Helsingin kirjamessut 2022 @ Messukeskus

Helsingin kirjamessujen ohjelmateemana vuonna 2022 oli Rakentava debatti. 

Kävin nauttimassa messuhuumasta perjantaina ja lauantaina. Kiinnostavin haastattelu, jota kävin itse kuuntelemassa, oli Kallio-lavalla esikoisromaanistaan Ruumis/huoneet haastateltu Susanna Hast. Huolimatta vaikeasta ja henkilökohtaisesta aiheesta Hast osasi ottaa yleisönsä, jota olikin lavan luokse kerääntynyt kuuntelemaan niin paljon, että istumapaikkaa oli hankalaa löytää.

 

Tänä vuonna kaikki kirjamessujen lavat ja sisältö oli laitettu Messukeskuksen suurimpaan halliin, ja viini- ja ruokamessujen sisällöt halleihin käytävän toiselle puolelle. Vuonna 2021 sisältöjen asemoinnissa halleihin oli tehty erilaisia ratkaisuja, ja itse pidin siitä enemmän sekä kirja- että viini- ja ruokamessujen kävijäkokemuksen kannalta. Yhteistyötä näiden kaksien samaan aikaan järjestettävien messujen välillä voisi mielestäni kehittää, ja se palvelisi molemmille messuille osallistujia.

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

 

Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S, 2019. Nextoryn äänikirja, 3 h 39 min.

Rebecca Solnitin Miehet selittävät minulle asioita on hyvää jatkoluettavaa tai -kuunneltavaa Caroline Criado Perezin kattavalle tietokirjalle Näkymättömät naiset. Molemmat ovat feministisiä teoksia, jotka tekevät näkyväksi yhteiskunnassa vallitsevaa epätasa-arvoa. Miehet selittävät minulle asioita on kokoelma esseitä, joita yhdistää feminismin tematiikka. Kiinnostavimpia teoksen esseistä ovat konkreettisimpia esimerkkejä sisältävät tekstit, joissa käsitellään muun muassa raiskauskulttuuria tai kirjan nimeenkin nostettua miesselittämistä. Simone de Beauvoiria ja Virginia Woolfiakin käsittelevät tekstit puolustavat paikkaansa, mutta eivät heidän tuotannostaan tietävälle lukijalle tuo juuri uutta tietoa.

Solnit on kirjailija, historioitsija ja aktivisti, joka on kirjoittanut yli kaksikymmentä teosta.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

 

"Kirjoitin lapsena kirjan."

S&S, 2022. 291 s.

Susanna Hastin esikoisromaani Ruumis/huoneet on omaelämäkerrallinen romaani, joka käsittelee seksuaalista hyväksikäyttöä ja jonka keskeisisin teema on muistaminen ja unohtaminen.Minäkertoja yrittää saada selkoa siihen, mitä hänelle on oikein tapahtunut teini-iän kynnyksellä ja teini-iässä. Hän toteaa: "Mutta en kaivele menneisyyttä, jotta saisin todisteita ja asian päätökseen. Kaivelen, koska en jaksa enää säilyttää salaisuuksia." Tällä tavoin Ruumis/huoneet on myös romaani siitä, kenellä on oikeus puhua ja nimetä.

Romaanissa pohditaan paljon vaikenemisen kulttuuria, joka liittyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön: "Seksuaalinen väkivalta voi kaikessa räikeydessäänkin olla siedettävää. Se miten hyvin minä siedin sitä, todistaa miten yhteisö olettaa minun sietävän sitä. Seksuaalista väkivaltaa ei nähdä kriisinä tai katastrofina vaan sitä pidetään tavanomaisena tosiasiana, jonka kanssa on päätetty elää. Tai pikemminkin tosiasiana, josta on syytä vaieta, koska se on liian henkilökohtaista ja uskomatonta. Uhri kantaa tämän vähättelyn ja kieltämisen seuraukset. Oikeastaan juuri vähättely ja kieltäminen tekevät hänestä uhrin." Ruumis/huoneet on tyyliltään pohtiva ja esseistinen, ei varsinaisesti lineraalisesti etenevä tai niinkään tapahtumiseen keskittyvä teos. Romaanissa on paljon viittauksia muihin teoksiin, sekä kauno- että tietokirjallisuuteen. Romaanin minäkertoja jakaa itsensä kahteen persoonaan: hän kehittää rikostutkija-hahmon, joka saa tehtäväkseen selvittää, mitä menneisyydessä on oikein tapahtunut ja mitä on se, minkä päähenkilö on unohtanut ja mitä hän koettaa houkutella takaisin muistin piiriin. Rinnakkaisrikoskertomuksena romaanissa kulkee tv-sarja The Fall: "Kysymys siitä, miksi elävien uhrien tapaukset ovat tutkimatta, voisi ohjata agentit uusille jäljille. Heidän pitäisi tutkia näkymätöntä. Mikä yhdistää näkymättömiä uhreja ja heidän näkymättömiä kiduttajiaan, raiskaajiaan ja hyväksikäyttäjiään? Kuka suojelee ja ketä? Miksi tätä epidemiaa ei haluta myöntää todelliseksi ja saada loppumaan?"

Romaanissa seksuaaliväkivalta nähdään toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnan lävistävänä ilmiönä, josta on helpompaa vaieta kuin puhua: "Burke kertoo, että lapsi ei osaa yksin asettaa syyllisyyden taakkaa sinne minne se kuuluu. Ainoa vaihtoehto on syyttää itseään. Yhteisö tekee tämän käytännössä mahdolliseksi tukemalla vaikenemista ennemmin kuin puhumista. On niin paljon helpompaa kaikille, jos tyttö alistuu."

Siitä, mille ei oikein ole sanoja, on vaikeaa puhua ja kirjoittaa: "Vaatii paljon aikaa asetella mahdotonta järjestykseen. Jokainen lause, jonka kirjoitan, peittää alleen jotakin kitä jätän kirjoittamatta. Mikään tarina ei ole liian kammottava kerrottavaksi, mutta kaikkia tarinoita ei voi kertoa. Joistakin asioista tulee näkyviä silloin, kun niiden puuttuminen huomataan." Ruumis/huoneet on hieno romaani aiheesta, josta on vaikeaa kirjoittaa, koska sitä on vaikeaa sanallistaa. Romaanissa kuvataan hyvin vähän seksuaaliväkivaltaa konkreettisesti - siis siinä mielessä konkreettisesti, että kuvaukset olisivat eheitä ja lineaarisia. Yksityiskohtia, häivähdyksiä, tuoksuja ja huoneita tai muita väkivallan paikkoja sen sijaan kuvataan, ja niiden avulla väkivalta tai sen muisto välittyy itse asiassa autenttisemmin kuin selkeämmin hahmotettuvien kertomusten avulla.

Päähenkilö yrittää rakentaa kokemuksestaan, itsestään ja muistoistaan sekä unoduksestaan arkistoa ja sen avulla vastakertomusta: "Minusta tuntuu, että tärkeimmät todisteet ovat jossain muualla kuin hämmästyttävissä tapahtumissa. Ne ovat huomaamattomia tai ensimmäisten odotusten vastaisia. Toimettomuus voi todistaa siitä, että jotain ratkaisevaa tapahtuu. Todisteen puute on myös todiste." Paikkojen voimaa kantaa mukanaan niissä tapahtunutta romaanissa käsitellään monin tavoin, esimerkiksi viittaamalla Toni Morrisonin romaaniin Minun kansani, minun rakkaani. Romaanissa Morrison "kuvaa uudelleenmuistoa, joka leijuu kuvana paikassa, vaikka talo palaisi poroksi. Kuva pysyy maailmassa, vaikka muiston ihminen kuolee. Joku toinen voi tähän paikkaan tullessaan törmätä kuvaan ja nähdä sen, koska kuva ei koskaan katoa. Niinpä äiti sanoo tyttärelleen, ettei hän saa koskaan mennä sinne, sillä se mikä on ohitse odottaa häntä siellä. Se tapahtuu uudestaan".

Ruumis/huoneet tavoittaa selviytymiskeinoja, joiden avulla nuori päähenkilö kykeni olemaan niissä tilanteissa, joissa hän joutui olemaan ja joihin hän myös hakeutui. Dissosiaatio on yksi näistä keinoista: 

"Jos en pane hanttiin, minua ei voi satuttaa. Kun tarpeeksi teeskentelee, alkaa valheeseen uskoa itsekin."

"Jos saisin valita, en kuitenkaan istuisi tässä. Olisin jossain muualla. Mutta selviydyn aivan hyvin näinkin."

Muistamisen tavoittelemisen prosessissa minäkertoja kohtaa erilaisia valaistumisen hetkiä, ottaa erilaisia askeleita kohti itseään. Jossakin vaiheessa hän törmää buddhalaisuuteen ystävänsä kautta, ja buddhalaisuudesta lukiessaan hän kokee oivalluksia: "Luen buddhan kolmesta ruumiista. Totuuden ruumis: voin nähdä elämän todellisen luonteen. Palkinnon ruumis: voin vahvistua ja luoda arvoa. Fyysinen ruumis: ruumiini on minun. Ja mikä tärkeintä, minua ei ole tuomittu kärsimään. Minä päätän itse kuka olen."

Ehkäpä siinä missä paikat kantavat mukanaan kuvia asioista, joita niissä on tapahtunut, kertoja kokee ruuminsa kantavan muistoa niistä asioista, joita se on kokenut, vaikka hän ei itse kykenekään niitä kielellisesti muistamaan. Ruumiillisuus tuntuu olevan avain muistojen käsittelemiseen. Päähenkilö käy esimerkiksi hevosterapiassa, josta hän saa apua, ja hieman yllättäen myös laulaminen osoittautuu yhdeksi keinoksi itsensä kohtaamiseen: "Astuessani tuohon yhden naisen musiikkikouluun ajattelin: ota minusta pois tämä kauhea ääni ja laita tilalle toinen. Hän ei suostunut. Hän antoi minulle mahdollisuuden löytää oman ääneni, sen joka oli viety, mutta joka oli koko ajan ollut minussa. Kuulin laulun ja se oli oma lauluni, säveltämätön ja rouhea."

Ruumis/huoneet on vaikuttava romaani ihmisyydestä ja tahdosta ja voimasta haluta kohdata asioita. Asioiden kohtaaminen ei lopulta tapahdu niin kuin minäkertoja ehkä alussa odotti, vaan romaani paljastaa, kuinka moninaisin tavoin vaikeita asioita voi käsitellä. "- - katharsis ei olekaan muistaminen tai unohtaminen. Löydän itseni niistä molemmista. Olen minä, koska muistan; olen minä, koska unohdin."

Otso Sillanaukee: Zero waste - Jäähyväiset jätteille

 

S&S, 2018. Nextoryn äänikirja, 8 h 2 min.

Otso Sillanaukeen Zero waste - Jäähyväiset jätteille on kattava esitys zero waste -elämäntavasta ja konkreettisista keinoista siihen pyrkimiseen. Kirja on kirjoitettu henkilökohtaisella otteella, mikä tekee siitä maanläheisen ja helposti lähestyttävän. Kirjassa on runsaasti käytännön esimerkkejä jätteettömästä elämäntavasta. Parasta antia ovat mielestäni ohjeet itse tehtyjen puhdistusaineiden tekemiseen. Paikoin sisältö menee mielestäni liian sfääreihin - esimerkiksi kohdissa, joissa kirjoittaja kertoo käyttävänsä pölyjen pyyhkisimeen vanhoja, reikäisiä sukkia. Nuukailu on tosin mielestäni aika perisuomalainen elämäntapa, johon näen paluuta tässä kirjassa. Ja olisi nykyihmisen syytä siihen osin palatakin.

Järjen hedelmät @ Q-teatteri, Helsinki

Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Järjen hedelmät on näytelmätrilogian päätösosa. Aiempia trilogian osia ovat Tavallisuuden aave ja Medusan huone. Järjen heldelmissä on hyvin vähän dialogia. Tunnelmia ja merkityksiä luodaan pitkälti musiikilla ja mimiikalla. Näytelmä ei ole juonivetoinen vaan koostuu kohtauksista, jotka käsittelevät keskeisiä teemoja, kuten ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta, sukupuolirooleja ja -odotuksia, ihmisyyden ja eläimellisyyden suhdetta, kontrollia ja uskontoa, suvunjatkamista ja lapsettomuutta, työ- ja perhe-elämää sekä sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja ulkopuolisuutta.

Järjen hedelmät ottaa osuvasti kantaa tabuihin: käytökseen, jota ihmiseltä odotetaan, ja käytökseen, jota pidetään epäsopivana. Näytelmän ilmeikkäin hahmo on Anssi Niemen esittämä tyttö, jonka puvustuksesta tulee mieleen Punahilkka: tytöllä on polkkatukka ja punainen hiuspanta, punainen lyhyehkö mekko ja punaiset pikkukengät. Tämä hahmo tuntuu näytelmässä olevan eniten "vääränlainen", siis muotteihin ja odotuksiin sopimattomin. "Vääränlaisuus" näkyy esimerkiksi hahmon ruokasuhteessa ja ruokailukäyttäytymisessä sekä kohtauksessa, jossa hahmon äiti antaa elämänohjeen "Pitää olla ihminen, ei pidä olla eläin". Tämän elämänohjeen ympärille rakennetaan myöhemmin näytelmässä erinomainen kohtaus, jossa ohjetta todella iskostetaan hahmon sisäistettäväksi.

Uskontotematiikka Järjen hedelmissä tulee ehkä sikäli perustelluksi, että näytelmä käsittelee erilaisten vaatimusten ristipainetta, jossa yksilö elää. Uskonto saatetaan kokea ilmiöksi, johon yksilön tulee vaaditulla tavalla sopeutua: näytelmässä tehdään selväski, että rukoilla tulee tietyllä tavalla, ja kun iloitaan, niin sitten iloitaan sen mukaan, miten ilmoitseminen on määritelty. Pyhäkoululaulun "On ilo, ilo, ilo olla yhdessä, viettää hyvää hetkeä..." ympärille rakennettu kohtaus on aivan mahtava!

Järjen hedelmät vaatii rakenteensa puolesta katsojalta jonkin verran tulkintaa kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Itseäni tässä auttoi teatterielämyksen jälkeen näytelmästä keskusteleminen: yksin en olisi päätynyt kaikkiin niihin oivalluksiin, jotka syntyivät keskustellessamme näytelmän kohtauksista, symboliikasta ja henkilöhahmoista.

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

 

"Anna minulle voimaa kestää betonin paino, vaikka varteni on luotu vain heinää kantamaan."

Siltala 2022. Nextoryn e-kirja.

Kari Hotakaisen uusin romaani Opetuslapsi on niin mustalla huumorilla sävytetty yhteiskuntakriittinen romaani, että alun jälkeen sen lukeminen alkaa tuntua raskaalta. Romaanissa on äärimmäisen osuvia hotakaismaisia sivalluksia, jotka saavat lukijankin hykertelemään. Aihe on tärkeä: yhteiskunnasta ja yhteisöstä syrjäytetty ihminen lähtee hakemaan oikeutusta ja kostoa. Päähenkilön asemaa kuvaakin hyvin sitaatti "Minun oli pakko suostua, koska olen elänyt sellaisen elämän, jossa ei ole mahdollista kieltäytyä. Vaihtoehdottoman elämän". Tällaiseksi päähenkilö asemansa kokee. Opetuslapsi käsittelee hyvinkin samaa tematiikkaa kuin Noora Vallinkosken romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Katharsis jää kuitenkin puuttumaan ja lukukokemuksen jälkeen olo on hiukan samanlainen kuin Iida Rauman Hävityksen jälkeen. 

Romaanin päähenkilö on nuori aikuinen nainen, joka lähtee kosto-odysseialle niitä ihmisiä vastaan, jotka ovat satuttaneet häntä hänen ollessaan lapsi, ja toisaalta kolmea sellaista hänelle täysin tuntematonta henkilöä vastaan, jotka edustavat asioita, jotka hänen mielestään ovat pahimpia syntejä. Uskototematiikka onkin romaanissa vahvasti läsnä: jokainen osio alkaa päähenkilön rukouksella.

Päähenkilö tekee adoptiovanhemmistaan ankaran analyysin. Adoptioisä Laurin ikääntymisen prosessia kuvataan naurettavaksi ja Lauri näytetään pahimman luokan manspleinaajana:

"Palautteesta imarreltuna Lauri teki virheen, johon niin moni hänen ikäisensä kompastuu. Hän ei malttanut pysyä suorissa housuissaan, vaan vaihtoi ne farkuiksi. Hän ei suostunut vanhenemaan, vaan ryhtyi matkimaan nuorekkaita: hän aloitti radiossa podcast-sarjan, jossa ajatteli ääneen samoja, jo kertaalleen kotona kuulemiamme nolouksia. Omien jaaritusten lisäksi hän kutsui keskustelukumppaneikseen itsensä kaltaisia vanhenevia miehiä, jotka komppasivat toisiaan uskomattoman unettavasti, raahautuen kliseeviddakon ryteikössä minuutista toiseen - -."

Adoptioäiti Kirstiä puolestaan ivataan tämän persoonattoman persoonallisuuspyrkimyksen kautta:

"Kirsti on persoonallinen ihminen. Hän haluaa erottua joukosta, niin kuin kaikki hänen kaltaisensa. Heitä on maailmassa miljoonia, eikä maapallo kestä enää heidän painoaan. Heidän valintansa tuhoavat luonnon, heidän vuokseen riisiä kuljetetaan, vaatteita lennätetään, avokadoja pakataan laivoihin, lentolippuja myydään, koiravaljakoita koulutetaan, polkuja tallataan, palkkoja lasketaan, hintoja poljetaan. - Kirsti on persoonallinen, mutta jos hän kohta kuolisi, hänen tilalleen tulisi aivan samanlainen."

Päähenkilö kokee ylipäätään valtavaa vieraudentunnetta hyväosaisia ihmisiä kohtaan eikä syyttä, sillä hän ei koskaan koe päässeensä mukaan hyväosaisuudesta: "Ihailen heitä kaukaa, minun ei kuulu mennä heitä lähemmäs. Tiedän kokemuksesta, ettei heidän laupeutensa yllä pimeimpään nurkkaan. Yksi heitä kaikkia yhdistävä juttu on vapaus. Vapaus sanoa, vapaus keskittyä itseensä. Vapaus kehittyä, vapaus vaeltaa luonnossa. Vapaus toteuttaa itseään, vapaus sisustaa. Vapaus olla piittaamatta mitä muut sanovat, ne, jotka eivät ole saavuttaneet vapautta, syystä tai toisesta, yleensä omaa kyvyttömyyttään."

Opiskelemista yliopistossa kuvataan  hyvin samalla tavalla kuin Vallinkosken Koneen pelossa tai Rauman Hävityksessä: "Opiskelutovereihin tutustuessa huomasin heti, että tulemme eri lähtökohdista samaan maailmaan ja tajuamme nopeasti, ettei mitään samaa maailmaa ole." Onko yhteiskuntamme todella jo railoutunut niin pahasti, ettei "mitään samaa maailmaa ole"? Ainakin merkkejä tällaisesta kehityksestä on ollut runsaastikin - mutta onko meillä vielä mahdollisuus paikata maailmankokemuksesta edes riittävän "sama", jotta yhteiskuntarauhamme ja hyvinvointiyhteiskuntamme eivät olisi aivan mennyttä?

Opetuslapsen päähenkilö nimittäin kokee täydellistä paitsijäämistä, mikä on hänen kostotoimintaansa ohjaava motiivi. Kun päähenkilö keskustelee niiden kolmen henkilön kanssa, jotka hän on siepannut saadakseen nämä ymmärtämään, kuinka hän kokee näiden olevan pahimman luokan synnintekijöitä, yksi siepaituista sanoo, että päähenkilö tulee saamaan "tästä kaikesta kovan rangaistuksen". Tähän päähenkilö ajattelee: "Tähänastinen elämäni on ollut niin iso rangaistus, että suuremmalla minua on turha uhata." On vaarallista, jos tuntuu, ettei ole mitään enempää menetettävänä vaan kaikki on jo mennyt.

Onnellisuuden, onnekkuuden ja hyvinvoinnin epätasainen ja epäreilu jakautuminen pulpauttelee aika ajoin päähenkilöstä myös aivan timanttisia aforismeja: "Yksilöllisyys ja liberalismi. Ovatko ne arvoja vai vaurauden mukanaan tuomia torkkupeittoja?" 

Opetuslapsessa on siis loistavasti onnistuneita seikkoja, mutta kokonaisuuden tasapaino on sellainen, etten lukijana erityisesti pitänyt romaanista. Ehkä en ole aivan näin mustan huumorin ystävä kuin mitä Opetuslapsi alusta loppuun saakka kärjistyksillään on, tai sitten olen sellainen keskiluokkainen ja hyväosainen lukija, jota Rauman Hävityksessä piikitellään - "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli...". Opetuslapsesta nimittäin tulee "vähä paha mieli".

Frank Martela: Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä

 

Gummerus 2020. Nextoryn e-kirja, 4 h 23 min.

Frank Martelan kirjoittama tietokirja Elämän tarkoitus - Suuntana merkityksellinen elämä on helposti lähestyttäväksi rakennettu teos, joka osin sisällöltään muistuttaa itseapuoppaita, mutta on paljon enemmän. Elämän tarkoitus on myös teos, joka rakentaa synteesiä historiasta ja kulttuurihistoriasta, jonka pohjalle se uskottavasti rakentaa teorian siitä, kuinka elämän merkityksellisyys syntyy ja kuinka ihminen voi itse siihen vaikuttaa.

Martela kirjoittaa, että "saksalaisen sosiologin Max Weberin sanoin esimodernin ihmisen maailma oli lumottu. Jumalan ja henkien olemassaolo oli itsestäänselvyys. - - Tässä lumotussa maailmassa 'luonnollisten' ja 'yliluonnollisten' selitysten välillä ei ollut eroa; tieteellistä maailmanselitystä - - ei ollut vielä keksitty". Hän kertoo, että "Aristoteles ei koskaan miettinyt, onko ihmisen olemassaololla jokin tarkoitus vai eikö ole. Lumotussa kosmoksessa, jossa hän eli, oli itsestään selvää, että ihmisellä oli tarkoitus, koska kaikella oli jokin sisäsyntyinen tarkoitus; se piti vain löytää. Aristoteleen ja seuraavien vuosituhansien länsimaisen ajattelun suuri kysymys koski ihmiselle ominaista tarkoitusta ja korkeinta hyvää. - - Kyse oli ihmisen tarkoituksesta samassa mielessä kuin me ehkä kysymme, mikä on polkupyörän tai veitsen tarkoitus: ajaminen ja leikkaaminen."

Murros maailmankuvassa alkoi Martelan mukaan tapahtua 1600-luvulla, jolloin tieteellisempi maailmankuva alkoi vallata alaa länsimaissa ja tämä uusi tieteellisempi maailmankuva erotti luonnollisen ja yliluonnollisen toisistaan ja alkoi sitten työntää jälkimmäistä syrjään. Esimoderni lumottu kosmos muuttui nykyaikaiseksi mekaaniseksi maailmaksi.

Elämän tarkoitus sikäli millaisena kysymyksen nykyään käsitämme nousi Martelan mukaan varsinaisesti pohdintaan 1800-luvulla: englantia puhuvassa maailmassa skotlantilainen esseisti, satiristi ja historioitsija Thomas Carlyle oli ensimmäinen, joka kirjoitti elämän tarkoituksesta teoksessaan Sartor Resartus vuonna 1834; nykyisin Carlylen teos mainitaan usein teoksena, jonka myötä englantilainen kirjallisuus siirtyi romantiikan ajasta viktoriaaniseen aikakauteen. Carlylelle elämän tarkoitus on: tee merkityksellistä työtä ja voit tehdä henkilökohtaisista ihanteista totta ja saavuttaa aidon täyttymyksen tunteen, Martela kirjoittaa ja jatkaa Carlylen vaikutuksesta: Carlyle on vaikuttanut ajatuksillaan elämän tarkoituksesta koko seuraavaan sukupolveen - kaikki hänen jälkeensä englanninkielisessä maailmassa samasta aiheesta kirjoittaneet reagoivat jotenkin hänen ajatuksiinsa. Manner-Euroopassa aiheesta kirjoittivat muun muassa Kierkegaard ja Schopenhauer.

Elämän tarkoituksen mukaan tieteellinen maailmankuva sai alkunsa kristillisen maailmankuvan sivutuotteena: rationaalinen ja looginen analyysi syntyi teologisen tutkimuksen piirissä ja sen tavoitteena oli oppia ymmärtämään Jumalaa ja hänen luomaansa maailmaa paremmin, mikä näkyi esimerkiksi Newtonin ja Keplerin tutkimuksissa. Kiinnostavana yksityiskohtana Martela mainitsee sanan "ateismi" esiintyneen englannin kielessä ensimmäisen kerran vuonna 1540, mutta kestäneen jonkin aikaa ennen kuin sen merkitys kapeni yleisestä pakanuudesta suoranaiseen Jumalan olemassaolon kiistämiseen.

Tieteellisen maailmankuvan vallattua alaa romantiikka tyylisuuntauksena ryhtyi pohtimaan elämän merkityksellisyyden kysymyksiä, mikä näkyi niin Carlylen, Kierkegaardin kuin Schopenhauerinkin ajattelussa, Martela kuvaa. "Kuuntele sydäntäsi" -neuvo pohjautuu romantikkojen ideologiaan ja näkyy nykypäivän ajattelussa niin romanttisen rakkauden ideassa (oikea rakkaus vie jalat alta) kuin itsensä löytämisen ajatuksessa (etsi kutsumuksesi äläkä tyydy muuhun työhön). Romantikot siis ottivat kristillisen ajatuksen kutsumuksesta ja korvaivat "Jumalan" "sydämellä", Martela analysoi. "Ja tästä löytyy suora yhteys elämän tarkoitukseen: puhumalla sisäisestä kutsumuksesta romantikot itse asiassa mainostivat ajatusta, että meidän jokaisen elämälle on luvattu jokin tietty tarkoitus; meidän on vain löydettävä se."

Elämän tarkoituksen ja merkityksellisyyden pohdinnan Martela summaa: "Väittäisin että uskonnosta vieraantuminen tieteellisen maailmankuvan yleistymisen myötä ja romanttinen ajatus siitä, että ihmisen on löydettävä elämälleen vahva tarkoitus, jotta hän todella eläisi, saivat yhdessä aikaan todellisen myrskyn, jonka seurauksena syntyi eksistentiaalisen kriisin käsite ja ne olosuhteet, jotka ovat tyypillisiä nykypäivän kulttuurille; yhteiskunnalle jossa merkityksellisyyden puute voi viedä kaiken huomion."

Edellä kerrottu on Elämän tarkoituksessa kiehtovaa ja sivistävää luettavaa. Vaikka kerrottujen asioiden yksityiskohdat olivat irrallisina faktoina itselleni aiemmin tuttuja, oli kiehtovaa lukea jonkun kirjoittamaa synteesiä niiden merkityksestä ja keskinäisestä yhteydestä. Tässä mielessä Elämän tarkoitus on yleissivistyksen ja maailman ymmärtämisen näkökulmasta hyvinkin kiehtovaa luettavaa.  

Olettaisin kuitenkin, että pääsyy sille, miksi lukija Martelan teokseen tarttuu, löytyy teoksen nimestä Elämän tarkoitus - suuntana merkityksellinen elämä. Mikä siis on elämän tarkoitus ja kuinka voisin suunnata merkityksellistä elämää kohti? Elämän tarkoitus -kysymystä ja sitä, onko kysymys olennainen, Martela pohtii perustellusti teoksessaan. Elämän merkityksellisyys on kuitenkin se, johon hän lukijaa kehottaa keskittymään. Kirjassa kerrotaan psykologisesta itsemääräämisteoriasta, jonka mukaan psykologisia perustarpeita on kolme: autonomian tarve, kyvykkyyden tarve ja yhteenkuuluvuuden eli läheisyyden tarve. Martela täydentäisi listaa vielä yhdellä kohdalla, ja hän toteaa uskovansa "itse vahvasti siihen, että autonomia, kyvykkyys, yhteenkuuluvuuden tunne ja hyvän tekeminen tekevät elämästä merkityksellistä". Tämän listan pohjalle ihminen voi rakentaa omat arvonsa ja ne kompassinaan suunnata kohti merkityksellistä elämää.

Elämän tarkoitus on ajattelemaan saavaa ja sivistävääkin luettavaa ja sen sisältö voi saada pohtimaan elämää perustellusti uudelta kantilta. Tämän lukukokemuksen perusteella luen tai kuuntelelen mielelläni lisää Martelan ajatuksia.

Antti Isokangas, Jani Niipola, Riku Vassinen: Viherpesuopas - Miten merkitys muuttuu markkinoinniksi

 

Nemo 2022. Nextoryn äänikirja, 7 h 43 min.

Antti Isokankaan, Jani Niipolan ja Riku Vassisen kirjoittama Viherpesuopas - Miten merkitys muuttuu markkinoinniksi on yleistajuinen ja kiinnostavasti kirjoitettu kirja markkinoinnista. Teos käsittelee markkinointia ja sen onnistumisia ja epäonnistumisia niin yritysten kuin kuluttajankin näkökulmasta. Teos tekee näkyväksi erilaisia markkinoinnissa käytettäviä "pesuohjelmia", kuten viherpesun, pinkkipesun ja ruskeapesun. Teos kommentoi selkeästi myös sitä, että yrityksen markkinoinnissa voi olla myös ihan oikeaa pyrkimystä eettiseksi toiminnaksi, eikä kaikessa aina ole kyse erilaisista pesuohjelmista.

Teos sopii hyvin luettavaksi tavallisille ihmisille, joita markkinoinnin ja yritysten vallankäytön sekä kuluttajan vaikuttamisen mahdollisuuksien ilmiöt kiinnostavat.