Juha Itkosen käsikirjoittaman näytelmän Hämeenlinna lähtökohta rakentuu kliseelle, vastakkainasettelulle Helsingin ja muun Suomen välille. Muu Suomi, pikkukaupunkilaisuus, konkretisoidaan hämeenlinnalaisuudeksi. Tämä vastakkainasettelu saa rinnalleen tai sisälleen toisen: dikotomian siitä, että on ihmisiä, joilla on suuret unelmat ja merkityksellinen elämä, ja ihmisiä, jotka elävät taviselämää ja toteuttavat tavisunelmia.
Merkittävät taideteokset onnistuvat käsittelemään aiheitaan koskettavasti. Koskettavimmat aiheet ovat - niin taiteessa kuin elämässäkin, mikäli tämä jaottelu on tarpeen - usein suurimpia kliseitä. Rakkaus. Kuolema. Kohtalo. Se, että kliseeseen saa koskettavan ja jollain lailla tuoreen näkökulman, on ihailtavaa. Siinä Itkonen, ohjaaja Jussi Nikkilä ja Q-teatterin työryhmä ovat onnistuneet.
Hämeenlinna ei varsinaisesti kerro mitään uutta. Mutta se näyttää nykypäivän todellisuuksia: omakotitalounelman ja sen, mitä tapahtuu unelman sisällä; sosiaalisen siirtymän paritalosta lähiöön; keskiluokkaisen unelman tavoittelemisen hinnan, ja erilaisia maksutapoja sille - esimerkiksi joutumisen yhteiskunnan tai perheen marginaaliin, reunalle, ulkopuolelle.
Hämeenlinnan olemusta saapuu tarkkailemaan helsinkiläinen tähtitoimittaja. Sanna-Kaisa Palo näyttelee karikatyyriroolinsa valloittavasti. Hämeenlinnalaisina hänen tarkkailevan katseensa alla ja c-kasettinauhurinsa äärellä nähdään hajallaan oleva perhe, jonka monisyisyys valottuu vähä vähältä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan hienoa.
Helsinkiläisyys saa oman kritiikkinsä ja näyttäytyy pinnallisena ja todellisuudesta etäisenä, mutta varsinaisen syväluotauksen saa pikkukaupunkilaisuuden olemus, ja se syväluotaus on lopulta varsin raadollinen. Näytelmän pohjimmaisia kysymyksiä on, mitä on onnellisuus ja millaisille valheille se rakentuu - olipa kysymys sitten helsinkiläisestä onnellisuudesta tai hämeenlinnalaisesta onnellisuudesta. Menkää katsomaan, jos vielä mahdutte mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti