Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

"Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa."

Gummerus 2015. 474 s.

Iida Raumasta on ehdottomasti tulossa mielikirjailijani. Luin aiemmin syksyllä hänen esikoisromaaninsa Katoamisten kirjan (2011) ja nyt vuonna 2015 ilmestyneen, Kalevi Jäntin palkinnon voittaneen Seksistä ja matematiikasta. Rauma kuvaa henkilöhahmojaan syvästi ja kiinnostavasti, ja kaikissa hahmoissa on jokin särö. Rauma on yksinomaisesti taitava erillisyyden ja etäisyyden kuvaaja: miten ulkopuolisiksi kokevat henkilöhahmot saadaan kohtaamaan toisia, siinä Rauman romaanien taika.

Seksistaä ja matematiikasta -romaanin päähenkilö on Erika, joka on matemaatikko. Hänen matemaattinen lahjakkuutensa on puhjennut jo lapsena, ja romaanin nykyhetkessä Erika on aikuinen matemaatikko, joka työskentelee tutkijana Berliinissä. Romaanin nykyhetken aikatasolta tehdään pitkiä takaumia Erikan lapsuuteen ja lapsuudenperheeseen, kuin myös opiskeluaikoihin Helsingin yliopistossa sekä opintoihin tai työskentelyyn Japanissa.

Seksistä ja matematiikasta -romaani kuvaa ansiokkaasti ja häpeilemättä henkilöhahmoja, ihmissuhteita ja perhesuhteita. Ote on psykologisen realistinen ja osin esseistinen, mutta romaanissa on myös vahva spekulatiivisen fiktion taso:

"Kummituksia on olemassa, turha kiistää. On paikkoja, joiden tunnelmassa on yksinkertaisesti jotain pielessä. Voimme viettää aikaa läheisten kanssa, sytyttää valot, puhua, nauraa tai uppoutua työhön, mutta jokin aistien rajoilla hälyttää, ettei kaikki ole hyvin ja että jos olemme yhtään järkeviä, kokoamme tavarat, ystävät ja työmme ja pakenemme niin pian kuin mahdollista. - - Jokin raja ei pidä, ja ikkunan takana musta hahmo seisoo, tuijottaa."

Pohtiva ote, matemaattinen järki ja järjen ylittävä taso tekevät Seksistä ja matematiikasta -romaanista aivan omanlaisensa. Kaiken kerronnan ja kerrotun takana on kuitenkin syvä inhimillisyys:

 "Lukusuoralla kahden luonnollisen luvun, esimerkiksi yhden ja kahden välissä, on ääretön määrä muita lukuja, murtolukuja ja irrationaalilukuja. Erika havaitsi muistin materian olevan samanlaista, mikään mielikuva ei tyhjene rajalliseen määrään yksityiskohtia, syntymän ja nykyhetken väliin mahtuu äärettömyys, samoin kahden hengenvedon väliin. Erika tunsi uppoavansa sinne, pois matematiikan abstraktista ja hyvin käsitteellistetystä äärettömyydestä oman muistiaineksensa äärettömyyteen, eikä se ollut lainkaan miellyttävä kokemus."

Romaanin keskushenkilöistä rakentuu moniulotteinen ja selittelemätön kuva toiminnan, menneisyyden ja tuntemusten kautta, eivätkä sivuhenkilötkään jää millään lailla ohuiksi. Kaikkea tai kaikkia ei kuitenkaan tarvitse tai voikaan ymmärtää; pahuutta ei selitetä. Suurimmaksi osaksi pahuus asetetaan kontekstiinsa, mutta romaanissa on raikasta se, että osin pahoja henkilöhahmoja tai tekoja kontekstualisoidaan vain vähän - mutta tämä on yhden henkilöhahmon kohdalla tehtävä poikkeus.

Nimensä mukaan Seksistä ja matematiikasta -romaanissa on kyse myös seksistä, jota osin teoretisoidaan, kuten tässä...

"Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. - - Jokainen uskonnollinen tai poliittinen johtaja, pedagogi, siivooja tai sihteeri tietää, kuinka tärkeää on ylläpitää rajoja. Paikkaamme kohojemme hämäryyttä kielloin ja määräyksin, säätelemme, mikä on oikea tapa syödä, ulostaa, mestruoida, harrastaa seksiä. - - Ylikulttuurisesti yleisimmät tabut koskevat juuri ruokaa, ulostamista, kuukautisia ja seksiä. Samoin koskevat kiihkeimmät fantasiat. Me kuvotumme ja kiihotumme siitä, mitä pidämme likaisena. Jokaisella hengenvedolla ja suupalalla me liukenemme maailmaan, ja maailma liukenee meihin. Jokaisessa meissä primitiivinen kauhu liukenemista kohtaan. Jokaisessa meissä irstas halu liueta."

...mutta useimmiten kuvataan käytännössä - ja uskottavasti.

Päähenkilö-Erikan kautta romaanin todellisuus fokalisoituu kiinnostavalla tavalla, koska Erika havainnoi maailmaa usein matematiikan viitekehyksen läpi:

"Erika ei ollut ikinä pitänyt luonnontieteiden induktiivista todistusta suuressa arvossa. Se että jokin on tapahtunut aina tietyllä tavalla, ei todellakaan takaa, etteikö jonain päivänä voisi olla toisin. Matematiikassa yksittäistapauksiin perustuvia tuloksia ei edes lasketa tiedoksi ja hyvästä syystä. Havainto on kapea, aina puolueellinen ja vääristynyt, ja maailma on täynnä ainutkertaista outoutta. Toki Erika kykeni myöntämään, että arkielämän kannalta voi olla käytännöllistä uskoa, ettei lattia vajoa alta, että painovoima pitää kehon maassa eikä kukaan ota automaattisetta metroon. Mutta sitten koittaa päivä, jona tapahtuu se, mitä ei pitänyt tapahtua, aurinko ei nouse ja joku odottaa rappukäytävässä. Ja kun luottamus iduktioon on mennyt, ei ole paljoa jäljellä, jos haluaa operoida konkretian maailmassa, nousta aamulla sängystä, mennä kauppaan ja töihin ja ajaa metrolla."

Kuten esikoisromaanissa Katoamisten kirja, myös tässä romaanissa Rauma asettaa lukijan katsomaan omia itsestäänselvyyksinä pitämiään maailmankäsityksiä ja kyseenalaistamaan niitä. Niin Katoamisten kirjassa kuin tässäkin romaanissa on henkilöhahmo, jonka sukupuoli ja/tai seksuaalisuus ei ole pääteltävissä suoraan hänen nimestään, ja niin myös sukupuolen maailma näytetään lukijalle äärettömyyksien jatkumona samaan tapaan kuin "kahden luonnollisen luvun" välinen jatkumo matemaattisella lukusuoralla: on olemassa paljon muutakin kuin "nainen" tai "mies".

Seksistä ja matematiikasta on kerrassaan taiten rakennettu, hieno ja koskettava romaani. Jään malttamattomana odottamaan Iida Rauman seuraavaa teosta.


* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
17. Kirjassa juhlitaan
32. Kirjassa on myrsky
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.

Jani Nieminen: Meren poika, joen poika

 Like 2014. 96 s.

Jani Niemisen runokokoelma Meren poika, joen poika liikkuu nuoruuden mielenmaisemassa, tunnelmassa, jossa "-- homehtuivat pystyyn / sukutilat", "lakeus viilsi kuin meri" ja nykyhetkessä "tuoppien ääreltä mulkoillaan / ohranjyvä silmässä".

Kokoelma jakautuu neljään osaan, jotka ovat "Takaisin", Äkkisyvään", "Minne" ja "Virtaan". Useissa runoissa ollaan koulussa: "ei matemaatikko Noteva supista koskaan summasta / derivoi ääneen / mitä sinä Jani-Poika täällä teet?" Ulkopuolisuus ja läsnäolo kohtaavat runoissa, suhteessa omaan itseen, perheeseen ja paikallisuuteen.

Epätoivossa puhuja puhuttelee useasti Jumalaa, joka lähinnä loistaa poissaolollaan, kuten runossa "Keskipäivän hetki välitunnilla":

Minä uskon                                      Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen
tänään Hän tulee
aasin selässä
skeitaten
mopolla
riksalla
taksilla
tandemilla                                        Isä ja Poika
ruotsinlaivalla tanssien
ihan sama
kunhan tulee
alkaa tämä ainainen adventti vituttaa.

Meren poika, joen poika kuvaa osuvasti nuoruuden tunnelmaa, samanaikaista hukassaoloa ja määrätietoisuutta, epävarmuutta ja kaikkitietävyyttä, ja antaa varmasti samastumispintaa kaikille, jotka ovat tai ovat joskus olleet nuoria.

Lauri Eirola: Assurin kehrä

"Poikani Asarja, en ole koskaan nähnyt sinua omin silmin mutta ajattelen sinua usein."

Like 2015. 404 s.

Romaanien lukemisessa parasta on se, että lukijana pääsee osaksi itselleen aivan vierasta maailmaa - ja toisinaan se maailma, vastenmielisistä piirteistäänkin huolimatta, on sellainen, josta ei haluaisi astua takaisin reaalitodellisuuteen. Lauri Eirolan historiallinen esikoisromaani Assurin kehrä on juuri tällainen romaani.

Assurin kehrä sijoittuu Lähi-itään. Se kertoo Assyrian valtakunnan lopun ajoista ja Babylonian valtakunnan noususta 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Päähenkilönä on Assurin kaupungista kotoisin oleva Naramu, ja niin romaanin miljöössä ja ajankuvassa kuin myös kerronnassa on paljon yhtäläisyyksiä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945) kanssa.

Romaani noudattelee kehyskertomus-sisäkertomus-rakennetta. Kehyskertomuksessa vanha, kuolemaa lähestyvä päähenkilö Naramu kirjoittaa kirjettä pojalleen Asarjalle. Sisäkertomuksessa, romaanin varsinaisessa tarinassa, lukija pääsee seuraamaan Naramun lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia, kulkemaan niin Assurin, Babylonian kuin Ninivenkin kaduilla ja havainnoimaan kansojen vallantuntoa ja sortumista ja murtumista:

"Jumalamme Assurin tunnus on kivinen kehrä. -- Se pyörii ikuisuuksiin ympyrää kuin aurinko. Yhä uudelleen päivä nousee ja päivä laskee, eikä mikään muutu. Jokainen päivä, jokainen ihmiselämä ja jokaisen kansan tarina noudattaa tätä lakia. Auringonnousu ja auringonlasku, syntymä ja kuolema, suuruus ja häpeä seuraavat toisiaan, kuten ovat aina seuranneet. Mutta kaunempia hetkiä ovat auringonnousu ja auringonlasku."

Assurin kehrä on toisaalta päähenkilön näkökulmasta kehityskertomus, toisaalta seikkailukertomus ja katsaus Lähi-idän historiaan ja kulttuureihin, mutta mielestäni ennen kaikkea tarina, joka paljastaa sen, kuinka ajasta ja kulttuurista toiseen ihmisyys ja inhimilliset pyrkimykset ja tavoitteet kuitenkin pysyvät samoina. Assurin kehrässä on siis vallanhaluineen, rakastumisineen ja pettymyksineen paljon samaa kuin nykyajassa. Aikaa ei voi kuitenkaan siirtää taaksepäin tai elää uudelleen:

"Myös minä muistelin kaiholla auringon kirmaltelua Tigris-virrassa muurien edustalla, iloista kilkettä sepän pajassa, kauppiaiden täyttämiä katuja, äitiäni, isääni ja sisariani. Tiesin kuitenkin, ettei maailmaa voinut palauttaa sellaiseksi kuin se oli ollut, eikä lapsuutemme onni odottanut meitä siellä, minne olimme menossa."

Romaanin miljöökuvaus hengittää eloon muinaiset kaupungit. Lukijalle annetaan mahdollisuus elää Assurin kujat ja rannat lapsi-Naramun rinnalla, kokea raaka sota ja kuolema useaan otteeseen erinäisissä taisteluissa, päästä Babylonian kuninkaanpalatsiin tarkastelemaan Nebukadressasin suosion ailahtelevaa suuntautumista ja jännittää Naramun rinnalla, mihin suuntaan kohtalo reittiä ohjaa. Mukana on myös sivuhenkilöiden tarinoita omasta elämästään, ja näiden tarinoiden kautta romaanissa on läsnä myös aikansa naiskuva, eikä kaikki havainnointi aina suodatu nuoren Naramun näkökulmasta.

Assurin kehrä on historialliselta miljööltään kiehtova romaani ja samalla ajaton kuvaus ihmisyydestä. Romaani luo maailman, johon palaisi mielellään takaisin.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus

Johnny Kniga 2014. 407 s.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus on erittäin mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan Suur-Suomi-hanketta monesta näkökulmasta.

Teoksen aloittaa Oula Silvennoisen artikkeli "Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi". Silvennoinen käsittelee artikkelissaan suomalaista suhtautumista Suur-Suomi-hankkeeseen. Silvennoinen viittaa muun muassa yhdysvaltalaiseen kirjallisuudentutkijaan Paul Fusselliin, joka on todennut ironiasta tulleen ensimmäisen maailmansodan kokemusten myötä 1900-luvun läntisen historian hallitsevan muistamisen ja kerronnan tavan; Silvennoinnen zoomaa tämän havainnon läpi Suomeen ja toteaa, että "Suomalainen nationalismi myöhästyi eurooppalaisen sotasukupolven ironisen muistin junasta". Junaan noustiin vasta toisen maailmansodan loppumetreillä, kesällä 1944 neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua, jolloin "Suur-Suomesta alkoi olla jäljellä enää vahvan ironian sävyttämä muisto".

Täytyy myöntää, että teoksen luettuani mieltäni jäi vaivaamaan spekulatiivinen kysymys siitä, mitä olisi tapahtunut, mikäli Suur-Suomi-hanke olisi onnistunut? Hankkeen onnistuminen olisi edellyttänyt natsi-Saksan voittoa (ja sikäli myös Neuvostoliiton häviöä) toisessa maailmansodassa, mistä seuraa ihan omanlaisiaan spelukaatioita, mutta jos keskitytään miettimään vain suursuomalaisuutta, askarruttavia avoimia kysymyksiä jää silti runsaasti - esimerkiksi kieli- ja kulttuuripoliittiset kysymykset.

Tuomas Teporan artikkelissa "Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa" tuodaan esille se, että siinä missä Karjalaa alkujaan tarkasteltii karelianististen lasien läpi, karjalaisuutta korostaen, 1920-luvun lopulta lähtien näkökulma muuttuu: kieli- ja kulttuuripolitiikasta tuli avoimen suomalaista. Olisiko (Itä-)Karjala Suur-Suomen osana muodostunut jonkinlaiseksi Suomen omaksi pikku siirtomaaksi, jonka alkuperäiskulttuuri toisaalta olisi haluttu museoida, toisaalta käytännössä "puhdistaa" suomalaiseksi? Mikä olisi karjalan kielen (/kielten) asema nyky-Suomessa? Olisivatko ne vähemmistökieliä, kuten saame?

Jenni Kirves tuo artikkelissaan "Naiset suurta Suomea synnyttämässä: Hurmamieltä ja hurjaa kieltä" esiin naisten näkökulmaa suursuomalaisuuteen. Sari Näreen artikkelissa "'Taistelukenttänä Suomen nuorten sielu': Suur-Suomi-hengen nostatusta, hengellä pelaamista ja vastarintaa" puolestaan käsitellään nuorisolle suunnattua Suur-Suomi-diskurssia. Näre siteeraa paljon Suur-Suomi-runoutta, jossa "välittyivät fasismille tyypilliset totalitaariset piirteet". 1930-luvun ja 1940-luvun alkupuolen Suomi näyttäytyy hyvinkin fasistisena. Näreen mukaan heimoaatteen mausteena oli ryssäviha, pyhä viha uskonnollisella merkityksellä maustettuna. Uskonto sekoitettiin politiikkaan, joka nähtiin lähinnä kamppailuna "vihollista" vastaan, ei niinkään kompromisseihin pyrkivänä yhteisten asioiden hoitona. Näreen artikkelin diskurssianalyysi herättelee miettimään myös nykydiskeursseja, ja eritoten nuorille suunnattua puhetta. Mitä me tällä hetkellä vaadimme ja odotamme nuorisolta ja millaisella ilmaisulla nuorisoa ohjataan tavoitteita kohti?

Näre nostaa esiin myös 1930- ja 1940-lukujen laajan ilmiantojärjestelmän. Hän toteaa näien vuosikymmenten olleen "suomalaisen kortistoinnin kulta-aikaa". Etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin toiminta ulottui kaikkialle; kaikki ilmiannettiin, kaikki toimivat ilmiantajina ja Valpo kortitti ilmiannetut.

Varsinainen sotimisen näkökulma tulee eniten esiin Ville Kivimäen artikkelissa "Rintamamiesten Suur-Suomi: Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa". Kivimäki tuo esiin Itä-Karjalan miehityksen aiheuttamat ristiriitaiset tavoitteet ja tunteet, hän esimerkiksi huomauttaa, että "Onkin jäänyt varsin vähälle huomiolle, että ne puna-armeijan joukot, joita vastaan suomalaiset vuonna 1941 Laatokan pohjoispuolella taistelivat, koostuivat merkittävältä osaltaan Itä-Karjalan omasta väestöstä". Edellä havaittu selittää hyvin sitäkin, miksi Karjalan asukkaat suhtautuivat ristiriitaisesti tai epäilevästi heitä "vapauttamaan" tulleisiin suomalaisiin.

Artikkelinsa lopussa Kivimäki ottaa kantaa suomalaiseen sotadiskurssiin. Hän toteaa, että parin viime vuosikymmenen aikana torjuntavoitosta on tullut yleisin tapa puhua jatkosodasta, ja selittää tätä sillä, että "Kansallisesti on otollisempaa rakentaa kollektiivisia muistoja yhteisen selviytymistarinan ympärille - toisin kuin unelmalle Suur-Suomesta, Tali-Ihantalalle on mahdollista antaa selkeä, ristiriidaton merkitys".

Teoksen viimeinen artikkeli, Jenni Kirveen "Pyhä ja kirottu sota: Suur-Suomi-aatteen uho ja tuho aikalaisten kokemana" tarkastelee aatemaailma murrosta - miten Suur-Suomi-ajattelu oli mahdollista jollain lailla tukahduttaa ja jättää taakse ja mitä aatteen kannattajille kävi? Hitlerin Taisteluni oli Suomessakin hitti, Kirveen mukaan sitä painettiin kaikkiaan 30 000 kappaletta. "Kolmannessa valtakunnassa nähtiin monia ihailemisen arvoisia asioita, kuten esimerkiksi täystyöllisyys, perhekeskeisyys, ruumiinkulttuurin ihannointi, järjestelmällisyys ja toiminnallinen tarkkuus."

Kun sota loppui, traumatisoituneet miehet palasivat rintamalta. Jotain valtion kaksinaamaisesta politiikasta kertoo se, että viinakaupat avattiin - näin "iso osa miesten kotiuttamisrahoista saataisiin saman tien takaisin valtion kassaan".

Siinä missä natsi-Saksa on saanut perata hyvinkin tarkkaan historiaansa ja sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä on käyty, Suur-suomen jälkipyykki näyttää Luvattu maa -teoksen näkökulmasta toisenlaiselta. "Suomessa sotasyyllisiksi tuomittiin sodan jälkeen poliitikkoja ja upseereita, ei ajattelijoita tai tieteentekijöitä", Kirves kirjoittaa. "Entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat kaikessa rauhassa jatkaa entisissä toimissaan. /--/ juuri kukaan heistä ei kärsinyt paljoakaan sodan jälkeen ammatillisessa mielessä entisistä aatteistaan vaan he saivat jatkaa entisissä viroissaan jaylenivät urapolullaan ilman ongelmia. Heille jaettiin myös kaikkein korkeimpia arvonimiä."

Jos matka Suomen historian vaietun diskurssin puolelle kiinnostaa, Luvattu maa on ehdottoman suositeltava teos.

Heidi Köngäs: Dora, Dora

"Jäämerentie tie etenee suorana valkoisessa maisemassa, ja painan kaasua." 

Otava 2012. 333 s.

Heidi Könkään Dora, Dora -romaani käsittelee Lapin sotaa kuin myös aiemmin keväällä lukemani Katja Ketun Kätilö. Siinä missä Kätilö oli naturalistisuudessaan varsin ristiriitainen kokemus, Dora, Dora on psykologisuudessaan ainakin minulle huomattavasti helpommin lähestyttävä teos, jossa ajankuva välittyy hienovaraisempien kielellisten yksityiskohtien kautta.

Dora, Dorassa henkilöhahmogalleria koostuu Hitlerin valtakunnanarkkitehti Albert Speerin Jäämeren rannalle suuntaavasta seurueesta. Speer kokee Hitlerin hylänneen hänet ja kaipaa pimeyttä ja etäisyyttä selvitelläkseen ajatuksiaan, ja niinpä hän on valinnut joulun 1943 matkakohteekseen Jäämeren - romaanin tapahtumat sijoittuvat siis hyvin samoihin maisemiin Kätilön kanssa.

Speerin seurueeseen kuuluvat hänen sihteerinsä Annemarie, kaksi esiintyvää taiteilijaa - taikuri ja viulisti - sekä suomalainen tulkki. Romaanin kertojia ovat Speer, Annemarie, taikuri ja tulkki. Tapahtumia, tuntemuksia ja kokemuksia kerrotaan lyhyehköissä luvuissa eri kertojien näkökulmasta ja jokaisella kertojalla on tunnistettava tapansa havainnoida maailmaa. Tekniikka tuo näkyviin hienosti henkilöhahmojen psykologiaa ja näyttää miljööt ja tapahtumat ristivalossa.

Ennen kaikkea romaani on Speerin matka kohti pimeyttä ja yksinäisyyttä. Annemarien hahmon kautta näytetään sota-aika naisen silmin, mutta siten, että varsinaiset sotatapahtumat ovat aina kaukana - tosin Annemarie tietää Saksan keskitysleiriarkkitehtuuristakin varsin tarkasti, koska hän puhtaaksikirjoittaa kaikki Speerin kirjeet, mutta mitä ja miten hän ymmärtää kokonaisuuksia, on katsomisen tavasta kiinni. Annemarien mies on passitettu itärintamalle, ja miehen kohtalo askarruttaa Annemarieta.

Tulkki on romaanissa (kahden tai useamman) kielen ja kulttuurin välissä, osin näköalapaikalla sotaan ja rintamiin, osin vain työläisenä, näkymättömänä. Taikurin kertojarooli on jossain määrin näkökulmaltaan samanaikaisesti sekä keventävin että ahdistavin, taikurista on rakennettu hieman klovnimainen, karnevalistinen mutta surullinen, ulkopuolisen tarkkailijan hahmo.

Henkilöhahmoista kaikki tuntevat sota-ahdistusta omalla tavallaan, jokainen heistä myös tuntee irrallisuutta ja ulkopuolisuutta, mutta eri syistä, suhteessa eri asioihin ja eri asetelmiin. Henkilökuvaus tavoittaa uskottavasti sodan ilmapiirin, juurettomuuden ja alati ailahtelevan tunteettoman kylmyyden ja voimakkaat, impulsiiviset tunteenpurkaukset:

"Ne, jotka tulevat pimeässä toisiaan kohti, eivät voi koskaan sietää valoa. Valo on räikeäää, jotenkin sopimatonta. Kostea, lämmin kellarinhämärä tekee hyvää, sellainen, missä silmät eivät voi kieltää mitään."

Jäämerenrannan kaamospimeydessä ahdistus ja kohtalot eskaloituvat kuten samanaikaisesti Saksan monen rintaman sota.

Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä

"Linja-auto liukuu halki samean maiseman."

Otava 1998. 319 s.

Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä on romaani kolmekymppisestä Astasta. Keskiössä on Astan kyvyttömyyden tunne ihmissuhteissa - eritoten vaikeassa äitisuhteessa, mutta Asta peilaa itseään myös rikkoutuneeseen avioliittoonsa Arin kanssa sekä sisarussuhteisiinsa ja isäsuhteeseensa. Asta on läheisriippuvainen ja äiti on narsisti, vaikkei kumpaakaan romaanissa suoraan sanota.

Lapsuudenperheessä isä on hahmo, jonka äiti on sulkenut ulos perheasioista suojelemisen nimissä - pitää muistaa isän korkea verenpaine, pitää varoa, ettei isä saa sydänkohtausta... Isällä ei ole perheessä sananvaltaa eikä juuri tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ex-aviomies Ari on vaikuttanut aluksi mitä hurmaavimmalta mieheltä, mutta paljastunut sittemmin mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi mököttäjäksi, jonka kanssa Asta kuitenkin oli naimisissa 14 vuotta.

Avioliiton loppuminen ei olekaan elämänongelmien loppu, kuten Asta alkuun luulee, vaan tunnesolmun hidas avautuminen paljastaa Astan elämän muut tunnesolmut - varsinkin kipeän ja mahdottoman oloisen suhteen äitiin. Äiti-tytärsuhde tiivistyy ja taantuu avioeron jälkeen: "Tajuan yhtäkkiä, että hän [äiti] on iloinen. Nyt kun minulla ei ole enää omaa perhettä, hään saa minut tänne joka joulu. Ja joka pääsiäinen. Ja juhannus. Ja. Hän on saanut minut. Kokonaan."

Astan äitisuhde on ristiriitainen. Astan mielestä äiti on liian hallitseva - äiti on hahmo, joka on aina keskipisteessä ja tukahduttaa muiden ihmisten oikeuden olemassaoloon, identiteettiin ja tunteisiin. Äiti määrittää todellisuuden.

"En voi katsoa ollenkaan äitiin. Ja katson kuitenkin. Hänen silmänsä kiiltävät ja nenä on punainen. Miksei hän hillitse itseään? Millä oikeudella hän antaa aina omille tunteilleen vallan, niin etteivät toisten tunteet mahdu samaan huoneeseen? Muut saavat hiipiä nurkissa ja niellä omansa. Minä en jaksa enää niellä! Nyt on minun vuoroni surra! Minun!"

"Kun hän sanoo: 'Minä olen aina tykännyt enemmän vihreästä kuin sinisestä', muille tulee sellainen olo, että sinisessä on jotain vikaa, että ihminen joka pitääkin enemmän sinisestä, on jokseenkin mätä ja hänet pitäisi heti aivopestä vihreäksi. Hän ei tarkoita mitään pahaa, ei ole koskaan tarkoittanut, hän on syyntakeeton."

Avoimien ovien päivän perhesuhdekonfliktit tulevat näkyviksi varsinkin juhlapyhinä, joihin kohdistuu yhdessäolon ja hyvien hetkien paineita. Suhde perinteisiin koetaan eri tavoin: 

"Joululaulut ovat äidille jonkinlainen vallankäytön muoto. Hän pakottaa meidät takaisin lapsiksi, hän pakottaa meidät toistamaan ajat sitten kuollutta kuviota yhä uudelleen. Perinteistä on pakko pitää kiinni. Eikä sekään vielä riitä. Sen lisäksi äiti haluaisi, että veisimme samat perinteet omiin koteihimme. Hänelle ei tule vahingossakaan mieleen, että ehkä me haluaisimme löytää omat perinteet."

Asta taistelee äitisuhteessaan lapsen ja aikuisen roolin välillä, kapinan ja miellyttämisen välillä, valehtelemisen tuoman etäisyyden ja näennäisturvallisuuden sekä todenpuhumisen ja nähdyksi tulemisen toiveen välillä:

"Minua ei ole hänelle olemassa. On vain joku kuva, josta hän pitää kiinni. Haluan olla olemassa hänelle. - Haloo äiti, tutustu minuun! minä haluaisin huutaa. - Tässä minä olen, tässä näin! Olen kolmekymmentäkolmevuotias. Inhoan juhlapyhiä. Pidän puolikuivasta kuohuviinistä. En halua lasta. Näe minut sellaisena kuin olen! Vai pystytkö hyväksymään sitä, että tällainen minä olen enkä tule muuttumaan? Olenko silti rakastamisen arvoinen?"

Äidin ja Astan välinen suhde on etäinen ja valheellinen ja molemmat osapuolet ovat ladanneet sen täyteen erilaisia toiveita ja odotuksia, ehkäpä syvimmiltään rakastetuksi tulemisen näkökulmasta. Äiti näyttäytyy kontrolloivana, Asta rakkautta epätoivoisesti kerjäävänä ja kerjäämiseensä turhautuneena. Näyttää siltä, että oikeaa yhteyttä näiden kahden ihmisen välillä ei ole:

"Hän rakastaa minua. Se, ettei hänen rakkautensa lähennä meitä, tekee minut sekapäiseksi surusta. Ei ole olemassa mitään tietä häneen. Hän istuu siinä, mutta hän ei ole täällä. Hän puhuu välillemme turvallista muuria, sillä hiljaisuus voisi paljastaa meidät."

Vaikka Asta toivoo, että äiti voisi nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ajatus on myös äärimmäisen pelottava. Asta toisaalta toivoo, että hänen elämässään olisi joku - äiti, Ari tai joku muu - joka tekisi päätökset hänen puolestaan, ettei hänen itse tarvitsisi olla vastuussa tai ylipäätään edes ajatella asioita, että hän voisi vain sulautua johonkuhun ja jollain lailla kadota. Kuitenkin samalla hän haluaa olla oma itsensä, löytää itsensä ja taistella omien rajojensa puolesta. Äitisuhde näiden ajatusten kontekstissa on äärimmäisen vaarallinen, sillä Astasta tuntuu, että äiti voisi nielaista hänet kokonaan: "En aio kertoa hänelle mitään itsestäni. Jos kerron, hän saa minusta otteen ja olen mennyttä."

Muita mahdollisia tapoja olla suhteessa vanhempiensa kanssa esitellään romaanin muiden henkilöhahmojen kautta. Astan homokaveri Jätski on sitä mieltä, että Astan odotukset äitiään kohtaan ovat liialliset. Jätski käy hoitokodissa tapaamassa omaa äitiään ja pitää yllä äitiinsä etäisen vetäytyvää suhdetta - näennäisesti heillä on hyvät välit, mutta syvyyttä suhteessa ei ole. Eikä Jätski sitä ehkä kaipaakaan, sillä hän ohjeistaa Astaa näin:

"Kaikilla on omat ongelmansa niitten kanssa. Sun vika on se että sä odotat jotain mahdotonta niitten taholta. Vanhemmat nyt vaan niksauttaa lapsen maailmaan, antaa sille elämän, niin kuin juhlallisesti sanotaan. Sen jälkeen niiltä ei kannata odottaa enää mitään erityistä. Antaa niitten kököttää koloissaan ja olla seniilejä."

Jätskin ehdottama lähestymistapa ei kuitenkaan riitä Astalle, joka haaveilee saippuasarjamaisesta kohtauksesta, joka katharttisesti puhdistaisi hänen ja hänen äitinsä välit, kohtauksesta, jossa he näkisivät toisensa rehellisesti ja jonka jälkeen "äiti muuttuisi aivan eri ihmiseksi". Odotukset ovat siis korkealla - ja varsien naiiveja.

Myös Astan pikkusisko Silja kertoo, miten hän on ratkaissut asian omalta osaltaan:

"Mulla itselläni kesti kauan ennen kuin mä uskalsin alottaa tekemään sellasia ratkaisuja kun halusin, äidistä ja isästä välittämättä. Kerran mä aloin miettiä mitä kaikkea mä voisin tehdä jos ne olis kuolleet. Lista oli kuule pitkä. Sitten mä tajusin etten mä voi jäädä odottamaan niiden kuolemaa elääkseni itse. Mähän saatan nimittäin kuolla ennen niitä. Mä päätin elää niin kuin ne olis kuolleet."

Siljan toimintamalli hämmentää Astaa, jonka mielestä ajatus on törkeä: hän on tyrmistynyt Siljan sanomisista, mutta tunnistaa itsessään myös kateutta pikkusiskon rohkeutta kohtaan.

Avoimien ovien päivä siis käsittelee aikuiseksi kasvamista, muista ihmisistä irtautumista ja omaksi itsekseen tulemista - erillisyyden hyväksymistä ja sen kanssa sinuiksi tulemista, vaikka eksistentiaalinen yksinäisyyden ja tyhjyyden pelko erillisyyden ääärellä hengittäisikin niskaan. Asta voi tehdä ratkaisut lopulta vain itsensä osalta, äidistä, lapsuuden perheestään tai ex-mies Arista hän ei voi kantaa vastuuta. Tämän näkeminen tai hyväksyminen ei ole helppoa.

Pirkko Lindberg: Candida

"Can-dii-daa... Can-dii-daa... Kaikui huuto kaukaisessa Fenno-Euroopassa, erään länsiuusmaalaisen kartanon kuta kuinkin villiintyneessä puutarhassa, kun 17-vuotias nuorukainen juoksenteli karviaispensaalta toiselle kolme hyppelevää mäyräkoiraa kintereillään huhuillen yhä uudelleen innokkaasti jotakuta, jonka nimi oli Candida."

Like 1998. Suom. Asta Piiroinen. Alkuteos Candida, 1996. 375 s.
 
Siinä missä Voltairen Candide tuntui minusta satiirina kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä, Pirkko Lindbergin uudelleenkirjoittama versio Voltairen teoksen muunnelmana toimii oivallisesti. Päähenkilö on nainen, Candida, ja hänet löydetään "fennoeurooppalaisen" kartanon portailta uudenvuodenpäivänä 1975. Candida seikkailee jos jonkinmoisten tuttavuuksien, ammattien ja elämänkokemusten Euroopan halki vuoteen 2000. Lindbergin kirjoitustyyli kaikkitietävine kommentoivine kertojineen on satumaista luettavaa, mutta satiirin kärki teoksessa on vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin teoksen ilmestymisvuonna 1997. Ilmestymisvuonnaan Candida oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Candidasta välittyy voimakas ääriliberalismin ja kulutuskapitalismin (kuin myös Candidestakin tuttu optimismin) kritiikki. Harjoittaessaan toimittajan ammattia Candida haastattelee pääministeriä. Pääministerin ideologiset näkemykset paradoksaalisuudessaan edustavat aivan tätä päivää:

"'Meidän täytyy haluta enemmän!' pääministeri pauhusi. /--/ 'Saadaksemme pyörät pyörimään vielä vauhdikkaammin kuin nyt, on meidän, ts. koko Suomen kansan jatkuvasti tarkasteltava omaa olotilaamme ja omaisuuttamme, emme saa takertua vanhanaikaisiin malleihin, olipa sitten kuse autoista, pakastimista, TV-lähettimistä - vaan meidän on käytävä urheasti ostamaan uutta! - Os-ta-maan, neiti Toimittaja! /--/ 'Mutta' jatkoi pääministeri mustan pilven varjostaessa hänen otsaansa, 'samanaikaisesti on myös osattava vetää vyötä tiukemmalle!' 'Syötävä vähemmän?' kysyi Candida typertyneenä ja ymmärsi heti, että oli munannut itsensä. 'Ei, minähän sanoin juuri, että koko kansan on kulutettava enemmän', sanoi pääministeri kärsimättömänä. 'Ei, koko kansan on niin kuin talvisodan aikana oltava solidaarisesti kaikkien niiden säästöjen! leikkausten! ja supistusten! takana, jotka ovat välttämättömiä valtion... hmm... hyvinvoinnille. /--/ 'Mutta', sanoi Candida, 'kuinka voimme sekä tuhlata että säästää samanaikaisesti?' Pääministeri huitoi kättään ilmassa. 'Sehän juuri on haasteemme, neiti Toimittaja! Kirjoittakaa, että meidän on pinnisteltävä tahtomme, lyhyesti sanottuna, myös henkisesti, niin, ennen kaikkea henkisesti meidän tulisi tahtoa enemmän.'"

Samaan aiheeseen palataan Candidan työskennellessä talouskasvuministerin piikana. Talouskasvuministeri pitää illalliset, joille on kokoontunut kansakunnan poliittinen kerma. Jargon sisältöineen kuulostaa jälleen kerran tutulta:

"Ensinnäkin riemuittiin viimeisimpien mittausten tuloksista, joiden mukaan työttömien lukumäärä oli laskenut puolesta miljoonasta 499 999:ään. 'Yksilö on joka tapauksessa kaiken alku ja juuri', pörhisteli pääministeri hieroen samalla kihdin runtelemia korvalehtiäään. 'Nii-in, eikö yksilö kannakin sisällään koko maailmankaikkeutta', sanoi kulttuuriministeri hienostuneen sielunsa syvyyksistä. Ja hän muistutti kollegoitaan siitä, ettei kukaan muu ollut näinä vaikeina aikoina ottanut hänen tavallaan puheeksi optimismin voimaa."

Yksilökeskeisen vastuun näkökulma tulee esiin myös kohtauksessa, jossa Candida vierailee vanhainkodissa: "'Säästöjä, leikkauksia ja supistuksia', sopersi vanha nainen, 'mistään muusta ei ole puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana.' Ja hän kertoi, että viikko sitten itse kunnanjohtaja omassa korkeassa persoonassaan oli ilmestynyt vanhainkotiin ja sanonut eläkeläisille, että hehän ovat itse asiassa aikuisia ihmisiä ja heidän täytyy toki oppia ottamaan vastuu itsestään eikä olla valtion riesana ja rasitteena." Ihan tätä mallia ei kukaan vielä ole näin suoraan (?) markkinoinut, mutta vanhusten heitteillejättö niin kutsutun kotihoidon varaan välittää sanattomasti saman viestin - ja ei varmaankaan kukaan ole voinut välttyä uutisoinnilta vanusten laitoshoidosta ja sen tasosta Suomessa.

Mutta palataan vielä edelliseen tilanteeseen, talouskasvuministerin päivällisille, jossa keskustelun riehakkuus nousee juhlien edetessä: "Ja niin luiskahdettiin puhumaan säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ja tasa-arvoministeri sanoi kovaan ääneen, ettei hän ollut osannut unelmoidakaan, että köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen olisi näin helppoa." Näitä keskusteluja voi sen suuremmitta mielikuvituksitta uskoa tulleen käydyiksi nykyeliitin kabineteissa. Köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen näyttää olevan uskomattoman helppoa nykypolitiikkaa tarkasteltaessa.

Candida ottaa kantaa myös työllisyyspolitiikkaan ja ihmisen tarpeellisuuden kokemukseen. Aikasiirtymän kautta Candida päätyy keskustelemaan itse Voltairen kanssa, joka esittelee hänelle myös lähes-kaimansa Candiden. Voltaire on kiinnostunut vuosituhannen lopun elämänmenosta ja pyytää Candidaa kertomaan hänelle, mitä pikaruoka oikein on. Candida vastaa: "Se on ruokaa, joka tarjoillaan nopeammin, joka on helppoa hotkaista ja joka siitä huolimatta ravitsee kehoa tietyllä määrällä energiaa. Nykyaikana ei nähkääs ole aikaa syödä hitaasti. Aika on rahaa, se sanonta on soinut korvissamme siitä lähtien, kun synnyimme!"

Tälle vastaukselle Voltaire hymähtää ironisesti ja esittää jatkokysymyksen - mikä mahtaa olla niin täerkeää, että sitä pitää tehdä syömisen sijasta? Ja Candida vastaa: "Ah, ainakin täällä yhdentyneessä Euroopassa täytyy niiden, joilla on työtä, tehdä sitä lakkaamatta, ja niiden, jotka ovat nuoria, täytyy varmuuden vuoksi oppia pari ammattia tai suorittaa monta akateemista loppututkintoa, sillä käynnissä on kiperä taistelu harvoista työpaikoista."

Mutta eikö olemassa olevaa työtä voida jakaa, kyseenalaistaa Voltaire. "Ei, koska jostain syystä pidetään paljon fiksumpana, että ne, joilla on työtä, elättävät osalla tienestistään niitä, joilla ei ole työtä. Niinpä sen sijaan, että työtä tehtäisiin neljä päivää pienemmällä palkalla, tehdäänkin mieluummin viisi päivää hieman korkeammalla, mutta silloin menetetään vuorostaan se osuus palkasta, joka kuluu työttömän elossa pitämiseen. Palkka on siis sama, kuinka päin vain asiaa katsookin", vastaa Candida.

Näin siis suhtaudutaan työhön "yhdentyneessä Euroopassa". Miten on asian laita Eldoradossa, onnen maassa?

"Nyt vain sattuu olemaan niin, että Eldoradossa ei ristin sielukaan joudu olemaan ilman työtä! Jos ei sitä itse halua nimittäin. Sillä jokainen vastasyntynyt lapsi, joka kastetaan auringon, kuun ja tähtien valossa, saa maan päättäjiltä kastelahjaksi valan, etteti hänen koskaan, koskaan tarvitse tuntea itseään tarpeettomaksi - vaan päinvastoin jokaista pidetään saman arvoisena kuin, juuri niin, oman painonsa verran kultaa, ei vaan vielä enemmän, sillä mitäpä seitsemänkymmentä kiloa keltaista metallia olisi verrattuna elävään ihmiseen?"

Ehkäpä näistä työn tekemisen ja tarpeellisuuden ajatuksista sietäisi ottaa jollain lailla opikseen.

Candidan lopullinen yhteenveto raha- ja talouspolitiikasta osuu asian ytimeen: "Jättiläismäiset, eksponentiaaliset pääomamassat - niin sanottu liika rahoituspääoma - kasaantuivat kumpupilvien lailla koko yhdistyneen Uuden Euroopan ylle, ja niiden haltijoiden, miljardöörien, lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti koko maanosaa sanottiin köyhemmäksi kuin koskaan aikaisemmin."

Ja täällä me elämme, satiirin todellisuudessa - "köyhemmässä Euroopassa kuin koskaan".

Vaikka Lindbergin Candida on erittäin kantaa ottava satiirissaan, on se myös todella viihdyttävää luettavaa absurdeine seikkailuineen, vanhanaikaisine kirjoituskonventioineen - kuten joka luvun alussa olevine juonitiivistelmineen - sekä äkillisine juonenkäänteineen.

Hugh Howey: Siilo

"Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa."

Like 2013. Suom. Einari Aaltonen. Alkuteos Wool, 2013. 573 s.

Dystopia, täältä tullaan! Hugh Howeyn Siilo on maailma maan alla. Maanpäällinen maailma on tuhoutunut ja ihmiset asuvat maanalaisessa, yli satakerroksisessa Siilossa, jossa vallitsee tarkka hierarkia. Ylintä kerrosta, josta avautuu monitorien kautta näkymä ulkomaailmaan, asuttavat pormestari ja seriffi, Siilon keskitasolla sijaitsee huipputärkeä IT-osasto, syvätasolla koneosasto jauhaa energiaa ja pitää yllä Siilon konkreettisia toimintoja. Puutarhat ja eläinkasvattamot tuottavat ruokaa, kasvit kasvavat muulloksessa, jonka ravinteet ovat peräisin kuolleista. Kiertokulku on täydellinen, Siilo on toimiva yhteiskunta - tai siltä näyttää.

Kovin rangaistus, jonka seriffi voi langettaa, on puhdistustuomio. Puhdistusta suorittamaan voi joutua orwellilaisesta väärinajattelusta, Siilon maailman jatkuvuuden kyseenalaistamisesta, isien perinnön uhmaamisesta. Puhdistus on kauhea rangaistus, se tarkoittaa karkotusta Siilon ulkopuolelle: karkotettu puetaan avaruusuvun kaltaiseen suojahaalariin, hän poistuu ulos ilmalukon kautta, puhdistaa Siilon ulkomaailmaan antavat ikkunat niihin kerääntyneestä liasta ja pölystä, ja kulkee kohti kukkulalla siintävää aavekaupunkia, kunnes myrkkykaasujen syövyttävän vaikutuksen läpäistyä suojapuvun tuupertuu maahan...

Howey kuvaa luomaansa maailmaa uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Kerronnan näkökulma vaihtelee eri henkilöhahmojen välillä. Kun epäilys Siilon todellisuutta kohtaan kerran herää, sitä on vaikeaa tukahduttaa. Lukija johdatetaan epäilyn syövereihin eri näkökulmista koukuttavalla tavalla.

Siilo käsittelee dystooppisia peruskysymyksiä todellisuuden todenmukaisuudesta ja olemassaolosta, hyvyydestä ja pahuudesta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta romaanin todellisuus on mielenkiintoinen, sillä se käsittelee myös kysymyksiä yhteiskuntaluokista, vallankumouksesta ja sodasta. Siilo on varsin selkeästi luokkayhteiskunta, onhan se jaettu konkreettisesti kerroksiin, jotka on lisäksi jaettu kolmeen tasoon, syvätasoon, keskikerroksiin ja ylätasoon. Kaikilla tasoilla asuvien ihmisten panosta tarvitaan Siilon maailman ylläpitämiseen, mutta todellisuus on silti hyvin hierarkkinen ja kolme tasoa (lukuun ottamatta IT-osastoa, joka muodostaa todellisuuden todellisuudessa) muodostavat kukin omantyyppisen ilmapiirinsä. Viestintä ja liikkuminen Siilon sisällä eivät ole kovin helppoa, sillä sähköinen viestintä on kallista ja hissiä Siilossa ei ole - matka kerrostasojen välillä on käveltävä, tai viestejä voi toki välittää myös kantajien avulla.

Uudistusta janoavassa ja kipeästi vaativassa tilanteessa romaani panee toivonsa alaluokkiin ja mahdollisesti joihinkin yläluokan henkilöihin, keskiluokasta se sen sijaan maalaa varsin synkän kuvan: "Suurin osa keskikerroslaisista samaistuu ylätasolaisiin. -- He käyvät katsomassa näkymää [ulkomaailmaan] ja syövät ulkomaailmassa niin usein kuin voivat, ihan vain päästäkseen kapuamaan ylätasolle." Keskiluokka siis samastuu yläluokkaan ja haluaa pikemminkin pitää konservatiivisesti vallitsevaa tilannetta yllä muutoksen sijasta, siinä toivossa, että heillä joskus todellisestikin olisi mahdollisuus nousta yläluokkaan, johon he henkisesti samastuvat.

Siilo on sujuvasti ja vetävästi kirjoitettu romaani, jonka todellisuus alkaa paljastua ja sitä myöten muuttua sivu sivulta tarinan edetessä. Kannattaa lukea!

Siilosta muualla blogimaailmassa kirjoittavat muun muassa Niina T. Yöpöydän kirjat -blogissa ja Leila S. Pihin naisen elämää -blogissaan.

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin. Elokuva on mustavalkoinen ja voimakastunnelmainen. Tunnelmaa luodaan vahvalla musiikki- ja kuvakerronnalla, näyttelijät onnistuvat ilmentämään tunteita upean vähäeleisesti pienilläkin ilmeillä - eritoten Johannes Brotheruksen (joka näyttelee Simon pääroolin) kasvoilta välittyvät upeasti viha, suru, epävarmuus ja miellyttämisenhalu.

Betoniyön tarina on nimensäkin mukaan ankea. On lähiö, äiti ja kaksi veljestä aikuisuuden kynnyksen molemmin puolin. Veljistä vanhempi, Ilkka (Jari Virman) on menossa vankilaan. Veljistä nuoremman, Simon, paikka maailmassa ei ole vielä vakiintunut, vaan hän etsii sitä tempoillen, suhteessa veljeensä, äitiinsä ja tuntemiinsa ihmisiin. Rahaa ei ole, jääkaapissa on kaljaa, jos Simo sitä Ilkalle hakee. Vastapäisessä talossa asuu "homo", joka "on tullut takaisin"; "on vain rakkaus ja pelko" - ja miten ne veljeksissä ja heidän teoissaan ilmenevät, keriytyy auki elokuvan myötä.

Kerronta on toisteista, avainkohdat toistuvat uudelleenkerrottuina muuttuneista tilanteista ja näkökulmista käsin, henkilöhahmot ristivalottuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvakerronta on voimakkaan symbolista ja elokuvan kuvat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Kerronta itsessään on hidastempoista ja viipyilevää, vuorosanoja on vähän. Loppukohtaus on todella voimakkaasti latautunut ja jää mieleen pitkäksi aikaa sekä kuvina että tunnelmaltaan.

Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa teatterissa suurelta kankaalta ja sellaisessa mielentilassa, että kestää vastaanottaa synkkyyttä.

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani

"Rosan jotakuinkin hallittu elämä oli jäämässä kaaoksen jalkoihin."

Teos 2012. 220 s.

Kristiina Lähde on runoilija, suomentaja ja kirjailija. Joku on nukkunut vuoteessani (2012) on hänen esikoisromaaninsa.

Runoilijatausta näkyy romaanin kielessä: havainnot ovat ilmavia, tarkkanäköisiä, assosiatiivisia. Tämä on sekä romaanin vahvuus että heikkous.

Asetelma on mielenkiintoinen: päähenkilö Rosa herää aamulla sängystään ja huomaa, että sängyssä on mies. Mies on Rosalle täysin tuntematon. Mies on kuin kotonaan. Kaapista löytyy miehen viikattuja vaatteita. Kylpyhuoneessakin on miehen tavaroita, pyykkikorissa hänen likaisia vaatteitaan. Mistä on kysymys? Onko joku tullut hulluksi, mitä on todellisuus? Miten tällaisessa tilanteessa voi toimia? Minkä tahon puoleen voi kääntyä, jos aikoo selvittää asiaa?

Henkilökuvia rakennetaan hiljalleen, viittausten varaan, pienien havaintojen, jotka kätkevät alleen syvyyttä. Romaanin henkilöhahmot ovat kukin tavallaan kykenemättömiä ihmissuhteisiin. Romaanin motoksi on nostettu David Levyn lausahdus "Robots will one day be so life-like that a human could fall in love and marry one". Tämä tunteista ja elämästä etääntymisen kokemus tuo mieleen Eeva Rohaksen romaanin Syvä pää (2012), jossa päähenkilö ryhtyy hoivaamaan reborn-nukkea. Lähteen romaanissa ihmissuhdehavaintoja kuullaan yksityisetsivä Upin suusta, joka työssään on usein pikemminkin terapeutti: "Olen huomannut, että monista on mukavaa, että on joku, joka on seurana arkipäivässä - vaikkei hän olisikaan aivan sitä, mitä haluaa."

Minuus voi hävitä parisuhteeseen, toiseen ihmiseen. Totuuden ja kuvitelman, löytämisen ja katoamisen rajapintaa havainnoi romaanissa henkilöhahmo Laura: "Niin suuri halu ihmisellä on joskus saada kiinni toisesta ihmisestä, että ensi hetkestä lähtien koko tutustuminen on yhtä pienien johtolankojen keräilemistä ja niiden tulkitsemista sopivasti. Väärennämme todistusaineistoa omien silmiemme edessä, omaksi haitaksemme. Halusin nähdä hänen tasaisuutensa luotettavuutena, passiivisuutensa vakautena, mielipiteettömyytensä harkitsevuutena. Rakastamisen tahto ei ole rakkautta, ja kun tahtoakaan ei riittänyt, ei jäänyt kuin harha."

Lauran hahmon kautta otetaan kantaa myös voimattomuuteen: "Ensin oli stressi, joka painoi ja painoi, eikä hellittänyt öisinkään. Herkeämätön stressi ja väsymys aiheuttivat alakuloa, kunnes lopulta Laura masentui. Depressiota Laura yritti hoitaa piristymällä ja ottamalla itseään niskasta kiinni, mikä oli virhe. Hän ei ymmärtänyt, että jos yrittää olla yhtä reipas ja tehokas kuin ennenkin, vaikka käytössä on vain viidesosa entisistä voimista, ei siitä hyvä seuraa." Neuvo on viisas - vähillä voimilla ei voi olla yhtä toimelias ja reipas kuin aiemmin, vaikka juuri tämä (neuvoksi naamioitunut) vaatimus usein tuleekin vastaan.

Päähenkilö Rosa on melko tyypillinen malli itsensä unohtavasta ja uhraavasta hoivaajaluonteesta: "Kun huomattiin, että eväät olivat unohtuneet, Rosa hallitsi tilanteen. Hän oli parhaimmillaan, kun jotain meni pieleen. Kaikki saa romahtaa, minä siivoan. Koko ikäni olen harjoitellut pieleen menemisistä selviämistä ja varautumista pahimpaan." Onko tästä mahdollista oppia irti?

Rosan isä on muistisairas. Hänkin on omalla tavallaan menettänyt yhteytensä maailmaan ja ihmisiin: "Kello on seinällä, mutta se ei käy samaa aikaa kuin minä. /--/ Kello ei totisesti käynyt hänen kanssaan samaa aikaa. Ei kalenterikaan. Koko maapallo tuhansine esineineen, paikkoineen ja kirjaimineen oli muuttumassa yhä käsittämättömämmäksi viidakoksi tai oikeastaan kaatopaikaksi, kun kaikesta ympäröivästä tuli vääjäämättä tarpeetonta ja hyödytöntä ihmiselle, joka oli katoamassa itsensä sisään." Rosan isän henkilöhahmossa, vaikka kyseessä onkin vain sivuhahmo, tuodaan hyvin esiin minuuden ongelma - mikä on minuuden ydin, kuinka vähä riittää siihen, että voidaan puhua minästä? Onko olemassa minuutta, jos se ei voi kommunikoida muiden kanssa, onko olemassa minuutta, jos se ei ole mitenkään synkronoitunut ympäröivään maailmaan?

Joku on nukkunut vuoteessani ei ole itseapuromaani tai romaani, joka erityisesti tarjoaisi vastauksia tai vinkkejä vastaavissa elämäntilanteissa oleville ihmisille, ja hyvä niin. Lähestymistapa on kuulas ja romaani on rakenteeltaan melko aukkoinen, jopa fragmentaarinen. Ehdoton vahvuus ovat tarkkanäköisest ihmissuhde- ja elämänvalhehavainnot. Vaikka romaanin tematiikka on ajatonta - mitä on minuus, miten identiteetti rakentuu, hajoaa, katoaa ja voi löytyä, mitä on parisuhde - käsittelytavassa on jotain hyvin nykyaikaista. Kestääkö tämä aikaa?

Taru Mäkelä: Mieletön elokuu

Mieletön elokuu on mielettömän hyvä hyvän mielen elokuva.

On vuosi 1962. Elsa Aho (Kati Outinen) on helsinkiläinen hattukauppias ja hatuntekijä, joka vaikuttaa siskontyttönsä Minnin (Elena Leeve) silmissä kuivalta, kireältä ja keski-ikäiseltä, juuri sellaiselta naiselta, joka ei koskaan ole ollut nuori.

Helsingissä järjestetään kansainvälinen Rauhanfestivaali, jonne Minni haluaisi mennä katsomaan "kun ulkomaalaiset tanssivat kaduilla". Elsa torppaa idean, "sinähän et mihinkään kommunistien juhliin mene". Tapahtuu kuitenkin niin, että festivaaliin liittyen mies Elsan menneisyydestä, tsekkiläinen Jan (Miroslav Etzler) kahdenkymmenen vuoden takaa, etsii Elsan käsiinsä - ja yhtäkkiä on niin paljon suuria ja vastaamattomia kysymyksiä, että katsoja miettii, voivatko Jan ja Elsa enää löytää toisensa niiden takaa. Kysymys ei ole vain rakkaudesta vaan myös (suurvalta)politiikasta ja ideologiasta, 60-luvun arjesta Neuvostoliiton kupeessa rautaesiripun tällä- ja tuollapuolen.

Mielettömän elokuun musiikki on hurmaavaa. Elokuva on kuvattu lämpimissä väreissä ja lavastus on ihanan yksinkertainen. Toisaalta juoni on kepeä - kyseessä on romanttinen komedia - mutta toisaalta 1960-lukua elämättömälle silmiä avaava. Oliko maailma noin monella tapaa noin erilainen kuin nykyään? Ihmisten tapa puhua toisilleen, tavaran määrä, ihmissuhteiden mahdollisuudet ja mahdottomuudet, läpipolitisoitunut diskurssi... Tietysti kyse on fiktioelokuvasta, mutta en muista aiemmin nähneeni romanttista komediaa, joka saa ajattelemaan historiallisia olosuhteita ja olemaan silti alleviivaamatta niitä.

Kuriositeettisivurooleissa nähdään maailmanlaajuisesti kuuluisia henkilöitä ja elokuvan näyttelijäkavalkadi on vaikuttava. Eritoten pääosan Kati Outinen on uskomaton - miten hän onnistuukaan luomaan niin valtavia tunnetiloja niin pienillä ilmeiden muutoksella.

Tällaisia kotimaisia elokuvia katsoisin mielelläni enemmänkin.

Elvi Sinervo: Oi lintu mustasiipi

Teoksessa Elvi Sinervo & Arvo Turtiainen: Kellopoijut, Kansankulttuuri 1950. 100 s.

Elvi Sinervo (1912-1986) on avoimesti poliittinen kirjailija, joka on suorasanaisesti arvostellut sortoa, ajanut ihmisoikeuksia ja puolustanut heikkoja. Olen aiemmin tutustunut Sinervon proosaan: pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) on yksi lähihistorian suhteen silmiä avaavimpia teoksia, joita olen lukenut; romaani Viljami Vaihdokas (1946) puolestaan yhdistää onnistuneesti kerrontaansa satumaisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Elvi Sinervo kuului vasemmistolaiseen Kiila-ryhmittymään ja istui jatkosodan aikana vankilassa.

Runokokoelma Oi lintu mustasiipi on julkaistu vuonna 1950. Kokoelman runot ovat poliittisia ja syvästi humaaneja sekä kantaaottavia. Runoissa kuuluu sorrettujen ja voimattomien ääni, ja sen olemassaolo hallitsevia ja vallassa olevia vastaan oikeutetaan. Tällainen näkökulma saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta tai avoimen kommunistiselta (ja kyllä, kokoelmassa on myös runo Ylistän neuvostoihmistä sekä SKP:lle omistettu runo Kivinen laulu), mutta kokoelman viesti ei ole vanhentunut.

Luokkaerot ovat jälleen kääntyneet kasvuun Suomessa, mistä on kriittisesti uutisoinut jopa Taloussanomat (Kun keskiluokka petettiin, 25.9.2013). Taloussanomien artikkeliin on haastateltu Helsingin yliopiston poliittisen historian professoria Pauli Kettusta, joka toteaa keskiluokan tyytymättömyyttä pidettävän useasti fasismin ja kansallissosialismin nousun taustana. Ja varsin fasistista diskurssia näkee nykyään uutisoitavan kotimaan mediassa viikottain.

Paitsi että Oi lintu mustasiipi on ajankohtainen yleisen diskurssin muutoksen sekä sen, mihin se saattaa johtaa, kannalta, täytyy muistaa myös runojen kirjoittamisajan konteksti - sota, joka oli vastikää muuttunut nykyhetkestä osaksi mennyttä. Tällä hetkellä Suomessa tai Euroopassa ei ole sotaa, mutta maailmassa on - eikä Välimeren eteläranta edes ole kovin kaukana. Kuitenkin niin sanotun maahanmuuttokriittisyyden saatua ääntään kuuluviin yllättävän monikin tuntuu olevan sitä mieltä, että Suomen ei pidä auttaa sotaa pakenevia ihmisiä ottamalla heitä asumaan tänne. Sinervon runoissa sota tulee lähemmäs, henkilökohtaisen kokemuksen tasolle - ja Suomeen, mikäli maantieteellisyys merkitsee.

Esimerkiksi runossa Elokuu 1945 sota on vielä hyvin lähellä: "Katso kuinka onnellinen olen / ja kuinka ihana on vanha maa. / Sillä tänään on rauha. / Poikani, ei ole sotaa enää. / Anna minun itkeä onnesta / sinun tulevaisuutesi tähden." Muistammeko me, että nykyäänkin on ihmisiä, jotka voivat itkeä onnesta siitä syystä, että on rauha?

Runo En tiedä rakastettuni hautaa puhuu naisen suulla, jonka mies on tapettu, "koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan". Runo on hyvin radikaali sekä naiskuvaltaan että aatteelliselta positioltaan, onhan se täynnä vastarintaa valtaapitäviä vastaan. Kokonaisuudessaan runo kuuluu näin:

He tappoivat miehen, jota rakastin,
koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan.

En tiedä rakastettuni hautaa,
sillä he kuoppasivat hänet kuin rikollisen.

Mutta kun hyväilen maata,
hyväilen rakastettuni ruumista.

En voi olla rakastamatta eläviä miehiä,
sillä vereni on punaista ja virtaa nopeasti.

Mutta yhden sinä tiedät, kuollut rakastettuni:
rakastan vain sellaisia kuin sinä,
viisaita ja pelottomia,
veljiäsi.

Tässä on sellaisen vastarinnan asenne, jota ei voi nujertaa, ehdottomuus, joka ei katoa.

Kokoelmassa on myös paljon runoja, joissa käsitellään sukupolvien jatkuvuutta, lapsuutta ja äitiyttä sekä perhesiteitä. Runosta Tuutulaulu syntymättömälle välittyy asenne, että menneisyyden pahat teot täytyy ne eläneiden ihmisten kantaa, ei siirtää taakkaa eteenpäin uusille sukupolville: "Mitä täällä elin äsken vasta, / sulle, syntymätön, kerro en. / Säästän huomispäivän ihmislasta / siitä, minkä eli eilinen."

Sukupolvien kiertoon ja velvoitteisiin ottaa kantaa runo Suuri rumpu, jonka puhujana on vanha nainen nimeltä Maammo Runontekijä: "Synnytin lapseni levottomien pilvien alla. / Oman itseni vuoksi heidät synnytin. / Kipuni ei lunastanut heitä kärsimyksiltä / enkä kyennyt heitä paljossa neuvomaan, itsekin vähätietoinen. / Siksi en lapsiltani mitään pyydä, en kunniaa, en rakkautta, en vanhuuteni turvaa." Runo päättyy säkeisiin "He ovat kaltaisiani, Ehdottomien sukua. / Riemuitsin kuin jumala / kun heidät loin".

Kannanottoja materialismiin ja tasa-arvoon tulee hienosti esiin runoissa Rakastin ja Kun tuomarit tulevat. Rakastin-runon puhuja luettelee runossa monenlaisia ihmisiä, joita hän on rakastanut. Lopussa tulee ilmi kuitenkin yksi ryhmä, jota puhuja ei ole rakastanut: "niitä, jotka vähän käsiinsä koottuaan / pelkäsivät senkin menettävänsä / tai katselivat lisää saadakseen. // Minulle he olivat kuin umpinaisia pulloja, / joista ei mitään saa, / joihin ei voi mitään lisätä."

Siinä missä Rakastin-runossa osoitetaan suoraan ryhmä, jota puhuja ei rakasta, Kun tuomarit tulevat -runossa todetaan hyväuskoisuuden liiallisen ymmärtämisen ajan olevan ohi: "Minä joka olin -- / vihankin unohtanut ja tullut liian alttiiksi kaikkea ymmärtämään, / minä joka selitin heidän julkeutensa typeryydeksi / ja heidän loputtoman ahneutensa huonosta kasvatuksesta johtuvaksi, / en enää näe ihmistä heissä. Olioita he ovat. // Ymmärtämisen aika on ohi. Kun tuomarit tulevat -- /---/ älköön silloin merkitkö mitään, että nainen synnytti heidät ihmisiksi, / vaan tuomittakoon heidät heidän tekojensa mukaan."

Mutta kuitenkin, ehkäpä ennen lopullisten tuomareiden tulemista, Ihmisen huuto -runon sanojen mukaan, "vielä on aikaa sytyttää tulet pimeyttä vastaan, / vielä on aikaa eroittaa ystävä vihollisesta, / vielä on aikaa puhua, jotta eivät aseet puhuisi, / vielä on aikaa huutaa ihmisen äänin: / E i !"

Katri Vala: Pesäpuu palaa

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 48 s.

Katri Valan viimeinen runokoelma Pesäpuu palaa (1942) on verta, kylmyyttä ja taistelua.

Kokoelman aloittaa runo nimeltä Runoilija, joka käsittelee näkemisen ja puhumisen pakkoa, joita ei kuitenkaan ilmene kaikilla. Ensimmäisessä osiossa, jonka nimeä myös kokoelma kokonaisuudessaan kantaa, on runoja, joissa kuvataan sotaa lapsen ja äidin näkökulmista.

Toisen, Jääsilta-nimisen osion, runot ovat hyvin kylmiä: vihaa, jäätä, mustuutta, mykkyyttä, tuhottua nuoruutta, hyhmää, viileyttä, niukkuutta, hätää, hyisyyttä, jähmettymistä, murhetta ja itkua. Aloitusruno Yötaivas tiivistää tematiikan:

Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

Toisen osion toivonkipinä Samarialainen-runossa sammuu petokseen. Jääsilta on täynnä ahdistavaa ulospääsytöntä synkkyyttä ja toivottomuutta, vaikka jokin vaihtoehto vallitsevalle todellisuudelle näytetään runossa Talvi on tullut: "Talvi on tullut, / hädän kiristäjä, / puutteen lasten viimaruoskainen kiduttaja. / Mutta pihlajat loimuavat / kuin viestiroviot."

Kolmas osio on nimeltään Kyllin jo seisoin..., ja tämän osion runot jatkavat Jääsillalta eteenpäin, pois talvesta kohti kevättä ja kesää, lasten hullutteluja ja lepoa. Ehkäpä runot myös kertovat kyllästymisestä taisteluun?

Teoksen päättää kuitenkin maailmanlopun näkyjä maalaileva osio Ilmestyskirja, jonka samanniminen runo päättyy säkeisiin "Hiljaisena seisoo temppeli / täyttämänä kirkastuksen savun. / Ihmisen pojan paluuta se vartoo / ja laulun suurta huminaa." Onko Katri Valan viesti siis se, että ihmisen aikaan saama pahuus on niin suurta, että siihen ei lopulta voi vaikuttaa kukaan muu kuin Ihmisen poika palaamalla maan päälle?

Luetuani runoilijan koko tuotannon olen varsin hämmentynyt. Kaksi ensimmäistä teosta edustavat Katri Valaa sellaisena, kuin hänet on kirjallisuushistoriaan sijoitettu. Kolmas kokoelma on vedenjakaja, eksistentiaalisen kriisin kokoelma. Kaksi viimeistä kokoelmaa ovat puolestaan avoimen yhteiskunnallisia ja poliittisia, ja niissä maailma näyttää kaksijakoiselta: on toisaalta lapsen maailma, joka on leikkisä ja viaton, ja toisaalta on aikuisten maailma, joka on kontrolloimatonta sortoa ja vihaa. Mistä tämä muutos johtuu? Runoilijan henkilökohtaisista elämänkokemuksista? Aikalaiskontekstista?

Teatteri Avoimissa Ovissa esitetään tänä syksynä näytelmää Katri Valasta. Ehkäpä se voisi antaa vastauksia näihin kysymyksiin.

Katri Vala: Paluu

Teoksessa Kootut runot, WSOY 1945. 102 s.

Katri Valan neljäs kokoelma Paluu (1934) on hyvin erityyppinen kuin hänen aiemmat kokoelmansa. Ensinnäkin Paluu on huomattavasti yhteiskunnallisempi ja kantaaottavampi. Ekspressionismin hurmio, intohimon palo ja luontokuvasto ovat runoista lähestulkoon poissa. Kokoelma sisältää myös muutaman runosuomennoksen: Heinrich Heineä, comtesse de Noaillesia sekä Ernst Tolleria.

Monissa runoissa otetaan kantaa heikkojen, työttömien, sorrettujen ja lasten puolesta. Teoksen lävistää vastakkainasettelu hyväosasiten ja heikko-osaisten välillä. Vastakkainasettelua käsitellään sekä Suomen kontekstissa että globaalisti. Runossa Kesäilta laitakaupungilla kuvataan yhteiskunnan eriarvoisuutta: "Kalliolla vastapäätä kulkee kädetön nuorukainen / lakkaamatta tuijottaen merelle. / Tyhjät hihat lepattavat / kuin voimattomat siivet." Runo Kesä Sörnäisisssä kuvaa Helsingin luokkajakoa. Monissa kokoelman runoissa kuvataan Aasiaa, mutta runoissa ei ole sitä eksotismia, jota Valan aiemmissa kokoelmissa oli, vaan nämäkin runot kertovat ihmisten arjesta ja elämän olosuhteista.

Runo Eräälle "hyväntekijälle" asettaa vastakkain maallisen rikkauden ja sielun sivistyksen: "Sinä sanot, ettei tähti / vastaa leivän hintaa, / kuitenkin minä e l ä n! // Sinä taas olet vuorellasi / kuollut kultatomuun / kauan, kauan sitten." Tämän runon sanoma on tälläkin hetkellä erittäin ajankohtainen, kun rahanahmeus puhuu eikä muita arvoja tunnu olevan.

Kokoelmassa on myös runsaasti lapsia ja lapsuutta käsitteleviä runoja. Lapsuuden ja yhteiskunnallisuuden tematiikat yhdistää hienosti runo Syntymättömille, jossa puhuja tähyää syntymättömien maata päin ja pohtii, kuinka "Suloista olisi pitää käsissään / iloista, pientä potkijaa, / jatkuvaa, sykkivää elämäänsä", sillä lapsen elämä näyttäytyy hänelle sinisenä taivaan hymynä, joka valuu suruttomien leikkijöiden ylle. Toisessa säkeistössä havaintokulma muuttuu ja puhuja huomaa pihalla hiljaisen miehen, joka kaivaa roskalaatikoita. "Suunnaton on silmien / äänetön toivottomuus, / ne eivät edes vihaa enää." Ja tämäkin mies on ollut lapsi. Maailman pahuus on myös sotaa, kanuunoita ja räjähtävää kuolemaa, joiden edessä runon puhuja vapisee leikkijöiden vuoksi. Runo päättyy säkeisiin "Lapseni syntymättömäin maassa, / häpeän maailmaa, johon tuon teidät".

Seitsemän veljestä @ Oopperatalo, Helsinki

19.9.2013

Marjo Kuuselan ohjaama baletti Seitsemän veljestä sai ensi-iltansa Suomen Kansallisbaletissa 6. syyskuuta. Teosta on esitetty myös 1980-luvulla.

Täytyy sanoa: ihan mielettömän hyvä esitys.

Balettia - tai tanssia ylipäätään - tulee käytyä katsomassa hyvin harvoin. Kokemus on usein hämmentävä tai vieraannuttava, sillä tanssin ilmaisukieli on samanaikaisesti universaali ja itselle vieras. Seitsemän veljeksen ymmärtämistä ja vastaanottoa helpottaa tarinan tuttuus - ja jos Aleksis Kiven romaanin juonenkäänteet eivät olisikaan kirkkaina mielessä, käsiohjelma tulee hyvin vastaan.

Tietenkin baletti on myös tekijöidensä tulkinta - kaikki ei mahdu näyttämölle reiluun pariin tuntiin. Seitsemässä veljeksessä on sekä massiivisia joukkokohtauksia että herkkiä kaksintansseja. Edellä mainittuja ovat muun muassa aloituksen hautajaiset ja lopun häät, viimeeksi mainituista puolestaan mielestäni ehdottomasti puhuttelevin on Impivaaran metsämaisemaan sijoittuva kahden ketun tanssi.

Baletissa on mukana myös huumoria: esimerkiksi Hämeenlinnan ryyppyreissun ja pontikankeiton jälkeinen krapula on eleistetty mielettömän upeasti. Myös naisten ja miesten välinen liehittely ja siihen liittyvä lähenemisen ja loittonemisen leikki on karikatyroitu onnistuneesti.

Seitsemää veljestä uskaltaa suositella balettiyleisöamatööreillekin!

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

 

" - Kuka siellä?"

Like 2010. Suom. Anna Suhonen. Alkuteos Metro 2033, 2007. 591 s.

Mitä venäläisessä kirjallisuudessa on tapahtunut Tolstoin, Dostojevskin, Jevtusenkon ynnä muiden klassikoiden jälkeen? Ainakin minä olen siitä ihan pihalla, ja vaikuttaa siltä, että venäläistä nykykirjallisuutta suomennetaan hyvin niukasti. Tai jos sitä suomennetaan, sitä markkinoidaan niin minimaalisesti, ettei etsimätön löydä.

No, tässäpä nyt kuitenkin yksi: Dmitri Gluhovskin (s. 1979) scifi-dystopia Metro 2033 on vauhdikas ja mukaansa tempaava romaani, jota ei oikein malta laskea käsistään. Maailma - tai maan pinta - on ydinsodan jälkeen autioitunut ihmisistä. Moskovassa pelastuneet ihmiskunnan rippeet asuvat metrossa, syvällä maan alla. Infrasturktuuri on mitä on, asemat ovat kuin pienoisvaltioita, joista osa on muodostanut valtioliittoja. Matkanteko asemalta toiselle käy pimeitä tunneleita pitkin, ja vaara voi vaania missä tahansa.

Romaanin päähenkilö on Artjom, joka asuu VDNH:n asemalla. Asemaan on kohdistunut maan pinnalta jatkuvasti voimistuneita hyökkäyksiä, ja Artjom valikoituu selvittämään tilannetta. Tästä alkaa hänen lähes 600-sivuinen odysseiansa metron halki.

Artjom on syntynyt maan päällä, mutta hän oli vain muutaman vuoden ikäinen pelastuessaan ydinkatastrofilta metroon, joten hänen tietonsa ja muistonsa maanpäällisestä historiasta ovat hyvin rajoittuneet. Niinpä hänen on vaikeaa antaa merkityssisältöä sellaisille käsitteille, jotka eivät merkitse hänelle mitään:

"Andrei oli kertonut nuorille, että Afganistan oli maa. Hän oli kertonut vuorista ja niiden solista, pulppuavista puroista, vuoristokylistä, helikoptereista ja sinkkiarkuista. Artjom ymmärsi melko hyvin, mitä tarkoitti maa, Suhoin opetukset eivät olleet menneet hukkaan. Mutta vaikka hän tiesikin jotakin valtioista ja niiden historiasta, niin vuoret, joet ja laaksot olivat jääneet hänelle vain abstrakteiksi käsitteiksi, ja niitä tarkoittavat sanat toivat hänen mieleensä ainoastaan haalistuneet kuvat maantiedon oppikirjassa, jonka isäpuoli oli tuonut hänelle yhdeltä retkistään."

Kun Artjom saapuu metrossa hänelle ennestään tuntemattomille asemille - ennestään hän tuntee käytännössä vai kotiasemansa VDNH:n - hän huomaa, että kulttuuri, käsitys maailmanjärjestyksestä kuin myös hyvinvointi vaihtelevat suuresti. Yhtenä esimerkkinä on aikakäsitys. Artjomin kotiasemalla sitä, että kellot olivat tarkasti ajassa, vahditaan fanaattisesti. Ajan täsmällisyys luo turvaa ja rytmittää vuorokausia - keinotekoisesti luodut yö ja päivä säilyttävät tasaisen vaihtelunsa. Eräällä toisella asemalla Artjom kohtaa tällaisen tilanteen:

"Tunnelin suuaukkojen yläpuolella roikkuvat kellot olivat pysähtyneet aikaa sitten - tällä asemalla ei ollut hallintoa, ei ollut ketään, joka huolehtisi niistä - ja Artjom mietti, miksi Haan oli sanonut hänelle 'Hyvää iltaa', vaikka hänen laskujensa mukaan olisi pitänyt olla aamu tai keskipäivä."

Vieraan aseman asukki Haan selittää heidän aikakäsitystään Artjomille: " -- jokainen, joka pelkää kaaosta ja tarvitsee aikaa, tuo mukanaan omansa. Täällä jokaisella on oma aikansa ja se on kaikilla erilainen riippuen siitä, milloin kukakin on tipahtanut kärryiltä, mutta kaikki ovat yhtälailla oikeassa ja jokainen luottaa omaan aikaansa, asettaa elämänsä sen rytmiin. Minulle on nyt ilta, sinulle aamu - mitä siitä? -- Tiedäthän, metrossa on aina yö, eikä ajalla siksi ole merkitystä. Riko kellosi niin näet, millaiseksi aika muuttuu, se on erittäin mielenkiintoista. Siitä tulee toisenlaista, etkä enää tunnista sitä. Se ei enää ole pirstoutunutta, ajanjaksoihin, tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin jaoteltua. Aika on kuin elohopeaa: voit rikkoa sen, mutta se eheytyy hetkessä, siitä tulee taas kokonainen ja epämääräinen. -- Luuletko, että nyt on aamu? On tietty todennäköisyys sille, että olet oikeassa: se on noin yksi neljäsosa. Kuitenkaan tuolla aamulla ei ole mitään merkitystä, sehän on tuolla ylhäällä maanpinnalla, missä ei enää ole elämää. Ainakaan siellä ei enää ole jäljellä ihmisiä. Onko niille, jotka eivät koskaan käy ylhäällä, jotakin merkitystä sillä, mitä siellä tapahtuu?"

Haan on yhteisössään arvostettu hahmo, joka ajattelee ja filosofoi paljon, mutta tarvittaessa kykenee myös ottamaan tilanteen haltuunsa: "Nyt tärkeintä on auktoriteetti. Voima. Lauma kunnioittaa voimaa, eikä loogisia perusteluita", Haan toteaa Artjomille auttaessaan tätä eteenpäin metrossa.

Metrossakin on köyhyyttä ja rikkautta, hyvinvoivia alueita ja rappiota. Yksi vaikutusvaltaisimmista ja hyvinvoivimmista valtioliitoista on Hansa, joka hallitsee kehämetroa. Hansa vartioi asemiaan tarkasti ja sen alueelle on vaikeaa päästä. "Paratiisissa oli paikkoja rajoitetusti, vain helvettiin oli kaikilla vapaa pääsy", toteaa Artjom.

Artjom on siis suorittamassa hänelle annettua tehtävää, joten on luonnollista, että jossain vaiheessa pohditaan myös vapaan tahdon, sattumallisuuden ja kohtalon välisiä suhteita. Artjom saa lisää ajateltavaa kahdelta hylätyllä asemalla vesipiippua polttelevalta mieheltä: "Kaikkien asioiden välillä on looginen, vaikkakaan ei välttämättä suora suhde. Juuri sehän sinun kohtalosi onkin. Jossakin vaiheessa, kun olet kulkenut polkuasi riittävän pitkään, sinun elämäsi muistuttaa niin paljon juonellista kertomusta, että sinulle alkaa tapahtua kummallisia asioita, joita ei voi selittää puhtaalla järjellä tai sinun teoriallasi sattumanvaraisista tapahtumista."

Matka metron uumenissa on pitkä ja polveileva, mutta Gluhovskin romaani pitää otteessaan viimeisille sivuille saakka, sillä loppuratkaisua pihdataan viime metreille - ja lopetus on uskottava. Romaanissa on sopivassa suhteessa toimintaa ja jännitystä sekä filosofointia ja pohdintaa maailman olemuksesta. Hieno dystopia!

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

 

"Amal olisi halunnut katsoa sotilasta silmiin lähempää, mutta hänen otsaansa painava rynnäkkökiväärin piippu ei sallinut sitä."

Like 2010. Suom. Pauliina Klemola. Alkuteos Mornings in Jenin, 2010. 351 s.

Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut kertoo vaiettua historiaa vaikuttavasti. Romaanin keskiössä on palestiinalaisen Amalin ja hänen perheensä ja sukunsa elämä. Romaanin aikajänne alkaa 1940-luvulta ja jatkuu 2000-luvulle saakka.

Israelin ja Palestiinan tilanne vaikuttaa lähes mahdottomalta, ja Abulhawan romaani avaa sitä palestiinalaisesta näkökulmasta, jota ei juurikaan käsitellä mediassa. Romaanissa sivutaan myös israelilaisnäkökulmaa, mutta ennen kaikkea tämä on palestiinalainen tarina.

Varsinkin romaanin alkupuolen kuvauksessa on paljolti samaa tunnelmaa, kuin J. M. G. le Clézion Nobel-romaanissa Autiomaa (1980). Alkupuoli esittelee kansan ja henkilöt, joilla on juuret, historia, perinteet ja omat tapansa. Israelin perustaminen ajaa kansan ja yksilöt tilanteeseen, jossa muu maailma ei tunnusta heitä eikä heidän identiteettiään. Amalistakin tulee irrallinen ja hänen elämästään epävakaa:

"Samalla kun yritin astella vakaasti elämässä, jota epävarmuus vapisutti, opin tekemään rauhan nykyisyyden kanssa katkaisemalla tietämättäni rakkaussiteet menneisyyteen. Varttuessani improvisoitujen unelmien ja abstraktien kansalliskaipausten maisemassa kaikki tuntui minusta väliaikaiselta. Minkään ei voinut luottaa kestävän, ei vanhempien, sisarusten eikä kodin. Ei edes oman ruumiinsa, niin voimaton kuin se oli luoteja vastaan."

Kuolema muuttuu arkiseksi, hyökkäykset, uhka ja vallankäyttö tavanomaiseksi. Amalin lapsuus loppuu, kun hän pääsee pakolaisleirikaupungista opiskelemaan orpotyttöjen sisäoppilaitokseen, minkä jälkeen hän saa stipendin Amerikkaan. Amerikan-ajan kuvaus on länsimaisesta lukijapositiosta katsottuna helpompaa tekstiä, sillä identiteettikriisi on universaali aihe, olivatpa sen syyt lopulta mitkä tahansa:

"--surkeista lähtökohdista ponnistanut palestiinalaistyttö jäi jalkoihin kiireessäni tulla hyväksytyksi ja löytää merkitys elämälleni Lännessä. Turrutin herkkyyteni maailmalle ja ahtauduin amerikkalaiseen lokeroon ilman menneisyyttä. Elin ensimmäistä kertaa ilman uhkia ja sodan sakkaa. Elin vapaina sotilaista, vapaana perityistä unelmista ja käsiäni kiskovista marttyyreista. -- Minusta kuoriutui luokittelematon arabialais-länsimaalainen hybridi, juureton ja tuntematon. -- Jossain Amerikan-elämäni pohjalla kareili häpeä siitä, että olin pettänyt perheeni - tai pahempaa, itseni. Antauduin kuitenkin amerikkalaisten tavoille ja otin heidän vapautensa omikseni."

Romaanin avartavinta antia on kuitenkin palestiinalaisen kulttuurin ja tapojen kuvaus. Abulhawa kirjoittaa myös jonkin verran arabian kielestä:

"Arabialaisessa maailmassa kiitollisuus on kokonaan oma kielensä. 'Allah siunatkoon käsiä, jotka antavat tämän lahjan', 'Kauneus on sinun silmissäsi, jotka pitävät minua sievänä', 'Pidentäköön Jumala elämääsi', 'Vastatkoon Allah aina myöntävästi rukouksiisi', 'Olkoon seuraava ateria, jonka meille valmistat, poikasi häiden - tyttäresi valmistujaisten - äitisi toipumisen kunniaksi', ja niin edelleen; loputon ketju rukouksenomaista kiitollisuutta. Koska kulttuuritaustani on tuo, pelkkä 'kiitos' on aina tuntunut riittämättömältä ilmaisulta, joka saa ääneni kuulostamaan kitsaalta ja epäkiitolliselta."

"Arabian kieli on oikeastaan tanssia. Kävellessäni metallinpaljastimen läpi pöydän takana olevalle miehelle ojennettiin teetä. Hän sanoi teentuojalle: 'Allah siunatkoon kätesi', ja tämä vastasi: 'Samoin sinun kätesi, ja pitäköön Allah sinut aina armossaan.' Kutsuja ja vastauksia, jotka tanssivat ilmassa."

Jeninin aamut voisi olla hyvinkin katkera romaani, mutta Abulhawa kirjoittaa ilmavasti, osin jopa runollisesti. Kertomus peilautuu jatkuvaa kuoleman läsnäoloa vasten, joten mittakaava on suurempi kuin yksittäinen ihmiselämä.

Poliittisimmillaan Abulhawa on kirjoittaessaan juutalaisten ja palestiinalaisten suhteista:

"Hän katseli vaiti todisteita siitä, minkä israelilaiset tietävät jo muutenkin: että heidän historiansa on kyhätty palestiinalaisten luista ja perinteistä. Sinne tulleet eurooppalaiset eivät tunteneet sen enempää hummusta kuin falafeliakaan, mutta myöhemmin he julistivat ne 'aidoiksi juutalaisiksi ruokalajeiksi'. He väittivät Katamonin huviloita 'vanhoiksi juutalaistaloiksi'. Heillä ei ollut vanhoja valokuvia tai muinaisia piirroksia esivanhemmistaan, jotka olivat eläneet sillä maalla, rakastaneet sitä ja istuttaneet siihen. He tulivat vieraista maista ja kaivoivat Palestiinan maaperästä kanaanilaisten, roomalaisten ja osmanien kolikoita ja myivät ne omina 'juutalaisina muinaisjäännöksinään'. He tulivat Jaffaan, löysivät vesimelonin kokoisia appelsiineja ja sanoivat: 'Katsokaa! Juutalaiset tunnetaan appelsiineistaan.' Mutta ne appelsiinit olivat palestiinalaisten vuosisatojen saatossa täydelliseksi hioman sitrustenviljelyn tulosta."

Kuitenkin historiaa katsotaan myös jumalallisen ironian läpi, eikä romaani ole erityisen syyttelevä, pikemminkin toteava:

"Koko hänen perheensä oli murhattu toisen maailmansodan holokaustissa. Mieleeni iski katkerat hampaansa se ironia, että myös minun äitini -- oli selvinnyt verilöylystä jossa oli tapettu melkein koko hänen perheensä. Jälkimmäinen vain tapahtui edellisen vuoksi, ja se alleviivasi mielessäni sen eittämättömän totuuden, että palestiinalaiset maksoivat juutalaisten holokaustin hinnan. Juutalaiset tappoivat äitini perheen, koska saksalaiset olivat tappaneet Jolantan perheen."

Jeninin aamujen aloitus on hieman tahmea, mutta kun juoni pääsee vauhtiin, romaania ei malta laskea käsistään. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kertomus siitä, millaisissa todellisuuksissa maapallolla eletään.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

 

"Karttapallo pyörii."

Gummerus 2012. Suom. Kristiina Drews. Alkuteos Kartography, 2002. 392 s.

Nyky-Karahci ja neljä nuorta: Raheen, Karim, Zia ja Sonia. Karahci ja vuosi 1971, nuorten vanhemmat, heidän nuoruutensa, sisällissota. Ystävyyttä, nuoruutta, rakastumista, rakkautta ja taustalla kaksi traagista tasoa: Pakistanin historia ja ihmissuhteiden solmut.

Kamila Shamsien romaanissa Kartanpiirtäjä on ainekset kelpo lukuromaaniksi, mutta kokonaisuus ei kanna. Intensiteetti henkilösuhteissa ja tapahtumissa ei riitä, aikatasolta toiselle siirtyminen ei pidä mielenkiintoa yllä ja lähes 400-sivuisen pokkarin lukeminen muuttuu jossain vaiheessa uuvuttavaksi.

Shamsien Poltetut varjot on vaikuttava romaani, Kartanpiirtäjä sen sijaan varsin keskinkertainen. Kartat toimivat romaanissa allegorisena ulottuvuutena, jonka avulla pohditaan maailmannäkemysten, todellisuuden ja kertomusten välistä suhdetta:

Erastothenes, kartografian isoisä, oli ensimmäinen, joka teki eron tieteellisen ja kirjallisen kartanpiirustutaidon välille. Ennen Erastothenestä kukaan ei ollut määritellyt, että kartografian pitää perustua tieteeseen ja tosiseikkoihin eikä tarinoihin, eikä tätä rajanvetoa siis ollut sitä ennen tehty. Odysseiaa oli pidetty kartanpiirustuksessa yhtä arvokkaana tietolähteenä kuin merimiesten ja matkustavaisten laatimia merikortteja ja reittiselostuksia. Erastotheneen päätöksellä Homeros ja kaikki muutkin runoilijat poistettiin kartografian korpuksesta.

Päätös nostatti vastalauseiden myrskyn, jota kesti monta sukupolvea, ja siinä Erastotheneen jyrkin arvostelija oli kartografi Strabo, joka sanoi, että Homeros kuvasi maantieteellisiä tosiseikkoja runouden kielellä, joten oli järjetöntä kieltää häneltä osallisuus kartografian maailmaan. Minä ihastuin noiden varhaisten kartografien ajatukseen, että Odysseuksen harharetket edustivat karttojen laadinnassa yhtä varteenotettavaa aineistoa kuin sellaisten matkalaisten merikortit, jotka olivat oikeasti itse purjehtineet.

Olisipa kartografista näkökulmaa osattu hyödyntää romaanissa sujuvammin - nyt se jää jokseenkin pinnalliseksi ja irralliseksi.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

 

"Ihan kuin elokuvan Platoon - Nuoret sotilaat vanha tuttu juliste", minä mietin mielessäni.

Like 2013. Arabiankielinen alkuteos Utopia, 2009. Suom. Sampsa Peltonen. 202 s.

Ahmad Khalid Tawfiqin romaani Utopia on dystopia siitä, mitä tapahtuu, kun yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen rikkaisiin ja köyhiin kärjistyy äärimmilleen. Utopia sijoittuu Egyptiin. Romaania lukee jossain määrin arabikevään kontekstissa, mutta kertomus on yleispätevä vaikkakin äärimmäinen.

Utopia on rikkaiden aidattu siirtokunta, jonka ulkopuolella levittyy köyhyyden maailma, josta utopialaisilla on lähinnä kuvitelmia ja ennakkoluuloja, he eivät tiedä siitä juuri mitään. Utopia  on rajattoman rikas alue, niin rikas, ettei rahalla ja omaisuudella ole mitään merkitystä, kaikki on saatavilla. Utopialaisnuoriso elää loputtomassa tylsyydessä, johon hetkellistä sisältöä tuovat väkivalta, porno ja huumeet. Mikään ei tunnu miltään, päivät ovat pitkiä ja sisällyksettömiä eikä elämällä ole mitään suuntaa. On kuitenkin yksi teko, jonka ajatteleminen saa sydämen läpättämään jännityksestä: metsästysmatka Utopian muurien ulkopuolelle, Toisten pariin... Metsästys on miehistymisriitti, ainoa teko, joka täyttää kapinan kriteerit Utopiassa, jossa kaikki on saavutettavissa.

Tyyliltään kuin myös osin kompositioltaan Utopia tuo mieleen William Goldingin Kärpästen herran (1954). Kärpästen herrassa joukko koulupoikia haaksirikkoutuu autiolla saarelle, paikkaan, jossa yhteiskunnan säännöt eivät päde; mukana ei ole opettajia, poliiseja tai vanhempia, ei mitään instituutiota tai auktoriteettia edustavia tahoja. Niinpä poikien täytyy luoda itse pelin, selviämisen ja olemassaolon säännöt. Utopiassa moraali, niin Utopian siirtokunnassa kuin Toisten kaupungissa siirtokunnan muurien ulkopuolella, on syntynyt samankaltaisella tavalla. Sekä rajattomassa rikkaudessa (jossa kaikki on mahdollista) kuin myös rajattomassa köyhyydessä (jossa omalla tavallaan kaikki on mahdollista sikäli että mikään ei ole mahdollista) on mahdollisuus valita hyvän ja pahan välillä. Hyvyys rakentuu luottamukselle ja pahuus epäluottamukselle, ja tilanteesta riippuen jompikumpi toimii parempana selviytymisstrategiana.

Utopia on yhtä lailla raadollinen romaani kuin Kärpästen herra, kumpikin on kannanotto ihmisyyteen. Millainen kannanotto - sen päätteleminen jää lopulta enemmän lukijan pohdittavaksi.