Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 91 s.
Katri Valan esikoisrunokirja Kaukainen puutarha (1924) on nykylukijaakin koskettava teos intohimoisuudessaan, epätoivossaan ja pyrkimyksessään rehellisyyteen. Teoksessa näkyy selvästi Tulenkantajien ekspressionismi. Vapaamittaisuus tuo runot lähelle.
Vieraannuttavalta puolestaan saattaa tuntua vanhanaikaisen oloinen Jumalan puhuttelu. Se, edustaako Jumala kristinuskon jumalaa, jää tulkinnanvaraiseksi. Jumala tuntuu olevan oikutteleva ja etäinen persoona, jolta voi pyytää ja joka tekee mielensä mukaan. Mutta samankaltaisen personifikaation on kokemut teoksessa myös Kuolema esimerkiksi runossa Musta akordi: "Yö on kuin suuri, musta kukka, / jonka heteinä ylenevät kalpeat ihmissydämet / vavisten hymysi edessä, oi Kuolema."
Kokoelma sisältää viisi osaa: Kukkiva maa, Murhattu maa, Viimeiselle, Kauhu ja Satu. Luontosymboliikka lävistää koko kokoelman, mutta korostuneesti se on esillä kahdessa ensimmäisessä osassa.
Kukkivassa maassa on kevään kylmyyttä, kesän runsautta ja vihreyttä ja auringon julmaa poltetta. Kokoelman aloitusruno Huhtikuun viimeinen ilta on tukahduttavan täynnä lupauksia kesästä - lupauksia, joita ei edes vielä ole annettu, mutta lupauksia, joiden tiedetään tulevan: "Niin kalpeaa ja kuollutta. / Missä viipyvätkään laulut, / joissa soi kevätpurojen raivokas hurmio / ja muuttolintujen kirkuva ikävä? / Missä viipyykään aika, / jolloin ruohon liian vihreä veri / näyttää miltei punaiselta?"
Murhatun maan runoissa on syksy ja talvi: kaipuuta menneeseen kesään, syksyn kylmää kirkkautta ja ihanuutta, sateita, kuolemaa ja mätänemistä, ensilunta ja talven kylmä aurinko. Vuoden kierto on myös ihmissuhteen ja ihmiselämän kiertoa, kaipuuta ja toivetta lämmöstä, lämmön ja polttavan kuumuuden muistelua - mutta aina tulee myös talvi, jolloin "Maailma on kuin korkea Jumalan huone, / jossa vallitsee kylmä, kirkas ajatus, / eikä mitään huumausta", "niinkuin se Jumalakin, / joka ei maan kamaralle astu, / vaan tuomitsee taivaitten takana".
Keskimmäisessä osiossa, Viimeiselle, runot ovat huikentelevaisia, ekspressionistisia, röyhkeitä ja vaativia, kuin jokin joutsenlaulu: "Tahdon leimuta! / Tahdon palaa korkeana!" Neljännen osion nimi onkin Kauhu, ja kauhuun sukelletaan syvälle. Kontrasti tuo mieleen maanis-depressiivisyyden. Kauhussa osa runoista on silkkaa elämäntuskaa ja pelkoa, kuten Hämähäkki. Kuolemanpelko tulee esiin runoissa Musta akordi, Virta, Kuollut ja Mielipuoli, joka loppuu säkeisiin "Takanani ilkkui mielipuoli ääni: / 'Kuolet, kuolet, kuolet, kuolet!'"
Osion viimeiset runot Ero, Talvinen elegia ja Ikävä käsittelevät hyvin samastuttavasti ihmisuuhteen loppumista, menetystä ja kaipuuta olematta kuitenkaan pateettisia, pikemminkin rehellisiä. Nämä runot tuovat tyyliltään mieleen joitain venäläisiä runoilijoita kuten Anna Ahmatovan tai Marina Tsvetajevan. Ote Talvisesta elegiasta: "Siitä on niin kauan, / kun maa oli kukkia täynnä, / siitä on niin kauan, / kun aurinko oli suuri ja kuuma, / siitä on niin kauan, / kun vielä rakastin sinua, / kun vielä ikävöin sinua. /---/ Olen kuin syvään veteen uppoava."
Viimeinen osio, Satu, on nimensäkin mukaan satumainen. Runoissa on ekstotismia ja fantasiaa, satuhahmoja kuten haltiattaria, unelmia ja todellisuuspakoja ja vieraiden maiden ja kulttuurien kaipuuta; ollaan muun muassa tahitilaisella rannalla kukkaseppelten ja näkinkenkien keskellä, etiopialaisessa lehtimajassa viettämässä kiihkeitä hetkiä kuunvalossa ja pikkutyttönä Taj Mahalin eksoottisissa maisemissa.
Kokonaisuudessaan Kaukainen puutarha tuntuu kertovan kaaresta, joka alkaa kokemattomuudesta ja etenee kokemuksiin, maanisuudesta joka kääntyy elämäntuskaksi - ja lopussa on satu, pako kaikesta, mitä oli ja ei ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti