Dmitri Gluhovski: Metro 2033

 

" - Kuka siellä?"

Like 2010. Suom. Anna Suhonen. Alkuteos Metro 2033, 2007. 591 s.

Mitä venäläisessä kirjallisuudessa on tapahtunut Tolstoin, Dostojevskin, Jevtusenkon ynnä muiden klassikoiden jälkeen? Ainakin minä olen siitä ihan pihalla, ja vaikuttaa siltä, että venäläistä nykykirjallisuutta suomennetaan hyvin niukasti. Tai jos sitä suomennetaan, sitä markkinoidaan niin minimaalisesti, ettei etsimätön löydä.

No, tässäpä nyt kuitenkin yksi: Dmitri Gluhovskin (s. 1979) scifi-dystopia Metro 2033 on vauhdikas ja mukaansa tempaava romaani, jota ei oikein malta laskea käsistään. Maailma - tai maan pinta - on ydinsodan jälkeen autioitunut ihmisistä. Moskovassa pelastuneet ihmiskunnan rippeet asuvat metrossa, syvällä maan alla. Infrasturktuuri on mitä on, asemat ovat kuin pienoisvaltioita, joista osa on muodostanut valtioliittoja. Matkanteko asemalta toiselle käy pimeitä tunneleita pitkin, ja vaara voi vaania missä tahansa.

Romaanin päähenkilö on Artjom, joka asuu VDNH:n asemalla. Asemaan on kohdistunut maan pinnalta jatkuvasti voimistuneita hyökkäyksiä, ja Artjom valikoituu selvittämään tilannetta. Tästä alkaa hänen lähes 600-sivuinen odysseiansa metron halki.

Artjom on syntynyt maan päällä, mutta hän oli vain muutaman vuoden ikäinen pelastuessaan ydinkatastrofilta metroon, joten hänen tietonsa ja muistonsa maanpäällisestä historiasta ovat hyvin rajoittuneet. Niinpä hänen on vaikeaa antaa merkityssisältöä sellaisille käsitteille, jotka eivät merkitse hänelle mitään:

"Andrei oli kertonut nuorille, että Afganistan oli maa. Hän oli kertonut vuorista ja niiden solista, pulppuavista puroista, vuoristokylistä, helikoptereista ja sinkkiarkuista. Artjom ymmärsi melko hyvin, mitä tarkoitti maa, Suhoin opetukset eivät olleet menneet hukkaan. Mutta vaikka hän tiesikin jotakin valtioista ja niiden historiasta, niin vuoret, joet ja laaksot olivat jääneet hänelle vain abstrakteiksi käsitteiksi, ja niitä tarkoittavat sanat toivat hänen mieleensä ainoastaan haalistuneet kuvat maantiedon oppikirjassa, jonka isäpuoli oli tuonut hänelle yhdeltä retkistään."

Kun Artjom saapuu metrossa hänelle ennestään tuntemattomille asemille - ennestään hän tuntee käytännössä vai kotiasemansa VDNH:n - hän huomaa, että kulttuuri, käsitys maailmanjärjestyksestä kuin myös hyvinvointi vaihtelevat suuresti. Yhtenä esimerkkinä on aikakäsitys. Artjomin kotiasemalla sitä, että kellot olivat tarkasti ajassa, vahditaan fanaattisesti. Ajan täsmällisyys luo turvaa ja rytmittää vuorokausia - keinotekoisesti luodut yö ja päivä säilyttävät tasaisen vaihtelunsa. Eräällä toisella asemalla Artjom kohtaa tällaisen tilanteen:

"Tunnelin suuaukkojen yläpuolella roikkuvat kellot olivat pysähtyneet aikaa sitten - tällä asemalla ei ollut hallintoa, ei ollut ketään, joka huolehtisi niistä - ja Artjom mietti, miksi Haan oli sanonut hänelle 'Hyvää iltaa', vaikka hänen laskujensa mukaan olisi pitänyt olla aamu tai keskipäivä."

Vieraan aseman asukki Haan selittää heidän aikakäsitystään Artjomille: " -- jokainen, joka pelkää kaaosta ja tarvitsee aikaa, tuo mukanaan omansa. Täällä jokaisella on oma aikansa ja se on kaikilla erilainen riippuen siitä, milloin kukakin on tipahtanut kärryiltä, mutta kaikki ovat yhtälailla oikeassa ja jokainen luottaa omaan aikaansa, asettaa elämänsä sen rytmiin. Minulle on nyt ilta, sinulle aamu - mitä siitä? -- Tiedäthän, metrossa on aina yö, eikä ajalla siksi ole merkitystä. Riko kellosi niin näet, millaiseksi aika muuttuu, se on erittäin mielenkiintoista. Siitä tulee toisenlaista, etkä enää tunnista sitä. Se ei enää ole pirstoutunutta, ajanjaksoihin, tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin jaoteltua. Aika on kuin elohopeaa: voit rikkoa sen, mutta se eheytyy hetkessä, siitä tulee taas kokonainen ja epämääräinen. -- Luuletko, että nyt on aamu? On tietty todennäköisyys sille, että olet oikeassa: se on noin yksi neljäsosa. Kuitenkaan tuolla aamulla ei ole mitään merkitystä, sehän on tuolla ylhäällä maanpinnalla, missä ei enää ole elämää. Ainakaan siellä ei enää ole jäljellä ihmisiä. Onko niille, jotka eivät koskaan käy ylhäällä, jotakin merkitystä sillä, mitä siellä tapahtuu?"

Haan on yhteisössään arvostettu hahmo, joka ajattelee ja filosofoi paljon, mutta tarvittaessa kykenee myös ottamaan tilanteen haltuunsa: "Nyt tärkeintä on auktoriteetti. Voima. Lauma kunnioittaa voimaa, eikä loogisia perusteluita", Haan toteaa Artjomille auttaessaan tätä eteenpäin metrossa.

Metrossakin on köyhyyttä ja rikkautta, hyvinvoivia alueita ja rappiota. Yksi vaikutusvaltaisimmista ja hyvinvoivimmista valtioliitoista on Hansa, joka hallitsee kehämetroa. Hansa vartioi asemiaan tarkasti ja sen alueelle on vaikeaa päästä. "Paratiisissa oli paikkoja rajoitetusti, vain helvettiin oli kaikilla vapaa pääsy", toteaa Artjom.

Artjom on siis suorittamassa hänelle annettua tehtävää, joten on luonnollista, että jossain vaiheessa pohditaan myös vapaan tahdon, sattumallisuuden ja kohtalon välisiä suhteita. Artjom saa lisää ajateltavaa kahdelta hylätyllä asemalla vesipiippua polttelevalta mieheltä: "Kaikkien asioiden välillä on looginen, vaikkakaan ei välttämättä suora suhde. Juuri sehän sinun kohtalosi onkin. Jossakin vaiheessa, kun olet kulkenut polkuasi riittävän pitkään, sinun elämäsi muistuttaa niin paljon juonellista kertomusta, että sinulle alkaa tapahtua kummallisia asioita, joita ei voi selittää puhtaalla järjellä tai sinun teoriallasi sattumanvaraisista tapahtumista."

Matka metron uumenissa on pitkä ja polveileva, mutta Gluhovskin romaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka, sillä loppuratkaisua pihdataan viime metreille - ja lopetus on uskottava. Romaanissa on sopivassa suhteessa toimintaa ja jännitystä sekä filosofointia ja pohdintaa maailman olemuksesta. Hieno dystopia!