"Kesä on ollut pitkä eikä se ole vielä ohi."
Like 2012. Alkuteos Min kamp. Andre bok. 2009. Suom. Katriina Huttunen. 639 s.
Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen, tunnustuksellisen Taisteluni-sarjan toinen osa kertoo rakastumisesta, rakkaudesta ja perhearjesta. Knausgårdin tapa kirjoittaa ja havainnoida asioita on inhimillinen, tarkkanäköinen ja samalla sekä armoton että armollinen. Armoton siten, että hän kirjoittaa myös asioista, joista elämässä tekisi mieli pikemminkin vaieta, ja armollinen sikäli, että hän tunnistaa näitä armottomia seikkoja paitsi muissa myös itsessään. Armottomuuden ja armollisuuden ajatus tuntuu vaikealta muotoilla, mutta pyrin pukemaan sanoiksi sen, että teoksessa kirjailija tuntuu havannoivan sekä itseään että muita rehellisyyden suodattimen läpi. Minäkertoja teoksessa on vähintään yhtä alaston ja paljastettu kuin muutkin henkilöt.
Rakastumisen ja rakkaussuhteen alun kuvaus on huumaantumista ilosta ja onnesta: "Kaupunki tuikki ympärillämme kun kävelimme kotia kohti, hän valkoisessa takissa jonka olin antanut hänelle lahjaksi tuona aamuna, ja kun kävelin siinä käsikkäin hänen kanssaan, keskellä tätä kaunista, minulle vielä vierasta kaupunkia, ilo sykki minussa. Olimme edelleen täynnä halua ja intoa, sillä elämämme oli kääntynyt, ei kevyesti kuin ohimenevä tuuli vaan perusteellisesti. Suunnittelimme lapsen hankkimista."
Kuitenkin suhteessa tulee eteen vaihe, jossa etsitään yhteisyyden ja itseyden rajapintoja kuin myös sitä, millaiseksi yhdessä olemisen tavanomaisuus muodostuu. Knausgård kuvaa muutosta näin: "-- Linda ja minä elimme niin tiiviisti yhdessä, enemmän kuin yhdellä tavalla; Lindan asunto Zinkensdammissa oli pimeä ja ahdas, meillä oli vain yksiö, ja tuntui että elämä oli hitaasti nielaisemassa meidät. Aiempi avonaisuus oli alkanut sulkeutua, yhteiselämämme alkoi jähmettyä ja hiertää. Pieniä välikohtauksia ilmeni tuon tuostakin, sinällään merkityksettömiä, mutta yhdessä ne muodostivat kuvion, uuden järjestelmän joka alkoi vakiintua."
Parisuhde ja perhe-elämä eivät ole pelkkää auvoa tai kirousta, vaan todellisuus rakentuu molemmista. Karl Oven vaimo Linda sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota romaani kuvaa uskottavasti:
" - Ei siinä niinkään ollut kyse siitä mitä tein kuin siitä miltä minusta tuntui, Linda sanoi. - Minulle tuli tunne että kaikki oli mahdollista. Missään ei ollut minkäänlaisia esteitä. Olisin voinut olla Yhdysvaltain presidentti, sanoin äidille kerran, ja pahinta oli se että luulin niin. Kun lähdin ulos, sosiaalisuus ei ollut mikään este, päinvastoin areena, paikka jossa panin asiat tapahtumaan olemalla täysin oma itseni. Kaikki päähänpistoni olivat loistavia, minulla ei ollut hitustakaan itsekritiikkiä, kaikki onnistui, ja kumma kyllä se oli sillä hetkellä totta. Ymmärrätkö? Kaikki tosiaan onnistui. Olin vain niin uskomattoman levoton, ikinä ei tapahtunut tarpeeksi, kaipasin enemmän, eikä se voinut loppua, se ei saanut loppua, vaikka varmaan aavistinkin että se loppuisi, se matka jolla olin, aavistin että se loppuisi pudotukseen. Sen pudotuksen pohjalla olisi täydellinen liikkumattomuus. Kaikista helveteistä suurin."
Omaelämäkerrallista teossarjaa kirjoittaessa järjestelee omaa elämäänsä, ja ikääntyminen, eri ikäkaudet ja elämänvaiheet antavat ajattelemisen aihetta. Mitä on vanheneminen?
" - Kaksikymppisenä se mitä minulla oli, siis se mikä olin minä, oli niin kovin vähän. En tiennyt siitä silloin, koska se oli silloin kaikki. Nyt kun olen kolmekymmentäviisi, minulla on enemmän. Onhan minulla vieläkin se mikä minulla oli kaksikymppisenä. Sen ympärille vain on tullut loputtoman paljon enemmän. Suunnilleen sillä tavoin ajattelen."
Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa eivät juurikaan ole olleet nostalgisia, sillä kirjoittaja tuntuu pikemminkin välttelevän menneisyyttään (paradoksi, kyllä: samallahan menneisyyttä koko ajan kohdataan ja kirjoitetaan esiin) - hän ei kaipaa lapsuuteensa ja nuoruuteensa, koska ne sisältävät niin paljon ahdistusta. Henkilökohtainen nostalgia on siis vähissä. Kuitenkin maailman nykymenossa tuntuu olevan seikkoja, jotka tympivät minäkertojaa ja jotka ovat aiemmin yksinkertaisesti olleet paremmin:
"Kun nyt matkusti Norjan läpi, näki kaikkialla samaa. Samoja teitä, samoja taloja, samoja bensiiniasemia, samoja kauppoja. Vielä 60-luvulla kulttuuri muuttui sitä mukaa kun ajoi Gudbrandsdalenista pohjoiseen ja näki omalaatuiset mustat puurakennukset, niin puhtaat ja synkät. -- Eurooppakin oli muuttumassa entistä enemmän yhdeksi samaksi maaksi. Samaa, samaa, kaikki oli samaa."
Edellisestä sitaatista tulee mieleen haastatteludokumentti, jonka näin Karl Ove Knausgårdista. Dokumentissa hän vaelteli tuntureiden kupeilla ja kertoili kameralle, että asuisi mielummin maailmassa, jossa ei olisi esimerkiksi autoja lainkaan. Se kommentti kuin myös yllä oleva sitaatti henkivät kaipuuta jonnekin kauemmas menneisyyteen, ehkäpä menneisyyden kuvitelmaan. Toisaalta samankaltaisuuden havainnointi sisältää uniikkiuden ja persoonallisuuden kaipauksen - ja vaikuttaa siltä, että uniikkius ja persoonallisuus nykymaailmassa ovat voimakkaassa murroksessa. Globalisaatio samankaltaistaa maailmaa, mutta samanaikaisesti yksilöt haluavat korostaa omintakeisuuttaan ja "erilaisuuttaan" monin keinoin.
Taisteluni-sarjan kolmaskin osa on ilmestynyt suomeksi, siis lukulistalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti