keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Woolshed Bar & Kitchen, Helsinki

Taidenäyttelyssä tulee nälkä, ja Woolshedin tuulikaapin lattialla näkyneiden Kiasman pääsylippujen perusteella emme olleet ainoat Kiasmasta tähän ravintolaan suunnanneet näyttelyvieraat.

Woolshed on australialaistyylinen hampurilaisbaari, jonka ruokalistalla on myös kaksi vegeburgeria. Joka päivälle on myös jokin happy hour -tyyppinen teema, ja keskiviikkona alessa on skumppalasi (2,50 e), joten paikassa piipahtaminen on käymisen väärti.

Hampurilaiset olivat hinta-laatusuhteeltaan onnistuneita, mutta erityistä gastroelämystä ne eivät tarjonneet.

Baari on sisustettu raakalautaseinin ja seinillä on varsin suuria televisioita, joista näytettiin ainakin keskiviikkona urheilua, mahdollisesti jotain jääkiekkoa. Erityisen intiimi illanviettopaikka ei siis ole kyseessä, mutta ihan toimiva ruokapaikka.

Kiasma, Helsinki

Jani Leinonen: Tottelemattomuuskoulu


Kiasman joulukuun 2015 lopun näyttelyistä ehdottomasti kiinnostavin on Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Budapestissä järjestetty Hunger King -performanssi oli paljon esillä mediassakin, nyt se on esillä pahvisena toisintona Kiasmassa. Brändilogofontein kirjoitetut iskulauseet herättävät ajattelemaan, kuinka brändätty maailmamme onkaan - ja näyttelykävijä pääsee tepastelemaan myös brändien hautausmaalla. Näyttelyn ajatuksiaherättävimmät teokset ovat mielestäni Elovena-paketin muunnelmista koottu kollaasi sekä eri kaupunkien kerjäläisiltä ostetut kyltit, jotka on kukin kehystetty omaan kehykseensä ja joita jatkuu lattiasta kattoon.

Face to Face - Muotokuva nyt


Muotokuvanäyttelyn kiinnostavin työ oli laitettu varsinaisen näyttelyalueen ulkopuolelle: eri tavoin sijoiteltuja peilejä ja lattialle niiden edessä neliönmuotoisia mattopaloja, joille voi mennä seisomaan. Peilikollaasi sai ajattelemaan rajaamisen ja näkemisen tapoja, joita sitten näyttely itsessään avasi lisää.

Eri mieltä - Nykytaiteen toisinajattelijoita


Tästä näyttelyosioista jäi mieleen viisi työtä: kissanpissanhaju ensimmäisessä veistoshuoneessa, turhaa ja hankalaa työntekoa kuvaava video, mielenosoiusvalokuvista leikatut pienet mustavalkoiset paperinukkemaiset hahmot, joita oli pitkä hyllyllinen mitä moninaisimpine vaatimuksineen, valokuvasarja, jossa mies kävelee askelia erilaisten katastrofien ja tragedioiden tapahtumapaikoilla, ja nättelyn lopussa oleva intertekstuaalisin viittein saamelaisten asemaa näkyväksi tekevä teossarja.

Mukana oli vahvasti niin hittejä kuin hutejakin, ja kiinnitin huomiota siihen, että monen teoksen esittelytekstissä tuotiin esiin myös se, mitä taiteilija haluaa kullakin teoksella sanoa. Jäin miettimään: miksi katsojalle täytyy kertoa tämä? Eikö katsojan tulkintakykyyn luoteta, vai eikö teos itsessään riitä välittämään sitä, mitä taiteilija haluaa sillä sanoa?

Markus Heikkerö: Elämä on turhaa baby...


Suomalaisen undergound-taiteilija Markku Heikkerön teoksissa on nähtävillä huikea muutos: siinä missä näyttely alkaa maalauksilla, joista välittyy niin provokaatio kuin puberteettikin, tyyli kasvaa vaikuttavaksi näyttelyhuoneissa etenemisen myötä: viimeisessä huoneessa on esillä massiivisia teoksia, joista osin tulee mieleen solubiologia tai jokin omituinen kirkko. Toiseksi viimeisessä huoneessa olevat taulut ovat näyttelyn erilaisimmat: niissä on maalattu tyhjyyttä, aukioita, joissa aukiomaisuus korostuu. Pastellisävyt eivät ole henkilökohtaisesti suosikkejani, mutta näihin tauluihin oli saatu maalattua niin tila kuin valokin, ja teokset olivat hämmästyttäviä.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka.


"Valko-Venäjä... Maailmalle me olemme terra incognita, tuntematon ja tietymätön maa."


Tammi 2000/2015. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Venäjänkielinen alkuteos  Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997. 392 s.

Tämä on yksi parhaista ja vaikuttavimmista kirjoita, jonka olen lukenut. Vai onko tämä edes kirja? Tuntuu siltä, että Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous on jotain enemmän, yritys sanallistaa jotain sellaista kokemusta, jolle on vaikeaa löytää sanoja, koska mitään sellaista ei ole tapahtunut sitä ennen tai sen jälkeen. Myös suomennos on äärimmäisen sujuva. Aleksijevitš on todellakin Nobelinsa ansainnut.

Tšernobylista nousee rukous on moniääninen romaani, joka koostuu lähinnä haastatteluista. Aleksijevitš on haastatellut eri tavoin Tšernobyliin liittyviä ihmisiä: ihmisiä, jotka ovat asuneet voimalan vieressä, Pripjatissa tai vyöhykkeellä, ihmisiä, jotka ovat olleet raivaamassa onnettomuuden jälkiä, jornalisteja ja valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet Tšernobylia, tavallisia valkovenäläisiä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden, aikuisia, lapsia... Suurimmasta osasta haastatteluja välittyy läpitunkeva hämmennys ja tunne siitä, että oli elämä ennen onnettomuutta ja sen jälkeen, että jotain muuttui pysyvästi;  Tšernobylista puhuminen on kuin jostain pyhästä, käsittämättömästä, liian suuresta puhumista, Kirjailija itse sanoittaa tämän näin: "Uusille tunteille ei löytynyt sanoja eikä uusille sanoille löydetty tunteita."

Lasten haastattelut ovat konkreettisia, mutta eivät tavallaan sen naiivimpia kuin aikuistenkaan. Moni puhuu rakkaudesta; moni nainen on menettänyt miehensä, nähnyt ja kokenut miehensä hitaan, kituvan kuoleman. Muutama haastateltu on fysiikan asiantuntija, mutta näissäkin haastatteluissa kuuluu keskenään erilaisia ääniä - kaikki fysiikan tuntijatkaan eivät suinkaan ymmärtäneet, mistä oli kyse. Tšernobylista nousee rukous maalaa ennen kaikkea kuvan neuvostoihmisestä - ihmisestä, jonka perusluonne tuntuu hyvin erilaiselta kuin nykyinen, läntinen, kapitalistinen ja materialistinen ihminen. Mukana on myös vihaisia ääniä ja ainakin yksi, joka edelleen kieltää koko tapahtuman merkityksen.

Mies, jonka vaimo oli juuri pettänyt häntä, muistelee Tšernobylia näin: "Muuan Jerusalemin asukas, jonka talon ohi Jeesusta vietiin Golgatalle, näki ja kuuli kaiken, mutta hänellä särki silloin hammasta. Hänen silmiensä edessä Kristus lyyhistyi ristin alla, lyyhistyi maahan ja huusi. Kaiken sen hän näki, mutta koska hänellä särki hammasta, hän ei mennyt kadulle. Parin päivän kuluttua, kun hammasta oli lakannut särkemästä, hän sai kuulla, että Kristus oli noussut kuolleista. Silloin hän ajatteli: 'Minähän olisin voinut olla tuon tapahtuman silminnäkijä, ellei hammasta olisi särkenyt.' Eikö näin käy aina? Ihminen ei koskaan yllä suuren tapahtuman tasalle. Se käy aina yli hänen voimiensa. Isä puolusti Msokovaa vuonna -42. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin hän tajusi, että oli ollut tekemässä historiaa. Hän tajusi sen kirjoista ja elokuvista. Itse hän muisteli: 'Istuin juoksuhaudassa ja ammuin. Räjähdys hautasi alleen. Lääkintämiehet kiskoivat minut puolikuolleena sieltä ylös.' Siinä kaikki." Hän itse muistaa ajasta lähinnä pettämiseen liittyvät tunteet, muu oli toissijaista.

"Tšernobyl... Aluksi sama reaktio kuin aikaisemminkin. Mitä se meille kuuluu? Se on viranomaisten päänsärky... Se on niiden voimala... Ja se on kaukana. Emme edes katsoneet kartasta, missä. Ei kiinnostanut. Emme välittäneet enää totuudesta... Emme ennen kuin maitopulloihin ilmestyi etiketit 'Lasten maitoa' ja 'Aikuisten maitoa'...Ohoh! Tämä tietää jo jotain..." Romaanista välittyy rivien välistä se, kuinka tapahtumaa ja sen merkitystä ja seurauksia salailtiin tavallisilta ihmisiltä - tai toisaalta ne, joille puhuttiin säteilystä fysiikan termein ja joita kehotettiin suojautumaan ja syömään jodia, eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse tai pitivät puheita humpuukina. Saastuneella alueella tuotettiin ruokaa, kuten ennenkin, sitä tuotiin markkinoille, koska kiintiöt piti saada täyteen - ja tavara, jonka piti hävittää vyöhykkeellä, kuten raivaustoimissa käyteyt autot, salakuljetettiin sieltä ja myytiin eteenpäin.

Käyttökelpoisen omaisuuden hävittäminen tuntui ihmisistä absurdilta, ja absurdilta siitä tuntuu myös lukea: "Ensin kaivettiin suuri monttu... Viisi metriä syvä... Sitten tulivat palomiehet ja pesivät ruiskuilla talon katonharjasta perustuksiin asti, ettei siitä nousisi radioaktiivista pölyä. Kaikki pestiin, ikkunat, katto, kynnys... Sitten talo vedettiin nostokurjella monttuun... Sinne menivät nuket, kirjat, lasipurkit... Kaivinkoneella kauhottiin hiekkaa päälle ja juntattiin sileäksi. Kylän paikalla on nyt tasainen pelto. Siellä pellon alla on meidän koti. Ja koulu ja kyläneuvosto... Siellä on minun herbaarioni ja kaksi postimerkkialbumiani. Haaveilin siitä, että kävisin hakemassa ne. Minulla oli polkupyörä... Se oli vasta ostettu..." Näin muistelee lapsi.

"Tulevaisuudessa meitä odottaa Tšernobylin filosofinen ymmärtäminen. On kaksi valtiota, joita erottaa piikkilanka: toinen on itse vyöhyke, toinen muu maailma. Vyöhykettä ympäröivillä mädäntyvillä tolpilla riippuu kuin ristillä kirjailtuja käspaikkoja... Sellainen on meillä tapana. Ihmiset tulevat tänne kuin hautausmaalle... Täällä on teknologian jälkeinen maailma. Aika on lähtenyt kulkemaan taaksepäin. Tänne ei ole haudattu vain heidän kotiaan vaan kokonainen aikakausi. Uskon aikakausi! Me uskoimme tieteeseen! Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen!"

perjantai 25. joulukuuta 2015

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta


"Hätäkeskus. Mitä asia koskee?"


Tammi 2014. Suom. Anna-Maija Viitanen. Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. 809 s.

Joël Dickerin massiivinen romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvin amerikkalainen romaani - vaikka kirjailija on sveitsiläinen ja romaani on kirjoitettu alun perin ranskaksi.

Amerikkalaisuuden vaikutelmaan liittyy mielestäni paitsi se, että teoksen tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, myös se, että sisältö muistuttaa osin aikuisille kirjoitettua satua: vaikka romaanin henkilöt ikään kuin ajatuvat rahallisesti tiukoille, yhtäkkiä satatuhatta dollaria, miljoona dollaria tai upea talo meren rannalla tupsahtaa pelastamaan henkilöhahmon ahdingosta; päähenkilö, kirjailija Marcus Goldman ryhtyy selvittämään murhaa, ja periaatteessa kaikki haluavat kertoa omat tietonsa hänelle hyvinkin auliisti - hän pääsee jopa työskentelemään paikallisen poliisin parina.

Kirjassa on myös amerikkalaistyylisten elämäntapaoppaiden elementtejä: jokaisen luvun alussa on mottomainen dialogi, joka sisältää jonkin elämänohjeen, jossa tyypillisesti käytetään nyrkkeilyä allegoriana ja joka näennäisesti on kirjoittamisen ohje. Kuitenkin lopulta kyse on elämänohjeesta. Romaanin (ylempi) keskiluokkaisuus toi mieleeni Siri Hustvedtin, jonka tyylistä en erityisemmin pidä, mutta Dickerin romaani on eittämättä äärimmäisen mukaansatempaava ja taiten kirjoitettu: tämä on kirja, jota ei raaski laskea käsistään, vaikka sivuja onkin yli kahdeksansataa.

Romaanin juoni on periaatteessa hyvin  yksinkertainen: yli kolmekymmentä vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa mystisesti kadonneen teinitytön jäänteet löytyvät. Herää paljon kysymyksiä. Kuinka hän kuoli? Kuka on murhaaja? Ja kun jotain paljastuu, paljastuu aina jotain lisää. Lisäksi romaanin rakenne on monikerroksinen: tapahtumia tarkastellaan paitsi eri aikatasoilla ja eri henkilöiden näkökulmista, mukana on monitasoinen mise en abyme -rakenne, romaanissa on monta romaania ja monta kertomusta, sekä jopa lähes alleviivaava suhde Vladimir Nabokovin kohuromaaniin Lolita (1955).

Klassinen dekkari Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei kuitenkaan ole, sillä se käsittelee paljon myös kirjoittamista ja kirjailijuutta, ovathan kaksi romaanin keskushenkilöä molemmat kirjailijoita. Kyse on myös identiteettiromaanista - millaisen kertomuksen ihminen rakentaa itsestään ja kuinka paljon hän voi siihen uskoa - mihin ylipäätään on kannattavaa uskoa? Mitä on luottamus ja voiko sen menettää?

"Kirjoittaminen tarkoittaa, että kykenee tuntemaan vahvemmin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumousestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta."

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Jonathan Lyons: Viisauden talo - Länsimaiden arabialainen perintö


Into 2014. Suom. Niina Saikkonen. Alkuteos v. 2009. 341 s.

Jonathan Lyonsin tietokirja Viisauden talo - Länsimaiden arabialainen perintö luotaa keskiajan kulttuurihistoriaa. Eurooppalaisesta keskiajasta on totuttu puhumaan "pimeänä", mutta moni on myös tottunut kritisoimaan tuota "pimeyden" käsitettä. Viisauden talo toisaalta avaa sitä, mitä keskiajan ajanjaksolla tapahtui Välimeren eteläpuolella ja Lähi-idässä, toisaalta zoomaa eurooppalaisiin tapahtumiin, aatevirtauksiin ja historiallisiin henkilöihin arabialaisen sivistyksen läpi.

Oma lukijapositioni suhteessa Viisauden taloon seisoi varsin hatarilla pilareilla: ennen lukemista tiesin kyllä pääpiirteet Euroopan kulttuurihistoriasta ja sen, että arabikulttuurilla ja -kirjastoilla oli suuri merkitys antiikin tiedon säilymisessä keskiajalla ja sen yli tai läpi, mutta mitenkään yksityiskohtainen tietotasoni ei ollut. Tällaiselle lukijalle Viisauden talo on melko pitkälti sisällöltään uutta tietoa - ja toisinaan tunsin yleissivistykseni kanssa melkoista avuttomuutta teoksen edessä.

Osin jäin miettimään sitä, millaiselle yleisölle Viisauden talo on kirjoitettu; teoksen lähdetiedoissa ei mainita, mistä kielestä teos on suomennettu, mistä olisi hieman voinut päätellä alkuperäistä kohdeyleisöä. Suomennos on sujuva ja teoksen kieli ja kerronta on varsin helposti lähestyttävää, mutta itse olisin kaivannut lisää kontekstualisointia; toisinaan tuntui siltä, että esiin pompahtelee aina vain uusia historillisia henkilöitä sekä teoksia, enkä saa luotua itsellenki kokonaiskuvaa siitä, mistä nyt oikein on puhe; kuka tämä hallitsija on, mitkä ovat hänen suurimmat ansionsa tai tunarointinsa, ja mitä aluetta hän oikein hallitsee? mikä on tämä teos, mihin tieteenalaan se nykynäkökulmasta liittyy - mitkä nykyiset keksinnöt tai alat ovat velkaa juuri tälle teokselle?

Tunnustan siis avoimesti aukkoni historiallisessa ja tieteenhistoriallisessa diskurssissa, mutta kyllä tämä teos onnistui niitä myös paikkaamaan; vaikkei kaikki informaatio loksahtanutkaan kohdilleen. kokonaisuudessa on paljon kiinnostavaa. Sitä paitsi on virkistävää lukea sellaista historiankirjoitusta, jonka näkökulma ei ole aivan eurosentrinen.

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin



Gaudeamus  2014, 416 s.

Risto Pulkkisen tietokirja Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuhin on kansantajuinen ja kattava tietopaketti suomalaisuudesta ja sen kulttuurisista juurista kiinnostuneille. Teos aukeaa aivan ummikollekin, mutta asiasta jo jotain tietäväkin saa teoksesta runsaasti uusia näkökulmia ja yksityiskohrtaisia, havainnollistavia esimerkkejä tuhansien vuosien aikajanalta.

Suomalainen kansanusko käsittelee ilmiöitä muinaisuskosta moderniin aikaan asti. Urbaanit ilmiöt on rajattu ulos, joten esimeriksi nykyaikaisia kaupunkilegendoja tai muita uskomuksia ei käsitellä. Sikäli teos kyllä yltää nykyaikaan, että jotkin muinais- ja kansanuskon elementit näkyvät yhä suomalaisessa ajattelussa tai sen taustalla. Erinomaisen kiinnostavaa luettavaa teos onkin globaalissa maailmassa juuri tästä näkökulmasta: mitä ovat ne pitkäaikaisten historiallisten kerrostumien elementit, jotka ovat tyypillisiä meille nimenomaan suomalais-ugrilaisen kansana? Esimerkiksi käsitys tämän- ja tuonpuoleisesta maailmasta on itselleni tuttu, mutta se, että havupuiden koettiin yhdistävän keskisen maailman aliseen maailmaan ja vainajiin ja toisaalta lehtipuiden, etenkin koivun, yhdistävän keskisen maailman yliseen maailmaan, oli minulle uutta tietoa.

Suomalainen kansanusko on kirjoitettu yleistajuisesti ja kiinnostavasti, mutta toisaalta loppuviitteineen se täyttää tieteellisen teoksen uskottavuuskriteerit. Myös ulkoasu on kehuttava: kirja on selkeästi jäsennelty, paperi on mukavan tuntuista käsissä ja kansi on nykyaikainen. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea!

perjantai 11. joulukuuta 2015

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


"Ajan bussilla."


Tammi 2015. 441 s.

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon tänä syksynä. Kirjan nimi tai kansikuva eivät erityisesti houkutelleet minua lukemaan, mutta kun tartuin teokseen, se oli täyttä timanttia - varsinkin alkupuoleltaan.

Vaikka romaanin nimessä on rakkaus ja romaani on sikäli tyypillinen proosaesikoinen, että se on kasvutarina ja identiteettikertomus, kirja kertoo mielestäni enemmän suomalaisuudesta kuin rakkaudesta tai identiteetistä. Ja juuri suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin kuvauksessa piilee teoksen timanttisuus.

Rakkaudenhirviö kertoo päähenkilön elämästä lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksen läpikantavana teemana on ulkopuolisuus: minän ympärillä on niin tukahduttava arvomaailma, että maailma näyttää vaihtoehdottomalta, ja kun maailma avautuessaan kuitenkin paljastaa itsestään erilaisia vaihtoehtoja, minän on vaikeaa suhtautua niihin tai selvitä sellaisessa maailmassa, joka toimiikin erilaisella logiikalla kuin se maailma, johon hänet on kasvatettu.

Kaikkein dominoivin henkilö minän elämässä on uskovainen äiti. Monet suomalaisuuden stereotypiosta esitetään äidin kautta, hänen tulkintoinaan ja mielipiteinään, jotka iskostuvat myös minän alitajuntaan, vaikka hän noiden mielipitedien ja tulkintojen sisältöä epäilee, kritisoi ja halveksuu. Yksi tällainen ajatus on ajatus "erikoisista ihmisistä":

"Erikoisia ihmisiä ovat sellaiset, jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. Erikoiset ihmiset eivät ymmärrä paikkaansa, vaan haluavat herättää huomiota ja tehdä numeron itsestään, vaikka heillä ei olisi siihen mitään aihetta. Erikoiset ihmiset eivät osaa hävetä. He kävelevät kaupungilla rikkinäisissä farkuissa tai laittavat liikaa huulipunaa. He puhuvat liian kovaa huoltoaseman pihassa tai hoipertelevat juovuksissa kadulla. Erikoiset ihmiset ovat heikkoja eivätkä osaa pitää kuria itselleen, ja monet heistä ovatkin lihavia. He saattavat pukeutua näyttävään hattuun ihan arkisenakin päivänä tai kerätä liian monta kissaa elätettäväkseen. Erikoiset ihmiset eivät pidä työnteosta ja Jumalasta, vaan makoilevat mieluummin sohvalla, syövät lihapiirakoita ja katsovat videoita tupakka suussa. He eivät osaa käyttää aikaa hyödykseen vaan haaskaavat elämänsä typerien huvitusten ja viihteen alttarilla. Erikoisia ihmisiä on joka puolella. He tunkeutuvat esiin nurkan takaa ja seinien raoista, ja aina täytyy olla varuillaan, ettei vahingossa joutuisi heidän inhottavaan joukkoonsa."

Kun minä kasvaa nuoreksi ja pääsee pois - vaikkakaan ei irti, ei ehkä koskaan irti - kodin ahdistavasta ja suppeasta ilmapiiristä, hän joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa hän huomaa, että kodin kasvatusneuvot eivät pädekään siinä todellisuudessa, jossa hän on; olipa kyse sitten opiskelijapiireistä tai vieraista kulttuureista:

"Kotimaassani en kehtaisi ikinä liikuskella tämän näköisenä kadulla, mutta täällä voi pukeutua miten huvittaa. Täällä ei ole sellaista lakia, että rumat ne vaatteilla koreilevat. Täällä on sellainen laki, että pitää olla upea."

Kodin ilmapiiristä ja äidin vaikutuksesta tyttäreen on iskostunut jatkuva ulkopuolisuuden kokemus ja sen myötä kyky tarkkailla muita ihmisiä, nähdä heidän käyttäytymisensä läpi. Teatterikoulun opiskeljoiden itseensäkäpertyneisyydestä päähenkilölle tulee mieleen uskonnolliset yhteisöt ja niiden ihmiset:

"Kokouksissa -- keskustellaan siitä, miten taiteilija on lopulta käsityöläisammatti ja nöyryys hirmu tärkeää. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä yhteistä on siemeniä syövällä teatterinuorella ja käsityöläisellä, joka punoo tuohikorejaan jossakin maaseudulla, sitä paitsi nöyrä on ehkä viimeinen adjektiivi, jolla kuvailisin teatteriopiskelijoita. Mieleeni tulee raamattukerho --. Täällä ei ole ruskeita villahameita, ei nutturoita, eikä lampaan katsetta, mutta aivan samalla tavalla ovet ovat muulta maailmalta suljetut, ulkopuolella olijoita halveksitaan ja sen jälkeen puhutaan nöyryydestä."

Toisaalta tihmisten tarkkailukyvyn kääntöpuolena on kyvyttömyys ottaa oikeasti osaa mihinkään, kokea, tuntea tai heittäytyä. Oikeiden ihmissuhteiden luominen on vaikeaa: joitakin ystävyyssuhteita on, mutta yksinäisyys on lopulta aina läsnä. Fyysisyys, seksuaalisuus ja eroottisuus heräävät minässä varsin myöhään, mutta kotikasvatus langettaa varjonsa näidenkin kokeilujen ylle. Treffien jälkeinen tunnetila on tällainen:

"Tapaaminen jättää jälkeensä omituisen tunteen. Aivan kuin taideopiskelija olisi levittänyt likaa päälleni. Tunne ei hälvene, vaikka päivät kuluvat."

Elämä näyttäytyy jatkuvana pakona, eikä missään ole hyvä. Musta kuoppa saavuttaa minän aina, tyhjyydentunnetta ei pääse pakoon lentokoneella. Päähenkilö on jatkuva tarkkailija, jollain lailla minätön minä:

"Jostain syystä mieleeni tulee se kysymys, jonka taidelukion opettaja oli kauan sitten esittänyt filosofian tunnilla. Uskotko, että metsässä on puita silloinkin, kun sinä et ole paikalla niitä katsomassa? Nyt varmaankin vastaisin, että niitä ei ole. Sillä päiviisin, kun olen yksin eikä mies näe minua, tapahtuu jotain perin kummaa, aivan kuin häviäisin kokonaan, aivan kuin minua ei olisikaan, on vain odotus, että mies palaisi pian takaisin, ja illalla, kun hän astelee ovesta sisään, herättää hän minut jälleen henkiin ja sitten minä taas olen. Olen samalla tavalla kuin puutkin ovat metsässä silloin, kun joku katselee niitä."

Minättömyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksen takana on vahva äitihahmo, jonka läsnäolon minä on lapsena kokenut kaikkivaltiaana ja kaikkinäkevänä - voisi myös sanoa kaikkirajoittavana:

"Äitini tukikohta on keittiö ja sieltä hän valvoo sekä eläviä että kuolleita. Äitini näkee kaikkialle. Taloomme ei kätkeydy yhtäkään suojaisaa nurkkaa tai koloa, jonne äitini katse ei yltäisi. On aivan turha lymyillä pöytien alla tai vaatekomeroissa. Edes maapallon toiselle puolelle matkaaminen ei auta, sillä äitini näkee sinnekin."

Kun tytär vihdoin teininä keksii pakokeinon pois lapsuudesta, kotoa ja kotiseudulta - taidelukioon pääkaupunkiseudulle pyrkimisen - ja tekee irtiottoa kotoa, hän heittää kaiken pois:

"Heitän pois hiihtokilpailupokaalit ja seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot sekä kirjanmerkit, joissa on pakanakielellä jotain kiirjoitusta. Heitän pois virpomavitsat, sukset, sauvat ja monot, voikukat ja marjapensaat, aasin ja aasinvartijan, lipputangon ja synkät kuuset takapihan metsiköstä. Heitän pois uimahallin, panssarivaunut ja sotilaat, jäkäläiset mäntymetsät, puolukanvarvut ja kivikot, puiden nimet ja piharatamot. Heitän pois Nooan arkin, helvetin ja paratiisin sekä pienen vihon, johon olen kirjannut hiihtämäni kilometrit. Heitän pois muistoni ja kotini. Heitän pois itseni. Kaatopaikalle kaikki vaan. En halua mitään, mikä muistuttaa vanhasta. Tämä kaikki olkoon mennyttä. Ainoa mitä en saa heitetyksi pois, on äitini."

Äitiä hän ei onnistu heittämään pois, ja vaikka äitiin voi ottaa maantieteellistä etäisyyttä, pahinta on se, että äidin ääni ja opetukset eivät katoa, niistä tytär ei pääse irti. Toisaalta ahdistus on kaksinaista: päähenkilö haluaa ehdottomasti erilaisen elämän kuin millaisena äiti on hänelle elämänvaihtoehdot näyttänyt, mutta hänellä ei ole kykyä pärjätä toisenlaisessa maailmassa kuin äidin maailma. Äidin esittämä maailma on ainoa, josta hänellä on kokemusta ja jonka säännöt hän tuntee. Niinpä äidin maailma tai todellisuus tuntuu ainoalta, joka on luotettava ja turvallinen; ja aina, kun tytär on tämän luotettavuuden ja turvallisuuden ulkopuolella, hän kokee valtavaa epävarmuutta, ahdistusta ja kyvyttömyyttä. Äidin todellisuuden sisällä hän kokee samoja tunteita, mutta eri syistä: on oltava muutakin, on oltava jotain parempaa, tämä ei voi olla (ainoa) totuus.

Tälle ristiriidalle rakentuu romaanin tragedia - ja myös huumori. Turusen käyttämä kieli ja kerronnan tapa ovat niin mukaansatempaavia, että Rakkaudenhirviötä ei malta laskea käsistään. Toisaalta ahdistus ja päähenkilön poukkoileminen ja riuhtominen pakoon ja pois alkavat romaanissa toistaa itseään, vaikka miljööt vaihtuvat. Juoni kyllä tukee henkilökuvausta, mutta lukukokemuksena noin viimeinen kolmannes romaanista on rönsyilevää ja toisteista.

"Itsenäisyyspäivä on ilon juhla, sanoo isäni, vaikka synkempää juhlaa en ole eläissäni nähnyt." Tämä sitaatti tiivistää olennaisen suomalaisuudesta ankeasta elämänasenteesta, jossa tunteita tai varsinkaan iloa ei näytetä, ettei romaanin äidin sanoin tulisi leimatuksi jotenkin erikoiseksi. Massasta ei saa erottua, mutta jos ei erotu, joutuu elämään sellaisen normitetun elämän, jota päähenkilö lähtee pakoon. Toisaalta muunlaista elämää ei voi elää, jos ainoa tapa, jonka elämisestä on oppinut, on se, ettei ole sopivaa olla "erikoinen".

Rakkaudenhirviö on hieno romaani, joka avaa silmät elämän ja identiteetin ristiriidoille, ja kertoo herkullisesti havaintoja suomalaisuudesta, suomalaisesta asenteesta ja suomalaisista tavoista.

torstai 10. joulukuuta 2015

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki


Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.

Tokyo 55 Izakaya, Helsinki

Töölössä olevan Tokyo 55 -ravintolan Izakaya-puolella on tosi kiva konsepti. Izakaya tarjoaa after work - kokonaisuutta, jonka hinta-laatusuhde on oivallinen: menuun kuuluu kolme "tapasta" (ravintolan konsepti on siis "modern japanese fusion tapas and cocktails") ja juoma, ja menun hinta on 20 euroa. Iltana, jona kävimme, paikka oli täynnä, joten pöytävarauksen tekeminen osoittautui hyväksi ideaksi.

Tapakset ovat kivan kokoisia ja kolmesta tulee sopivan täyteen; vielä olisi ollut tilaa jälkiruoalle, joten ihan ähkyyn itseään tällä menulla ei saa, mutta myöskään nälkäiseksi ei jää. After work -lista on houkutteleva: osioita on viisi ja annoksia tilataan kolme, eikä valinnan tekeminen siis ole ihan helppoa.

Alkupalaosioista valitsin chiliedamamet, jotka ovat lähes kulman takana sijaitsevassa Umeshussa aivan loistavia. Umeshun edamameissa on chiliöljy, joka tuo papuihin ihanasti makua, Izakayan versio annoksesta sen sijaan osoittautui lähes fiaskoksi, ja annoskateus iski välittömästi ruokien tultua pöytään. Izakayan chiliedamamet nimittäin saivat chilinsä ketsupin näköisestä kastikkeesta, jota oli ruikittu annoksen päälle aika roimasti. Täytyy sanoa, että kotioloissakaan ei tulisi mieleen tehdä tällaista annosta. Pöytäsurueessamme tilattiin myös rohkeammin flamed edamame -annos, jossa pavuissa oli sakevoita ja savun makua - kaverin lautaselta napsittuna nämä edamamet maistuivat taivaallisilta.

Toisena tapaksena tilasin scampitempuraa majoneesin kera, ja annos oli kerrassaan herkullinen. Kolmas, pääruokamaisin annoksistani oli kampasimpukkaa tulisesti maustetulla salaattipedillä, ja myös tämä annos oli erittäin onnistunut. Harkitsin päätapasannokseksi myös parsaa, mutta onneksi en valinnut sitä, sillä kun parsa-annos tuotiin pöytään, sen esillepano oli aivan käsittämätön: parsat oli piilotettu johonkin hammasmukin näköiseen keraamiseen korkeareunaiseen astiaan - ja annoksen tilanneen mukaan maku oli ihan ok. Ravintolassa toivoisi, että se olisi enemmän.

Izakayan ruoka-annoksien onnistuneisuudessa siis on suurtakin vaihtelua - vaikuttaa olevan tuurista kiinni, osuuko valinta napakymppiin vai ojasta allikkoon.

Cocktaillista on hyvin houkutteleva ja juomat ovat sellaisia, joita ei ihan joka baarissa sekoitella. Pöytäseurueemme cocktailinjuojat päätyivät kaikki samaan valintaan, itachi ginger martiniin, joten muista juomista ei tullut kokemusta, mutta tämä oli maittava ja tyylikäs.

Izakayasta jäi kuitenkin sellainen tunne, että paikassa olisi mukavaa käydä toistekin after work -tunnelmissa; täytyy vain toivoa, että ruokalistaa hiotaan tai onni on osuvasti myötä annosvalinnoissa.

tiistai 8. joulukuuta 2015

Paukutusklubi @ Semifinal, Helsinki


Pikkujoulukauteen stand up -komiikan riemua tarjosi Semifinalissa Paukutusklubi. Viidentenä joulukuuta esiintymässä oli tilaisuuden juontajan lisäksi viisi koomikkoa, jotka osasivat ottaa yleisön hienosti. Neljä esityksistä oli suomenkielisiä ja yksi englanninkielinen: suomenkieliset esiintyjät - joiden nimet voi jälkikäteen luntata klubin sivuilta - olivat Anders Helenius, Jukka Lindström, Joni Koivuniemi ja Teemu Vesterinen, englanninkielinen koomikko puolestaan oli kanadalainen transsukupuolinen mies, jonka nimea sivuilla ei mainita.

Suomalaisia miehiä yhdisti nelikymppisyys ja lapsiperhevitsit (joista onneksi koko setti ei kenelläkään koostunut), mihin raikkaan näkökulman toi kanadalaisen miehen transsukupuolisuus: siinä missä suomalaiset saivat onnitteluaplodeja "Olen tullut isäksi!" -kommenttien jälkeen, kanadalainen kertoi "Menen kohta sterilisaatioon!" - ja ihmetteli perään, miksei yleisö taputa, sterilisaatio kun vaaditaan sukupuolenkorjauksen viimeistelyssä.

Illan paras koomikko oli viimeisenä esiintynyt Jukka Lindström, jonka esityksen kaari oli hallittu kokonaisuus ja jonka juttuja olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.

Paukutusklubille kannattaa mennä - jos vain sattuu saamaan lipun! - sillä siellä saa nauraa!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pauli Aalto-Setälä & Mikael Saarinen: Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset


Talentum 2014. 177 s.

Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjoittama opus Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset käsittelee innostusta ihmistä ja sitä kautta yhteisöjä ohjaavana voimana. Innostus on voima, joka laittaa asiat liikkeelle, ja ilman sitä liike on väsynyttä, jos sitä edes tapahtuu.

Kirjoittajien tapa lähestyä aihettaan onnistuu olemaan innostava, ja teoksen lukeminen on kiinnostavaa. Mukana on toisaalta tieteellisiä teorioita ja vinkkejä oman toiminnan havainnoimiseen ja muuttamiseen, toisaalta jonkin verran sellaisten ihmisten haastatteluja ja näkemyksiä, joita kirjan kirjoittajat ovat pitäneet innostavina (esimerkiksi Olavi Uusivirta, Atso Almila ja Matti Korva).

Jos jostakin asiats muodostuu ihmiselle rutiini, se ohjaa toimintaa voimakkaasti ja tiedostamattomasti - ihminen toimii ikään kuin autopilotilla. Tällaisia rutiineja voi syntyä niin hyvien kuin huonojenkin tapojen ympärille, ja tällaista lähestymistapaa voi harjoitella myös innostumisen suhteen: kirjan kirjoittajien mukaan myös innostumisesta voi tehdä itselleen tavan. Kirjoittajat viittaavat Charles Duhiggin käsitteeseen the Habit Loop, tavan ympärille muodostunut luuppi. Luuppi rakentuu kolmesta osasta: aktivoivasta merkistä, vahvistavasta rutiinista ja siitä saadusta palkinnosta.

Teoksen alkupuolella käsitellään innostusta yksilön näkökulmasta, loppuosa keskittyy enemmän yhteisön näkökulmaan. Kirjoittajien mukaan innostava kulttuuri esimerkiksi työyhteisössä rakentuu "yksinkertaisista eväistä": yhteisössä on lupa olla oma itsensä, vastuun lisäksi myös valtaa on delegoitu ja yhteisöllä on aidosti jäsenten toimintaa ohjaavat arvot. Ihmiset pääsevät yllättävän hyvin tavoitteisiin, kun he tietävät, mitkä ne konkreettisesti ovat, ja kokevat ne omikseen. Työpaikalla meidän on tärkeää tietää, mitä meiltä odotetaan, miten meitä mitataan, kuinka voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme tavoitteiden saavuttamiseen ja kuka on esimiehemme.

Yksi teoksen työyhteisö- tai yritysesimerkeistä on Google. Kirjoittajat ovat haastatelleet Googlen henkilöstöjohtajaa Lazlo Bockia, joka kertoo Googlen arvoista näin: "Googlen toiminta perustuu kahteen arvoon, jotka nivoutuvat toisiinsa. Ensimmäinen arvo on vapaus kaikissa muodoissaan ja toinen usko siihen, että ihminen on hyvä. Sääntöjä tarvitaan vähän, koska ihmisen lähtökohtaisesti odotetaan toimivan oikein."

Vapaus ja usko ihmisen hyvyyteen kuulostavat arvoilta, joiden pihjalta yhteisön tai yrityksen on hyvä lähteä liikkeelle. Kuitenkin kirjoittajien aiemmin listaamien asioiden on oltava kunnossa, jotta tällainen itseohjautuvuus olisi mahdollista.

Aalto-Setälän ja Saarisen Innostus on kirja, jonka lukemiselle on kaksi hyvää syytä: kiinnostus elämää, itseä ja innostumista kohtaan, tai kiinnostus yhteisön onnistunutta toimintakulttuuria kohtaan.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus


Minerva 2015. Suom. Hanna Fauster. Alkuteos Herzbewusstein - 99 motivierende Handlungen für eine positive Ausstrahlung, 2014. 137 s.

Toisinaan on hyvä lukea tsemppikirjoja, ja Ruediger Schachen Positiivisen vetovoiman salaisuus on varsin hyvä teos tällaiseen käyttötarkoitukseen. Kirjoittajan ote on kannustava - osin tyhjänpäiväinen (kuten mielestäni teoksen alaotsikko "99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima"), osin osuvia havaintoja tekevä.

Teos lupaa siis 99 vinkkiä, jotka johdattavat kohti positiivisuutta. Sisältö on jaoteltu yhdeksään osioon, voimaan, jotka ovat selkeys, positiivisuus, tieto, muutos, integriteetti, irtipäästämisen taito, kiitollisuus, rakkaus ja transsendentaalisuus. Kussakin osioissa esitellään ajattelu- ja toimintamalleja, joita kirjoittaja pitää hyödyllisinä tai ikään kuin oikeina, ja lukija saa olla varsin paatunut tai kyyninen, mikäli mikään teoksen näkökulmista ei häntä kosketa. Mitään lähtökohtaisen uutta Positiivisen vetovoiman salaisuus ei tarjoa, mutta ajattelemisen aihetta se silti antaa.

Kirja on myös ulkoasultaan kätevä (eli pieni) ja kaunis - aukeamat muistuttavat aarrekarttoja. Estetiikka kirjoissa on aina plussaa!

torstai 26. marraskuuta 2015

Hanna Hentinen & Seppo Närhi: Nurmikko-opas


Viheraluerakentajat ry, 2010. 34 s.

Nurmikko-opas on laiha vihkonen nurmikon saloihin. Opas käsittelee nurmikonhoitoa aina nurmikon suunnittelemisesta ja istuttamisesta jatkuvaan, vuodenaikojen mukaiseen hoitoon.

Vihkosen kuvat ovat silkkaa Strömsötä vihreine, tasaisine pintoineen. Nurmikon hoitoon liittyvät osiot kertovat varsin rautalankaisesti ja havainnollisesti hoidollisista toimenpiteistä. Mikäli pihassa on jo jonkinlainen nurmikko, joka vain kaipaa paikkaamista ja hoitoa, kannattaa lukijan kokonaan skipata osio, joka käsittelee nurmikon istuttamista: paikkaamistoimenpiteitä kuvaillaan itse asiassa Nurmikon hoito -nimisessä osiossa kohdassa Vanhan nurmikon hoito.

Teoksen lopusssa on Nurmikon hoitokalenteri -niminen aukeama, jolta selviää lyhykäisyydessään, mitä nurmikon kanssa tulee muistaa minäkin vuodenaikana: keväällä maan kuivuttua haravointi, tarvittaessa aukkopaikkojen kylvö, lannoitus, kalkitus (mikäli maa on hapan; tätä teos suosittelee tehtäväksi kerran kahdessa vuodessa maaperän ominaispiirteet huomioiden) ja tarvittaessa kastelu; kesällä leikkuu, tarvittaessa kastelu sekä lannoitus kesäkuun lopulla,; syksyllä haravointi ja tarvittaessa kalkitus - lisäksi syksyllä kehotetaan kiinnittämään huomiota siihen, minkä mittaiseksi missäkin vaiheessa nurmikkonsa leikkaa (sääteleekö joku oikeasti ruohonleikkurinsa terää??) ja siihen, josko haluaa laittaa nurtsiinsa kvintotseenivalmistetta, joka torjuu talvituhosieniä.

Teos on hyvää täydennysluettavaa Puutarhanhoito poropeukaloille -oppaaseen.

Merja Turunen & Sirpa Ylönen: Puutarhanhoito poropeukaloille


Into 2015. 226 s.

Marraskuu on parasta aikaa puutarhakirjan lukemiselle, sillä se auttaa muistamaan, että kesäkin tulee. Puutarhanhoito poropeukaloille on ensimmäinen ikinä lukemani puutarhakirja, ja ehdottomasti valinta on hyvä. Kirja on kirjoitettu erittäin yleistajuisella otteella, kuten teoksen nimikin jo lupaa. Puutarhahoidosta ei tarvitse tietää yhtään mitään ennen teoksen lukemista.

Teos lähestyy puutarhanhoitoa arkisella, käytännönläheisellä ja riittävän laajalla otteella - mutta kuitenkin siten, että informaatiomäärä pysyy rajattuna olennaiseen eikä liian yksityiskohtaisille sivupoluille rönsyillä. Kirjassa käsitellään niin puutarhan - tai arkisemmin sanottuna pihan - perustaminen kuin myös erilaisia perusnäkökulmia siihen, mitä puutarhaansa voi istuttaa. Sellaiset puutarhahoidosta täysin tietämättömälle ihmiselle aivan vieraat mutta puutarhanhoidon kannalta olennaiset asiat kuin maaperä ja lannoittaminen käydään läpi selvästi. Istuttamista käsitellään havainnollistavasti, samoin kasvien kaipaamaa hoitoa.

Kirjoittajien ote aiheeseen on maallikon kaipaama. Teoksessa ei käytetä lainkaan kasvien latinankielisiä nimiä, ja kirjoittajat kertovat puutarhanhoidosta myös omien kokemustensa kautta. Peruspuutarhanhoitovälineistö on käyty läpi kuvin, mitä olisin osittain kaivannut myös osioon, jossa kerrotaan erilaisista pihalle istutettavista koristekukista. Tosin googlaamalla kukkien ulkonäkö kyllä selviää.

Teos on ulkoasultaan pokkarimainen, mikä on erittäin hyvä asia, sillä se on kevyt kantaa tarvittaessa puutarhaan tositoimien äärelle. Teoksen loppuun olisin kaivannut tilaa omille muistiinpanoille, sillä tämä todellakin on tarvittava käsikirja, jonka avulla puutarhan tilaa voi tarkkailla.

Teos on kirjoitettu selkeän ohjeistavasti, mutta rennolla otteella, jossa ei ole saarnaamisen makua lainkaan. Lopusta löytyy hakemisto tieto- ja kaunokirjallisiin teoksiin, joista voi lukea tarkemmin eri aihealueista, ja kutakin teosta on kommentoitu lyhyesti siitä näkökulmasta, miksi Puutarhanhoitoa poropeukaloille -kirjan kirjoittajat suosittelevat kyseistä teosta. Tämä on erittäin hyvä ominaisuus, sillä ennen tämän teoksen lukemista silmäilin joitakin puutarhakirjoja, jotka osoittautuivat aivan liian vaikeasti lähestyttäviksi - samantasoisiksi kuin Viherpiha-lehdestä tullut näytenumero, jonka artikkelit olivat minulle aivan käsittämättömiä.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos


"Vihdoinkin veri lähti liikkeelle."


Like 2015. 325 s.

Antti Tuomainen käsittelee uusimmassa dekkarissaan Kaivos suomalaista Suomaniemen kaivosta, jonka toimintaan vaikuttaa liittyvän hämäräperäinen ympäristökatastrofi. Kaivos on myös allegorinen nimi romaanille, sillä toimittaja-päähenkilä Janne kaivautuu myös syvälle itseensä, sen ääreen, mikä elämässä on tärkeää: Jannen perhe on erilleenratkeamisen partaalla ja myös hänen lapsuudenperheeseensä liittyy jotakin hämärää - hänen isänsä on jättänyt perheen Jannen ollessa alle vuoden vanha, eikä isästä sen jälkeen ole kuulunut mitään.

Kyllä, Suomaniemi ja sen sotkut saavta lukijan välittömästi ajattelemaan Talvivaaraa ja siihen liittyneitä (ja edelleen liittyviä) omituisuuksia: minkä hinnan olemme valmiita maksamaan ja mistä? Miksi Suomessa myydään akivosoikeuksia pilkkahintaan kansainvälisille yrityksille? Onko malmin louhinta Suomessa kannattavaa?

Romaanin päähenkilö Janne tempoilee intohimoisen työlle omistautumisen ja perhe-elämän välillä. Kumpi onkaan tärkeämpi? Onko Janne samanlainen kuin isänsä, joka valitsi perheen sijasta uransa?

Romaani käyttää näkökulmatekniikkaa. Jannen osuuksissa käytetään minäkertojaa. Toinen tärkeä henkilö on Jannen isä ja häneen liittyy kysymys siitä, mitä hän oikein tekee työkseen ja mitä tapahtui Jannen ollessa pieni ja isän jättäessä perheensä. Ovatko erilaiset elämänratkaisut mahdollisia vai onko kysymys työn ja perheen välillä valitsemisesta täysin mustavalkoinen?

Tuomainen kirjoittaa vetävästi ja Kaivos on dekkari, jonka juoni ja kerronta imaisevat mukaansa.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Finland sounds Russian, project TUPLA-V @ Kallion kirjasto, Helsinki


Perjantaina Kallio kipinöin ohjelmistossa kirjastossa oli vuorossa tunnettujen suomalaisten laulujen esittämistä venäjäksi. Konsepti kiinnosti, joten kävin katsomassa. Esiintymässä oli duo, jossa venäläinen Vladimir Ichtchenko lauloi ja soitti kitaraa ja suomalainen Valter Aikio soitti bassoa.

Lauluja kuultiin laidasta laitaan. Mukana oli monenlaisia kansanrallatuksia kuten Hirsilaulu, Rentun ruusu ja Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Kolmatta linjaa takaisin kuulosti puolestaan varsin herkältä, ja Ystävän laulusta kuultiin "venäläinen tulkinta", joka on huomattavasti myrskyisämpi kuin suomalainen. Koskettavia kappaleita edusti puolestaan esimeriksi Aleksis Kiven kirjoittama, Seitsemästä veljeksestä tuttu Seunalan Annan Kehtolaulu.

Ipi Kulmakuppila, Helsinki


Karhupuiston kulmilla Kallion kirjaston vieressä oli liikehuoneisto, jonka ikkunoissa tuntui olevan koko viime vuoden teksti "Avaamme tähän kahvilan". Kun tekstissä ilmoitettu päivämäärä umpeutui, hymähtelimme, mitäköhän tuossakin tapahtuu. Elokuussa kiinteistössä aukesi kuitenkin todella kiinnostava kahvila, Ipi Kulmakuppila. Ehdin testaamaan sitä itse vasta nyt marraskuussa.

Ensinnäkin Ipi tuo Kallioon sitä, mitä Ipiä ennen on edustanut vain Bergga Karhupuistossa ja osin Galleria Keidas Flemarilla: kunnon kahvilan, jossa on tarjolla sekä suolaisia että makeita herkkuja, jonne voi mennä myös nälkäisenä, joka on tunnelmaltaan rauhallinen ja kutsuva ja jossa halutessaan voi tilata myös jonkin alkoholijuoman.

Ipi on sisustellu skandinaavisen vaaleaan ja rauhalliseen tyyliin. Tiloja on kolmessa tasossa: kahdella alatasolla erilaisia pöytäpaikkoja ja parvella on puolestaan chillailumeininkiä lepakkotuoleineen. WC:t yllättävät shokkivärityksellään - mutta varsin pirtsakasti.

Myynnissä on herkullisen ja ruokalisan näköisiä leipiä, valtava päivän salaatti, ja monenlaisia makeita herkkuja, sekä isoja että pieniä. Ipin olutvalikoimasta luin syksyllä, ja jutussa sitä kehuttiin laajaksi. Olut- ja siiderivalikoimat eivät ehkä ole erityisen laajat (siidereitä on kaksi, oluita viiden ja kymmenen väliltä), mutta loogisesti valitut: tuotteet ovat kotimaisia - joskaan ei ehkä enää voi sanoa pienpanimoiden, sillä eiköhän Laitila ole jo jokseenkin vakiinnuttanut asemansa juomamarkkinoilla.

Myös hintataso on Ipissä kohdallaan: esimeriksi päivän salaatin ja oluen sai alle viidellätoista eurolla.

Tunnelmaltaan kahvila on sellainen, että siellä on mukavaa istuskella. Moni näyttää löytäneen paikan myös etätyöntekoon, aivan kuten Berggankin.

Eivätkä nämä kehut yksin riitä, sillä Ipin taustalla on hyvä ajatus: se tarjoaa työtä kehitysvammaisille,

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Marsipaania - Slovenialaista nykyrunoutta


Mansarda 2009. Suom. & toim. Kari Klemelä ja Jouni Inkala. 174 s.

On kiinnostavaa tutustua itselle tuntemattomien kielialueiden kirjallisuuteen, ja tässä tarkoituksessa Marsipaania-runoantologia on oivallinen ikkuna slovenialaiseen nykyrunouteen. "Nykyrunous" tässä suomennoskokoelmassa tarkoittaa 1900-luvulla syntyneiden runoilijoiden tuotantoa, ja kokoelma esittelee kaksitoista runoilijaa. Suomentajien alkupuheessa runpoilijarajaus perustellaan sillä, että kokoelmaan on valittu siten, että "mukana ovat kaikki Suomessa vierailleet slovenialaiset runoilijat (kokoelma on painettu vuonna 2009 ja rajaus ei ota lukuun kahta runoilijaa, joiden tuotannosta on julkaistu erillinen kokoelma).

Iztok Osojnikin (s. 1951) runoista moni on kriittinen ja otteeltaan (itse)ironinen. Hänen runoissaan seikkailee henkilö nimeltä Herra Tänään. Herra Tänään on usein tekemisissä kirjallisuuden ja kulttuurin kanssa. Runossa nimeltä Lehdistötilaisuus Herra Tänään osallistuu lehdistötilaisuuteen, jossa esitellään runoja, "-- kahden suuren ja yhden vähemmän suuren / maailmankuulun runoilijan valittuja runoja". Herra Tänään tarkkailee tilaisuuden kulkua ja tunnelmaa ja päätyy pohtimaan runouden merkitystä, joksi hän tilaisuuden perusteella havaitsee sen, että se on "-- Tulla esitellyksi / jonkin maalaiskaupungin pikku kirjakaupassa. / Harmaana syyspäivänä, / odoteltaessa kahvia". 

Toinen kirjallisuuteen, runouteen ja eritoten kääntämiseen kantaa ottava runo Osojnikilta on Kuuluisan henkilön käännös. Jo runon nimi kertoo näkökulman, mutta sisältö ottaa kantaa kääntämisen vaikeuteen - tai helppouteen:

Herra Tänään, vähäpätöinen runoilija,
Anatolaista, laski kirjan kädestään
ja sanoi:
Olette onnellisessa asemassa, koska ette ole 
aiemmin tunteneet Kaldasianin runoutta
(samaa on sanottava Ashburysta).
Sillä näiden käännösten perusteella 
ette saa koskaan tietääkään,
mistä te onnettomat olette jääneet paitsi.

Tone Škrajenecin (s. 1953) runoissa on kiinnostavia vastakkainasetteluja ja rinnastuksia. Esimerkiksi runo haavat käsittelee elämän jättämieä jälkiä ja kyvyttömyyttä puhua niistä, kyvyttömyyttä kohdata. Tässä runossa "kävelen päällystettyä tietä. / edessäni on rauha, / takanani traktori". Kuten lainatuista säkeistä ja runon nimestä huomaa, Škrajenec käyttää vain pieniä kirjaimia.

Marsipaania-kokoelman runoilijaesittylyissä Aleš Štegerin (s. 1973) todetaan kuuluvan Slovenian nuoren runoilijapolven merkittävimpiin edustajiin. Štegerin runoista minua eniten koskettavat Pähkinä ja Peruna

Pähkinä-runossa puhutellaan sinää, joka "Olet jäänyt tyhjin käsin ja käsissäsi on pähkinä." Runo rakentuu paradokseille ja metamorfoosille, jossa sinän ja pähkinän rajat sekoittuvat. Peruna puolestaan alkaa säkein "Peruna muistaa mullan paremmin kuin sen nostanut viljelijä / painajaisensa". Sitten siirrytään taas sinutteluun: "Hänen otsansa kesannosta sinä synnyt ja syöt hänen perunansa / uudelleen." Runon lopussa "Meitä erottavat vuosisadat haihtuivat nopeammin kuin / koloradokuoriainen ryömii esiin. / Sen aika on vasta alkamassa, ja sinulla on aina vähemmän perunaa". Štegerin runokuvat ovat yllättäviä, raikkaita ja osuvia. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Eduskunta III @ Ryhmäteatteri, Helsinki


Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogia on tullut päätösosaansa. Susanna Kuparisen ohjaama trilogia edustaa dokumentaarista teatteria, jossa aihe on poimittu todellisuudesta, ympäröivästä yhteiskunnasta, ja repliikit poliitikkojen ja byrokraattien puheista ja papereista. Dokumentaarisen teatterin ideana on paljastaa katsojalle yhteiskunnallisia epäkohtia ja ottaa kantaa asioihin, joiden katsotaan olevan väärin ja joihin kaivataan muutosta. Teatterin etuna on se, että teatteri voi mahdollistaa vaikeiden ja tylisltä kuulostavien asioiden esittämisen siten, että katsoja ymmärtää asiat ja kiinnostuu niistä. Näin kävi minulle, kun kävin katsomassa trilogian keskimmäisen osan, Eduskunta II -näytelmän, ja tällaisin innostunein odotuksin ostin lipun myös Eduskunta III -näytelmään.

Eduskunta III -näytelmässä on kuitenkin muutama iso mutta. Katsojan näkjökulmasta jää sellainen olo, että näytelmän punaista lankaa ei ole mietitty ihan loppuun saakka - tai sitten sen voi tiivistää yhteen sanaan: talouskuri. Talouskuri on kuitenkin punaiseksi langaksi liian laaja, näkökulmaa olisi pitänyt rajata tarkemmin. Näytelmää katsoessa tuli sellainen olo, että tekijät haluavat nyt sanoa kaiken sen, mitä vielä on sanottavana ja mitä trilogiaan saa mahtumaan, vielä kun ehtii. Käsitellään Kreikan kriisi, Suomen eduskuntavaalit, Stubb ja Sipilä, Urpilaisen perintö haparoivalle ja vietävissä olevalle Rinteelle (jonka maneerit on löydetty hienosti! upeaa näyttelijöntyötä!), valtionvarainministeriön valtataistelut, Lex Finlandia, sosiaalihuolto ja Erikan tragedia, teatteriseurueen historia tämän trilogian ja tätä edeltäneen Valtuusto-trilogian parissa... you name it.

Eikä vielä yksin se, että sisältö hamuaa moniaalle, vaan myös se, että teatterin ilmaisukeinoja käytetään niukalti: tekijät vaikuttavat joko rakastuneen oman äänenesä kuulemiseen tai vaikuttuneen laajan materiaalin äärellä niin, että he eivät ole raaskineet karsia rönsyjä pois ja miettiä ilmaisukeinoja sisällön esittämiseen, sillä väliaikoineen kolme ja puoli tuntia kestävässä (!) esityksessä kuullaan pitkästymiseen saakka kertojaäänen monologia tai näyttämöllä olevien roolihahmojen dialogia ilman muita teatterin ilamisukeinoja (okei, on hahmoilla roolivaatteet päällä. näyttämö on valaistu ja esillä on joitakin kalusteita).

Nämä kaksi seikkaa - teeman rajaamattomuus ja ylimitoitetut, vain puheen varaan rakentuvat kohtaukset - tekevät valitettavasti näytelmästä lähinnä uuvuttavan.

Kyllä: on tärkeää ottaa kantaa epäkohtiin ja mukana on myös teatterin keinoja osuvasti hyväkseen käyttäviä kohtauksia sekä huumoria, joka myös naurattaa. Mutta: ikävä kyllä, näytelmän työstäminen on tällä kertaa jäänyt puolitiehen.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Leif Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi


WSOY 1984. 58 s.

Leif Färdingin kokoelman Kuin ihminen kuuntelisi runot ovat lyhyitä ja kuulaita. Kokoelma koostuu kolmesta osiosta, jotka on numeroitu yhdestä kolmeen.

Ensimmäisen osion aloittava runo päättyy säkeisiin "Yksinäinen jumala nojaa kämmeneensä / ja miettii etäistä veljeään". Runo virittää koko kokoelman tunnelman: kysymys on pitkälti yksinäisyydestä ja erillisyydestä, syvimmiltään epätoivosta; ilosta, joka on niin syvää, että se lähenee kuolemaa - "Tämän ilon tyyneys ei puhkea nauruun, / se on haudan ruohoksi tasoittuvaa rauhallisuutta." Hauta ja kuolema ovat muutoinkin vahvasti läsnä, useiden runojen tunnelma viestii etäisyydestä, luovuttamisesta ja lopusta:

Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi,
olen hautakammio itseni muotoisen
käytävän päässä,
niin syvällä ja etäällä asun. Sydämessäni
lepää selkeys kuin syvällä vuoressa veden yö.

Toisen osion runot tapahtuvat sisätilassa, sairaalassa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä - aivan kuin ihmisellä - niin kauan kuin hän on ihminen - ei myöskään ole ulospääsyä itsestään:

Herään ja katson
suoraan vastapäiseen potilaaseen.
Kauhea läpäisee sydämeni,
miten minä kestän tulevat vuodet
ja onko siinä mieltä.
Kaikki suunnitelmani ovat kariutuneet
ja inhimillisen kasvun portaikkoni
roihuaa tulessa.

Tuota ulospääsyä runoissa kuitenkin vahvasti kaivataan, ja niinpä Ihan kuin ihminen kuuntelisi -kokoelmassa toisaalta on paljon luontokuvia. Raja minän ja luonnon välillä on parhaimmillaan olematon:

Rakentaa on kukkia, elää vuodenajat
                        kuin ihonsa
ja niin kuin tuskin tuntuva kevättuuli koskettaa kasvoja
ovi on auki.
                        Löytää lähde,
mielen selkeys koskematon kuin valo.

Färdingin runot koskettavat paljaalla ja antautuneella epätoivollaan, mutta toisaalta paradoksaalisesti myös vapaudellaan.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Sam Mendes: Spectre

Uusimman James Bond -elokuvan Spectren ensi-ilta on ajoitettu halloweeniin ja pyhäinpäivään eikä syyttä, sillä elokuvan alkurymistely lähtee liikkeelle Meksikosta ja kuolleiden päivän juhlinnasta. Suuri osa elokuvasta on taattua Bond-tunnelmaa, mutta sävytettynä yllättävänkin yhteiskunnallisilla ja orwellilaisilla tunnelmilla, sillä tehtävä, jota Bond suorittaa, on kytköksissä tiedustelupalveluiden maailmanlaajuiseen fuusioon ja valvontayhteiskunnan ottamaan digitaaliseen harppaukseen. Yhteiskuntakriittisyys jää kuitenkin sivuosaan, kun elokuvassa keskitytään toimintaan, kuten kuuluukin.

Maisemat ovat hienoja ja puku- ja arkkitehtuuriloisto pääsee oikeuksiinsa kameratyöskentelyssä.

James Bond -elokuvat ovat perinteisestikin hyvin väkivaltaisia toiminnallisine rämistelyineen, näyttävine räjähdyksineen ja lähietäisyydeltä kuvattuine nyrkkitappeluineen, joita nähdään myös Spectressä, mutta Spectressä on myös sellaista väkivaltakuvausta, jota en olisi itse halunnut tällaisessa klassikkoelokuvajatkumossa nähdä: mukana on kidutuskohtaus, jonka äänitehosteet ovat suoraan hammaslääkärikäynniltä ja jonka visualisointia en itse halunnut katsoa.

Kokonaisuudessaan Spectre on kuitenkin hienosti toteutettua viihdettä, josta ehdottomasti nauttii näin pimeimpänä vuodenaikana.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Segovia, Espanja


Segovian kaupunki Espanjassa on vaikuttava päiväretkikohde Madridista, josta ajomatka kestää suuntaansa noin tunnin. Ahtaanpaikankammoisille retkikohde ei kuitenkaan ole suositeltava, sillä väliin osuu vuoristo, jonka läpi ajetaan usean kilometrin verran tunnelissa. Segovialla on pitkä historia, ja kaupungin silmiinpistävin monumentti onkin roomalaisaikana rakennettu akvedukti, joka on myös Unescon maailmanperintökohde. Akveduktin juurella on ravintola, joka on tunnettu paistetuista pikkupossuistaan ja joka on myös maailmanluokan julkimoiden suosiossa.


Akvedukti kulkee osin kaupungin alla, mistä merkkinä ovat katukiveykseen upotetut tunnukset.


Kaupungilla näkyy myös arabihistoria, sillä useat vanhankaupungin taloista on koristeltu ornamentein.

Segovian katedraali puolestaan edustaa pääosin goottilaista tyyliä. Ulkoa katedraali on varsin neutraalin näköinen, mutta sisältä se on yksi vaikuttavimpia kirkollisia rakennuksia, joissa olen käynyt.





Kamerani tehot eivät riitä tallentamaan katedraalin tunnelmaa, mutta ikkunoiden lasimaalaukset ja korkeuksiin kohoava katto sekä rakennuksen keskellä seisovat urut ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.

Espanjalla on pitkä kulttuurihistoria, ja se näkyy kaikkialla Segoviassa niin roomalais- kuin arabivaikutteinakin. Segovian katedraalissa on näytillä useita keskiaikaisia virsikirjoja, jotka ovat hyvin vaikuttavia.


Katedraalin keskiosassa on puinen, yksityiskohtaisin kaiverruksin koristeltu tila, jossa uskonnollisten miesten oli tapana pitää kokouksia. Tilaa ympäröivät tuolit ovat samanlaista nostomallia kuin luentosaleissa, ja kullakin kirkollismiehellä oli vakituinen oma istumapaikkansa. Kokouksien tylsinä hetkinä heillä oli tapana kaiverrella milloin mitäkin tuoliensa alapintaan - joten voidaan sanoa, että ei maailma oikeastaan paljoa ole vuosisadoissa muuttunut.


Segovian linna puolestaan herättänee useimmissa länsimaista populaarikulttuuria tuntevissa näkijöissään kummaa tuttuuden tunnetta - olenko nähnyt tämän aikaisemminkin? Todennäköisesti, sillä Disneylandin linna on rakennettu tämän espanjalaisen esikuvansa mukaan.


Segovia on myös espanjalaisen rahanpainotaidon kehto. Tätä historiaa esittelee rahamuseo Real Casa de Moneda de Segovia.


Museossa on esillä vanhimpia säilyneitä kolikkoja ja se esittelee rahatalouden historiaa aina nykypäivään ja rahan virtualisaatioon asti. Esillä on myös vanhoja rahanpainokoneita, sillä ennen aikaansa museona rakennus palveli rahanpainamona.



Arabialaisen ja länsimaisen kulttuurin rinnakkaiseloa kaupungissa pääsee osuvasti ihailemaan San Antonion fransiskaaniluostarissa, jonka sisäkatot edustavat uskomattoman hienoa puuarkkitehtuuria.



Luostari on edelleen toiminnassa, mutta puuarkkitehtuuri asettaa joitakin rajoja sen käytölle. Esimerkiksi sisäpihaa ei voida pitää avoimena, kuten on tapana, sillä muutoin kattojen puukoristelut kärsisivät kosteudesta. Myöskin kynttilöiden sytyttäminen on tehty varsin moderniksi - sujauttamalla kolikon kynttelikkölaitteeseen saa sähkökynttilän syttymään.


Luostarin ruokaliutilan maalauset puolestaan saisivat Facebookin Taidevandalismi-ryhmäläiset intoutumaan estetiikallaan.


Niin kuin Segovian katedraalissa, myös San Antonion luostarissa on vaikuttava kokoelma keskiaikaisia koodekseja.


Madridin hälyä pakoon kaipaaville Segovia on unelmakohde, varsinkin jos tekee vierailun aikana, joka ei ole kuuminta turistisesonkia, sillä eritoten aasialaisia turisteja myöhäissyksylläkin on runsaasti liikkeellä. Kaupungin tunnelma on kuitenkin meditatiivisen rauhallinen ja maisemat ovat upeat.

Museo Taurino, Madrid

Madridin härkätaisteluareena Ventas on nähtävyys itsessään, vaikka härkätaistelua ei haluaiskaan nähdä. Vaikuttavinta on rakennus itsessään, jossa pääsee kuljeskelemaan niin katsomon kuin itse härkähietikonkin alueelle. Areenan kutsuminen museoksi on monellakin tapaa harhaanjohtavaa - ensinnäkin areenalla järjestetään härkätaisteluja edelleenkin ja toiseksi museon "näyttely" koostuu muutamasta puvusta sekä videosta, museokauppa puolestaan myy varsin samaa turistitavaraa kuin muutkin Madridin vastaavista liikkeistä.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015


Vuonna 2015 Helsingin kirjamessujen teemamaana oli Venäjä, mikä näkyi varsinaisen ohjelman lisäksi nostoina kustantamojen esittelemässä kirjatarjonnassa sekä suurena venäjänkielisenä kirjaosastona hallin keskellä. Hoppuisesta aikataulustani johtuen en ehtinyt kuin piipahtamaan messuilla, mutta olipa silti mukavaa päästä haistelemaan kirjamaailman uusia tuulia!

maanantai 19. lokakuuta 2015

Yhteisessä sateessa - Kuusi unkarilaista runoilijaa



WSOY 2006. Suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. 159 s.

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamat ja suomentamat runokokoelmat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kokoelma Yhteisessä sateessa esittelee alaotsikkonsakin mukaisesti kuuden unkarilaisen runoilijan tuotantoa. Niteen lopussa on Hannu Launosen kirjoittamat saatesanat, joissa esitellään unkarilaista runoutta ja sen historiaa ja kontekstia, ja aivan lopussa runoilijoiden elämä esitellään lyhyesti.

Niteen ensimmäinen runoilija Ágnes Gergely (s. 1933) jäi minulle etäiseksi. Toisena esitelty Gizella Hervay (1934-1982) tulee jo hieman lähemmäs, mutta ensimmäiset oivallukset koin kolmannen runoilijan, Aladár Lászlóffyn (s. 1937) seurassa. Useissa Lászlóffyn runoissa on jollakin lailla eurooppalainen konteksti, mistä esimerkkinä on runon "Rotterdamin tuomarit" kolme viimeistä säettä: "Ei humanismi näyttäydy / mestaustekniikan kehityksessä vaan / paikalleen jätetyissä päissä." Nämä säkeet osuvat ja uppoavat, Lászlóffyltä suomennetuista runoista eniten minua kosketti epäyhteiskunnallinen ja inhimillinen "Kertomus", joka tarkastelee elämän haurautta:

Aamu on vaikein.
Mustarastas näkee vielä unta.
Omenat nukkuvat vaatekaapin päällä.
Täti on jo noussut, hän ottaa käteensä pikku esineitä,
nipistää ne kahden sormen väliin, asettaa
huonekalujen reunalle, varoittaa horjahtelevia
esineitä, mutisee ja nuhtelee iloisesti
kilisevää kantta, kahahtelevia, ruttuisia pusseja,
hänen aistinsa toimivat vain tässä myöhäisessä,
varhaisessa hiljaisuudessa, lyhyen ja kauniin
unen jälkeen, kun hän hetkisen seisoskelee ja päivä päivältä
ajattelee yhtä ja samaa, lapsuutta, kun hän oli pikkutyttö,
vielä kotona, pihalla jossa tupakka kukki, vanhojen
kissojen seurassa. Hän aistii lapsuusajan orvokit, tuoksuresedat,
höyryävän maidon kiehumassa yli kattilan laitojen, joutavan
kylmyyden näin loppukeväästä, ohueen
heikkouteen pukeutuneena, kun
kaikki on vielä ennallaan: talo, piha,
pensaat, astiakaapit, pitsit, kevyet
muistot, luut, hiljaisuudet.
Aamu on vaikein.

Kokoelman neljäs runoilija on György Petri (1943-2000), jonka osion avausruno "Tuntemattoman itäeurooppalaisen runoilijan runo vuodelta 1955" kertoo jotakin historiasta, kansallistunteesta, kansasta ja yksilöstä: runon alussa "Maailma haalistuu / niin kuin ne kaksi lippua, jotka /joka vuosi, jokaisena juhlapäivänä, / asetimme portin ylle kipsattuun rautatuppeen". Juhlapäivät ovat kadonneet tomuun, juhlakulkue on kadonnut karjunnaksi ja puhuja ihmettelee, "Uskomatonta, että olemme rakastaneet täällä tyttöjä". "Horjahteleva nykyhetki" on vain laskeutuvaa pölyä, ei ole anteeksiantoa, on vain yksinäisyys, ja "Mihin uskoin / en usko enää. / Mutta joka päivä / muistutan itseäni siitä, / että kerran olen siihen uskonut".

Monissa runoissa näkyy ja kuuluu Unkarin historia, niin paikanniminä kuin historiallisina henkilöinä sekä vuosilukuinakin. Hienovaraiset viittaukset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle, ja joissakin runoissa suomentajat ovat käyttäneet alaviitteitä. Osin tämä kokoelma tuntuukin historina tulkinnalta tai oppitunnilta: minulle avautuvat helpommin runot, joissa on universaalia inhimillisyyttä ja jotka eivät kaipaa ymmärryksensä tueksi (Unkarin) historian tuntemusta. Toisaalta vaikka historian tunemusta olisikin tai vaikka historiallisia merkityksiä avattaisiin lukijalle alaviitteissä, varsinaista ymmärrystä - koskettavuutta - ei silti välttämättä synny.

Viidentenä esiteltävä runoilija, Katalin Mezey (s. 1943) , tuntuu näistä runoilijoista kaikkein henkilökohtaisimmalta. Hän perkaa runoissaan paljolti esimerkiksi äitisuhdetta, kuten esimerkiksi lähes lakonisessa runossa "Niin kuin ruostuneita veitsiä", jossa aikuistunut tytärpuhuja elää kuolemaa lähestyvän ja haurastuvan äitinsä kanssa. Runo on raadollinen mjutta toteava. Äitisuhdetta käsittelee myös runo "Heisipuun kukkia syntymäpäiväksi", jossa on myöskin tytärpuhuja. Käytös, joka äidin suunnalta aikanaan on tuntunjut kovalta ja kylmältä, asettuu kaipauksen kohteeksi silloin, kun sitäkään ei ole - ja kun se on allut ainoa, mitä on, ja maailma kuitenkin jatkaa olemassaoloaan puhujan ympärillä. Mezeyn runoissa vahvana elementtinä tuntuu olevan jokin menetetty, jota tarkastellaan armottomasti, osin ironisestikin, kuten runossa "Entiset rakkauteni":

Entisistä rakkauksista
pidän salaista
yhteyttä enää
vain itseeni.
(Tunteen kiihkeys
tosin jo hiipunut,
vaan harhakuva
innostaa minua yhä.)

Kokoelman viimeisenä esitelty runoilija on Imre Oravecz (s. 1943), jonka tyylille - tämän niteen perusteella - on ominaista myös proosaruno. Proosarunot ja niiden assosiatiivinen logiikka ovat virkistävää luettavaa.

Kokonaisuudessaan Yhteisessä sateessa -kokoleman lukemisesta jäi hieman hämmentynyt olo. En löytänyt tästä kokoelmasta uusia suosikkirunoilijoita itselleni, mutta toisaalta kokoelma valotti uudella tavalla unkarilaista runoutta. Tämän(kin) kokoelman runoilijat ovat 1930- ja 40-luvuilla syntyneitä taiteilijoita - olisi mielenkiintoista lukea uudempaa, 2000-luvun (unkarilaista) runoutta suomeksi: nuoremmalta polvelta ja nuoremman polven havaintoja - vai kirjoittavatko unkarilaiset runoilijat edelleen Trianonista, vuoden 1956 kansannoususta ja keskitysleireistä?

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kalevan kansan sointuja - Runoja Sointulan suomalaisesta utopiasta


Savukeidas 2015. 84 s.

Savukeidas on uudelleenjulkaissut amerikansuomalaisen Sointula-ihanneyhteiskuntakokeilun asukkien runoutta valaisevalla esipuheella varustettuna. Alun perin runot julkaistiin vuonna 1903.

Kalevan kansan sointuja -kokoelman runot ovat kiinnostava puheenvuoro, joissa näkyy idealismi ja toisaalta sekä kansallistunteesta ammentaminen että Suomesta erottautuminen. Runot ovat perinteisiä ja mitallisia ja ne käyttävät pitkälti kansallisromanttista kuvastoa aina Väinämöisestä alkaen, mutta maisemakuvastossa pauhaa valtameri ja huojuvat palmut.

Vaikka runojen kuvasto on kansallisromanttista, sävy on usein kriittinen. Austin Mckelan runossa "En Suomehen palajakaan" kuuluu samoja sävyjä kuin nykyään Berliiniin muuttavan kulttuuriväen tai Lissaboniin muuttavien veropakolaisten puheessa: "Oon kolmasti Suomehen suuttunut, / Kun en voi minä viihtyä siellä. / Vapautt' ihanaista on puuttunut."

Martti Myrtin "Tullos aika" -runossa kuuluu poliittisuus ja on idullaan se, mikä Suomen sisällissodassa vyöryi pintaan: Myrtti kirjoittaa kansan nurkumattomasta kestokyvystä ja pappien petturuudesta mammonan edessä; veljesviha naamioidaan kansallisuuden aatteeseen, mutta kohotettu "ihmisyyden lippu" "kutsuu kansat jälleen liittohon".

Suosikkirunoilijakseni tässä kokoelmassa nousee Emil Hukkala, joka tuntuu erikoistuneen etuvokaalisiin runoihin. Hukkalan runo "Maailman yöt" käy säkeistöissään läpi erilaisia öitä ja niiden tunnelmaa käyttäen osuvasti hyväkseen äänteellistä kuviointia. Toinen suosikkini, "Ei valkene aamu", ei ole aivan yhtä etuvokaalinen, mutta maalailee ankean ajan ja kuitenkin uuden toivon tunnelmaa myös nykyihmistä koskettavalla tavalla - ja havainnollistaa samalla oivasti, miten kalevalaisuus näkyy niteen runoilijoiden sanavalinnoissa:

Ei valkene aamu synkeän yön,
Ei päivän koitar koita.
Ei tähtöä näy läp' pilvisen vyön,
Ei lintunen aamuna soita.

Ei valkene aamu, ei selkene yö,
Ei valon valta voita.
Ei salamakaan taivaalta lyöl
Ja aamun alkua soita.

*

Kerran valkenee aamu synkänkin yön,
Kerran päivän koitar koittaa,
Kerran tähtien valokin seestää yön,
Kerran lintuset aamua soittaa -
Kun kansat kahleensa poistaa.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras


"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."


Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.