat olisivat koko ajan olleet ties missä, mutta nyt kun meillä vallitsi tällainen järjestys, kaikki oli omalla paikallaan, ja jos äiti tai hän käytti niitä, se tapahtui hallituissa, tarkoituksenmukaisissa oloissa."

Lapsuuden oivallukset kuvataan konkreettisten asioiden kautta. Eräänä päivänä kotiin tulee kirje, jossa lukee Norunn. Karl Ove hämmentyy nimestä ja kysyy hiuksia kuivaavalta äidiltään, kenelle kirje oikein on tullut. Äiti laskee föönin käsistään ja toteaa, että Norunn on hänen nimensä. Karl Ove kieltää tämän painokkaasti, mihin äiti toteaa, että Norunn on hänen nimensä - joskin toinen nimensä, hän on Sissel Norunn. Tieto tulee Karl Ovelle aivan uutena, ja se saa hänet aivan raiteiltaan:

"Olin järkyttynyt sisimpiä syövereitäni  myöten. En niinkään nimestä kuin siitä etten ollut tiennyt mitään. Että äidillä oli nimi josta en ollut tiennyt.
        Oliko olemassa muutakin mitä en tiennyt?"

Lapsuus näyttäytyy aikana, jolloin oman maailman rajat avautuvat jatkuvasti. Vastaan tulee maailmaa mullistavaa tietoa ja maailma avautuu myös konkreettisesti, kun seikkaillaan kavereiden kanssa ulkona ja päädytään ties minne.

Knausgård onnistuu kuvaamaan myös lapsuuden päähänpistoja samastuttavasti, mistä käy esimerkiksi viehtymys tulitikkuleikkeihin - kuinka jännittävää on vain mennä jonnekin ja sytyttää jotakin palamaan ja sitten koettaa sammuttaa palo, kuinka tulitikkuleikkien kautta voi kokeilla oman kaikkivoipuudensa rajoja.

Kolmas kirja tuntuu päättyvän siihen, missä varhaisteini-ikä loppuu. Ystävyyksiä on syntynyt ja loppunut, ensimmäiset rakkaussuhteet - nuo, joiden pituutta mitataan päivissä - on koettu ja äiti on ostanut pojalleen ensimmäisen deodorantin. Lapsuus on ohi.

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
17. Kirjassa juhlitaan

Tore Renberg: Huomenna nähdään

"Silmät, ihan kuin niissä olisi hiekkaa."

Like 2016. Suom. Outi Menna. Alkuteos Vi ses i morgen, 2013. 652 s.

Norjalaisen Tore Renbergin järkälemäisen romaanin Huomenna nähdään jännite hukkuu valtavaan sivumäärään. Romaani kattaa vain kolmen päivän mittaisen ajanjakson (jonka lisäksi lopussa on epilogimainen osio), mutta lukuisat takaumat koettavat syventää henkilökuvia, joita niitäkin on aivan liikaa. Romaanissa on lähemmäs kymmenen keskushenkilöä.

Jokainen henkilöistä tuntuu olevan oman elämänsä ahdistuksessa rypevä antisankari. On white trash -henkinen pikkurikollisporukka, johon kuuluu roiman ylipainoinen, videojätkänäkin tunnettu kauhuelokuviin hurahtanut Jan-Inge, hänen sisarensa Cecilie ja Cecilien adhd-mies Rudi. Tämä porukka ihannoi kauhuelokuvia ja hevimetal-musiikkia ihan kyllästymiseen asti. Yksi heistä, Tong, istuu vankilassa ja vapautuu pian. On Pål, perheenisä, joka on ajautunut henkilökohtaisen elämän ahdinkoon ja hakee siihen apua pikkurikollisporukalta. Pålilla on kaksi teini-ikäistä tytärtä, Tiril ja Malene, ja lisäksi kuvataan samassa koulussa olevaa villiä elämää kokeilevaa uskistyttöä Sandraa, kaidalla tiellä tasapainoilevaa Danielia ja kuuroa Veronikaa.

Koska romaanin henkilöhahmot ovat joko sivistymättömiä ja pienissä piireissä liikkuvia pikkurikollisia tai teini-ikäisiä, romaanin kieli on kovin puberteettista. Romaanin ansioksi voi lukea sen, että se onnistuu hyvin välittämään, miltä tuntuu, kun ajatuksissa pyörii lähinnä seksi, haave seksistä tai tissit.

Toisinaan lukemiskokemusta hankaloittaa se, että ainakaan itse en kyennyt päättelemään, onko kerronta (toisinaan) ironista vai ei. Esimerkiksi kohdassa, jossa Rudi ensin yöllä itkeskelee itsekseen muistoa siitä, kuinka hän on pettänyt tyttöystäväänsä Cecilietä, ja sitten "Aamu valkenee ja hän tuntee että Cecilie on kärttyinen ja läsnä, hän on onnellinen siitä että saa jälleen elää mahtavan päivän maan päällä, ja sillä mielellä hän murtaa leipänsä iloiten ja astuu uuteen päivään".

Romaanin ongelma on myös sen rakenne. Kesto on vain kolme päivää, ja vahva odotusarvo on se, että kolmantena päivänä tapahtuu jotain kamalaa, jonkinlainen kauhistuttava kliimaksi. Näin myös on, mutta vasta aivan romaanin lopussa. Kun kliimaksia pohjustetaan ensin viidensadan sivun verran, jännite ei kestä. Rakenteellisesti kiinnostavampaa olisi ollut, että kliimaksi olisi sijoitettu romaanin alkuun, ja siihen johtaneet tapahtumat olisi kerrottu takaumana, kliimaksia uudessa valossa näyttäen, kuten vaikkapa Donna Tarttin romaanissa Jumalat juhlivat öisin.

Huomenna nähdään on varsin uuvuttava lukukokemus.

* * *

Lukuhaaste 2016:

7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Jo Nesbø: Isänsä poika

"Rovar tuijotti yhdentoista neliömetrin suuruisen, pitkulaisen vankilasellin  valkoiseksi maalattua betonilattiaa."

Johnny Kniga. Suom. Outi Menna, Alkuteos Sønnen, 2014. 527 s.

Jo Nesbøn Isänsä poika on aivan loistava kesädekkari. Nesbø on malttanut luopua pitkäaiakaisesta, jo varsin loppuunkulutetusta päähenkilöstään Harry Holesta, jota ei Isänsä pojassa tavata. Tapahtumat kuitenkin sijoittuvat tutusti Osloon, mutta henkilökaarti on tuore. Dekkarin juoni on alun alkaen mukaansatempaava, ja tapahtumia tarkastellaan tuttuun tapaan monen henkilöhahmon näkökulmasta.

Tutkivana poliisiparina Isänsä pojassa tutustutaan kokeneeseen Simon Kefasiin ja hänen uuteen naispariinsa Kari Adeliin. Tapahtumavyyhti lähtee liikkeelle Valtiosta, joka on huipputason vankila. Keskushenkilönä on Sonny Lofthus, heroinisti, joka on istunut Valtiossa viimeiset kaksitoista vuotta.

Romaanin tarina on synkkä, maailmaan kuuluvat huumeet, ihmiskauppa ja luonnollisesti myös murhat. Nesbø-dekkariksi Isänsä poika on varsin synkkä. Mieleen tulee Matti Yrjänä Joensuun dekkarit, sillä Isänsä pojassa keskiössä on oikeudenmukaisuuden tematiikka, jota lähdetään purkamaan koston kautta, nykyaikaan yltävän menneisyyden todellisuutta selvittämällä.

Romaani käyttää pitkälti motiivina näkemistä ja silmiä: Simon Kefasin vaimo on sokeutumassa, minkä voi mahdollisesti estää kalliilla leikkauksella - mutta killaista sokeutta, näkemistä tai tietoista näkemättömyyttä tarvittavan rahan hankkiminen vaatii? Kuinka syvälle korruptio Oslon poliisissa yltää? Toisaalta tarkastellaan sitä, miten narkomaanit näkevät maailman ja näkyykö heidän silmistään se, ovatko he selväpäisiä vai sekaisin; entäpä miten eri henkilöhahmot näkevät elämässään sen, mikä on tärkeää tai olennaista - mistä esimerkiksi tunnistaa todellisen rakkauden?

Isänsä poika on myös siitä hyvä romaani, että yli viidessäasadassa sivussaan se ei heti lopu kesken, vaan tarinaan mahtuu useita lukemaan yllyttäviä käänteitä; lukijalle annetaan sopivassa määrin vihjeitä, mutta jännitys säilyy viimeisille sivuille saakka.


P.S. Reunahuomio: Johnny Knigan kirjoissa minua on jo aiemmin ärsyttänyt lähdetietojen merkitsemiskäytäntö, joka ei tunnu kunnioittavan mitään perinteitä. Tästä teoksesta kyllä selviää norjankielisen alkuteoksen nimi, kustantaja ja julkaisuvuosi, mutta ei sitä, milloin Johnny Kniga on julkaissut suomennoksen - ainoaksi oletukseksi jää se, että jlkaisuvuosi on sama kuin alkuteoksen. Sama lähdetietokäytäntö on myös Jonas Gardellin romaanitrilogiassa Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (Rakkaus, Sairaus, Kuolema); suomennosten julkaisuvuosi jää ihan arpomisen varaan. Miksi ihmeessä näin, ketä tällainen käytäntö palvelee?!


***
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
25. Kirjassa on yli 500 sivua
30. Viihteellinen kirja
44. Kirjassa joku kuolee

Jo Nesbø: Punarinta

"Harmaa lintu räpisteli vähän väliä Harryn näkökenttään."

Johnny Kniga 2005/2010. Suom. Outi Menna. Alkuteos Rødstrupe, 2000. 457 s.

Punarinta on taattua Harry Hole -materiaalia, joskin Nesbøn dekkariksi sikäli erilainen, että historiallinen aikataso on vahvasti mukana. Takakansiteksti johdattelee hieman väärille jäljille - se, että Bill Clinton saapuu Osloon ja Harry tyrii turvallisuustehtävissä, on vain alun pieni sivujuoni.

Todellinen juoni liittyy sekin terrorismiin, mutta eri näkökulmasta. Punarinta on yllättävän paljon historiallinen sota- ja rakkausromaani, missä molemmissa Nesbø onnistuu olemaan yhtä viihdyttävää luettavaa kuin dekkaristinakin. Toki kaikkiin juoni- ja aikatasoihin liittyy arvoitus ja jännite siitä, miten henkilöhahmot liittyvät toisiinsa ja mihin he kohtaloissaan pyrkivät.

Nyky-Norjan terrorismi-, väkivalta- ja asepuuhailut ovat Punarinnassa kuitenkin vain osa juonta, jonka kokonaiskuva rakentuu kaikkien aikatasojen kautta. Toisaalta myös Harryn yksityiselämään tulee merkittäviä käänteitä tässä teoksessa, mutta Harryn myöhemmän elämän tunteville ne eivät tule yllätyksenä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

 

"Kesä on ollut pitkä eikä se ole vielä ohi."

Like 2012. Alkuteos Min kamp. Andre bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen. 639 s.

Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen, tunnustuksellisen Taisteluni-sarjan toinen osa kertoo rakastumisesta, rakkaudesta ja perhearjesta. Knausgårdin tapa kirjoittaa ja havainnoida asioita on inhimillinen, tarkkanäköinen ja samalla sekä armoton että armollinen. Armoton siten, että hän kirjoittaa myös asioista, joista elämässä tekisi mieli pikemminkin vaieta, ja armollinen sikäli, että hän tunnistaa näitä armottomia seikkoja paitsi muissa myös itsessään. Armottomuuden ja armollisuuden ajatus tuntuu vaikealta muotoilla, mutta pyrin pukemaan sanoiksi sen, että teoksessa kirjailija tuntuu havannoivan sekä itseään että muita rehellisyyden suodattimen läpi. Minäkertoja teoksessa on vähintään yhtä alaston ja paljastettu kuin muutkin henkilöt.

Rakastumisen ja rakkaussuhteen alun kuvaus on huumaantumista ilosta ja onnesta: "Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista."

Kuitenkin suhteessa tulee eteen vaihe, jossa etsitään yhteisyyden ja itseyden rajapintoja kuin myös sitä, millaiseksi yhdessä olemisen tavanomaisuus muodostuu. Knausgård kuvaa muutosta näin: "-- Linda ja minä elimme niin tiiviisti yhdessä, enemmän kuin yhdellä tavalla; Lindan asunto Zinkensdammissa oli pimeä ja ahdas, meillä oli vain yksiö, ja tuntui että elämä oli hitaasti nielaisemassa meidät. Aiempi avonaisuus oli alkanut sulkeutua, yhteiselämämme alkoi jähmettyä ja hiertää. Pieniä välikohtauksia ilmeni tuon tuostakin, sinällään merkityksettömiä, mutta yhdessä ne muodostivat kuvion, uuden järjestelmän joka alkoi vakiintua."

Parisuhde ja perhe-elämä eivät ole pelkkää auvoa tai kirousta, vaan todellisuus rakentuu molemmista. Karl Oven vaimo Linda sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota romaani kuvaa uskottavasti:
" - Ei siinä niinkään ollut kyse siitä mitä tein kuin siitä miltä minusta tuntui, Linda sanoi. - Minulle tuli tunne että kaikki oli mahdollista. Missään ei ollut minkäänlaisia esteitä. Olisin voinut olla Yhdysvaltain presidentti, sanoin äidille kerran, ja pahinta oli se että luulin niin. Kun lähdin ulos, sosiaalisuus ei ollut mikään este, päinvastoin areena, paikka jossa panin asiat tapahtumaan olemalla täysin oma itseni. Kaikki päähänpistoni olivat loistavia, minulla ei ollut hitustakaan itsekritiikkiä, kaikki onnistui, ja kumma kyllä se oli sillä hetkellä totta. Ymmärrätkö? Kaikki tosiaan onnistui. Olin vain niin uskomattoman levoton, ikinä ei tapahtunut tarpeeksi, kaipasin enemmän, eikä se voinut loppua, se ei saanut loppua, vaikka varmaan aavistinkin että se loppuisi, se matka jolla olin, aavistin että se loppuisi pudotukseen. Sen pudotuksen pohjalla olisi täydellinen liikkumattomuus. Kaikista helveteistä suurin."

Omaelämäkerrallista teossarjaa kirjoittaessa järjestelee omaa elämäänsä, ja ikääntyminen, eri ikäkaudet ja elämänvaiheet antavat ajattelemisen aihetta. Mitä on vanheneminen?
" - Kaksikymppisenä se mitä minulla oli, siis se mikä olin minä, oli niin kovin vähän. En tiennyt siitä silloin, koska se oli silloin kaikki. Nyt kun olen kolmekymmentäviisi, minulla on enemmän. Onhan minulla vieläkin se mikä minulla oli kaksikymppisenä. Sen ympärille vain on tullut loputtoman paljon enemmän. Suunnilleen sillä tavoin ajattelen."

Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät juurikaan ole olleet nostalgisia, sillä kirjoittaja tuntuu pikemminkin välttelevän menneisyyttään (paradoksi, kyllä: samallahan menneisyyttä koko ajan kohdataan ja kirjoitetaan esiin) - hän ei kaipaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, koska ne sisältävät niin paljon ahdistusta. Henkilökohtainen nostalgia on siis vähissä. Kuitenkin maailman nykymenossa tuntuu olevan seikkoja, jotka tympivät minäkertojaa ja jotka ovat aiemmin yksinkertaisesti olleet paremmin:

"Kun nyt matkusti Norjan läpi, näki kaikkialla samaa. Samoja teitä, samoja taloja, samoja bensiiniasemia, samoja kauppoja. Vielä 60-luvulla kulttuuri muuttui sitä mukaa kun ajoi Gudbrandsdalenista pohjoiseen ja näki omalaatuiset mustat puurakennukset, niin puhtaat ja synkät. -- Eurooppakin oli muuttumassa entistä enemmän yhdeksi samaksi maaksi. Samaa, samaa, kaikki oli samaa."

Edellisestä sitaatista tulee mieleen haastatteludokumentti, jonka näin Karl Ove Knausgårdista. Dokumentissa hän vaelteli tuntureiden kupeilla ja kertoili kameralle, että asuisi mielummin maailmassa, jossa ei olisi esimerkiksi autoja lainkaan. Se kommentti kuin myös yllä oleva sitaatti henkivät kaipuuta jonnekin kauemmas menneisyyteen, ehkäpä menneisyyden kuvitelmaan. Toisaalta samankaltaisuuden havainnointi sisältää uniikkiuden ja persoonallisuuden kaipauksen - ja vaikuttaa siltä, että uniikkius ja persoonallisuus nykymaailmassa ovat voimakkaassa murroksessa. Globalisaatio samankaltaistaa maailmaa, mutta samanaikaisesti yksilöt haluavat korostaa omintakeisuuttaan ja "erilaisuuttaan" monin keinoin.

Taisteluni-sarjan kolmaskin osa on ilmestynyt suomeksi, siis lukulistalle!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

 

"Sydämelle elämä on yksinkertaista; sydän lyö niin kauan kuin voi."

Like 2011. Alkuteos Min Kamp. Første bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen. 489 s.

Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta omaelämäkerrallisesta romaanista Taisteluni on ilmestynyt suomeksi tähän mennessä kaksi osaa. Kun ensimmäistä kertaa kuulin romaanista, kiinnostuin siitä, mutta ristiriitaisesti. Toisaalta minua kiehtoi ajatus rehellisestä ja tarkkanäköisestä, henkilökohtaisuuden kautta yleisinhimillisyyteen pyrkivästä tunnustuskirjallisuudesta, toisaalta minua epäilytti romaanin olevan vatvovaa ja skandaalinhakuista itsensäpaljastelua - tai varsinkin läheistenpaljastelua, tai kuvitelmaa siitä.

Epäilys osoittautui vääräksi. Knausgård kirjoittaa pohtivasti, esseistisesti ja kohti häpeää antaen vaikutelman siitä, että hän kirjoittaa juuri siitä mistä pitääkin, siis siitä, mistä kirjoittaminen on vaikeinta ja henkilökohtaisinta.

Taisteluni I jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee lapsuutta ja teini-ikää, toinen osa aikuiselämän alkua ja itsenäistymistä. Ensimmäisessä osassa vaikuttavinta on mielestäni teini-iän epävarmuuden ja siihen liittyvän kaikenlaisen säätämisen kuvaus - esimerkiksi se, mistä, miten ja kenen avulla saadaan hankituksi kaljaa, minkä valtavan vanhemmilta salailun projektin piilotettava kalja aiheuttaa ja millainen on tarinan päähenkilön kokemus erinäisistä teinibileistä; ylipäätään se, kuinka valtavia ristiriitoja muun muassa vapauden ja kontrollin tai uhmakkuuden ja turvallisuuden välille nuoruudessa liittyy.

Romaanin toinen osa keskittyy isäsuhteen ja isän kuoleman seuraamusten kuvaukseen. Se on varsin synkkää ja tunteellista luettavaa, mutta myös katharttista. Järkyttävässä kunnossa olevan isovanhempien talon, jossa isä on kuollut, siivoaminen konkretisoi surun ja sitä seuraavan muutoksen; jotain ja jokin on lopullisesti ohi, ja päähenkilö valitsee selviytymisstrategiakseen eteenpäinmenemisen ja asioiden selvittämisen - jota suursiivo talossa symboloi - asioiden hautaamisen ja tukahduttamisen sijaan. Isä on kuollut ja isä haudataan, elävillä on oma elämänsä, jota kuuluu jatkaa. Tai joka kuuluu aloittaa?

Jo Nesbø: Suruton

 

"Minä kuolen."

WSOY/Loisto-pokkari 2008. Suom. Outi Menna. Alkuteos Sorgenfri. 506 s.

Harry Hole ratkoo jälleen murhaa, tai useampia. Siinä missä muut rikostutkijat näkevät ryöstön tai itsemurhan, Harry Hole alkaa tutkia murhaa. Suruton on siitä viihdyttävä dekkari, että Holen oman elämän kiemurat eivät ole suuresti esillä - Rakel ja Oleg ovat Moskovassa huoltajuusoikeudenkäynnissä. Tämä piirre tekee dekkarista sellaisen, että ei ole oikeastaan mitään väliä, onko aiemmin lukenut Harry Holen seikkailuista vai ei. Mustasukkaisuuden, petoksen, pettämisen ja koston tematiikkaa dekkari sen sijaan käsittelee laajemminkin.

Dekkari esittelee myös romanikulttuuria, mutta varsin romantisoivassa ja mystifioivassa valossa. Harry Hole ei seikkaile ainoastaan Norjassa, vaan käy tutkimassa tilanteen myös Etelä-Amerikassa.

Kerrassaan viihdyttävää ja helppoa kesälukemista.

Jo Nesbø: Panssarisydän

"Hän heräsi."

WSOY/Tasku-Kniga 2011. Suom. Outi Menna. Alkuteos Panserhjerte. 795 s.

Harry Hole on heikossa hapessa. Hän on paennut elämäänsä Hongkongiin ja elää siellä oopiumhuuruisesti. Häntä kuitenkin kaivataan Norjassa, sillä liikkellä on sarjamurhaaja, ja hän on ylivertainen sarjamurhaajien kiinniottaja - tästä on todisteena kaikkien norjalaisten tuntema tapaus Lumiukko. Lumiukko-dekkari kannattaakin lukea ennen Panssarisydäntä, mikäli sen aikoo lukea - ja kun Nesbøsta on kyse, todennäköisesti aikoo. Jo Nesbø on mielestäni mukaansatemvaavimpia nykydekkaristeja, vaikka tarinoissa on James Bondille tyypillistä toimintaa ja väkivaltaa, mikä vie tarinalta uskottavuutta (toisaalta: pyrkiikö dekkari lajityyppinä erityisesti uskottavuuteen - no ei).

Panssarisydän on lähes 800-sivuinen järkäle, mutta tarina toimii. Juonta liikutellaan niin Hongkongissa, Norjassa kuin Kongossakin, ja kun sarjamurhaajasta on kyse, aina paljastuu uutta. Syyllinen pysyy arvoituksena loppuun saakka. Mainio kesälukeminen!

Jo Nesbø: Pelastaja

"Hän oli neljätoistavuotias ja varma siitä, että jos hän puristaisi silmät tiukasti kiinni ja keskittyisi, hän pystyisi näkemään tähdet katon läpi."

Johnny Kniga pokkari 2010. Suom. Outi Menna. Alkuteos Frelseren 2005. 607 s.

Pelastaja on tasaisen varmaa Jo Nesbø -dekkarilaatua. Juoni rullaa hyvin eteenpäin, päähenkiö Harry Hole on tuttu alkoholi- ja naisongelmien kanssa painiva oma itsensä ja tapahtuva rikos linkittyy lähihistoriaan eli on aikalailla nykyajassa kiinni. 

Nesbø kirjoittaa ajankohtaisista aihiesta taitavammin kuin Remes, jonka henkilöhahmot ovat hyvinkin yksiuloitteisia. Ei sillä, että Harry Hole olisi mitenkään dekkaripäähenkilöstereotypioista irrallinen hahmo, mutta hänessä on jotain inhimillistä - vaikka hän tekeekin parhaat ratkaisunsa intuitiivisesti seuraten tunteitaan ja kihelmöintiä takaraivossaan, vaistonsa varassa, mikä puolestaan tuo teoksiin pienen naiivin vireen, mutta paradoksaalisesti herättää lukijassa luottamusta hänen ratkaisujaan kohtaan.

Jos jokin Nesbøn dekkareissa, kuten myös tässä, häiritsee, niin toimintaleffoista tuttu väkivalta. Romaanissa on yksi ällöttävä silmäkohtaus, joka tapahtuu yhtäkkiä ja ilman ennakkovaroituksia. No, ehkäpä fiktion poliisimaailma vain on väkivaltainen.

Koukuttava je helppo lukukokemus, joka saa ajattelemaan sitä, miten sota vaikuttaa yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin päätyttyään. Tapahtuneet asiat ja menneet valtasuhteet eivät kuitenkaan lakkaa olemasta noin vain, vaikka ne virallisesti lakkautettaisiinkin.