Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin. Elokuva on mustavalkoinen ja voimakastunnelmainen. Tunnelmaa luodaan vahvalla musiikki- ja kuvakerronnalla, näyttelijät onnistuvat ilmentämään tunteita upean vähäeleisesti pienilläkin ilmeillä - eritoten Johannes Brotheruksen (joka näyttelee Simon pääroolin) kasvoilta välittyvät upeasti viha, suru, epävarmuus ja miellyttämisenhalu.
Betoniyön tarina on nimensäkin mukaan ankea. On lähiö, äiti ja kaksi veljestä aikuisuuden kynnyksen molemmin puolin. Veljistä vanhempi, Ilkka (Jari Virman) on menossa vankilaan. Veljistä nuoremman, Simon, paikka maailmassa ei ole vielä vakiintunut, vaan hän etsii sitä tempoillen, suhteessa veljeensä, äitiinsä ja tuntemiinsa ihmisiin. Rahaa ei ole, jääkaapissa on kaljaa, jos Simo sitä Ilkalle hakee. Vastapäisessä talossa asuu "homo", joka "on tullut takaisin"; "on vain rakkaus ja pelko" - ja miten ne veljeksissä ja heidän teoissaan ilmenevät, keriytyy auki elokuvan myötä.
Kerronta on toisteista, avainkohdat toistuvat uudelleenkerrottuina muuttuneista tilanteista ja näkökulmista käsin, henkilöhahmot ristivalottuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvakerronta on voimakkaan symbolista ja elokuvan kuvat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Kerronta itsessään on hidastempoista ja viipyilevää, vuorosanoja on vähän. Loppukohtaus on todella voimakkaasti latautunut ja jää mieleen pitkäksi aikaa sekä kuvina että tunnelmaltaan.
Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa teatterissa suurelta kankaalta ja sellaisessa mielentilassa, että kestää vastaanottaa synkkyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti