WSOY 1984. 58 s.
Leif Färdingin kokoelman Kuin ihminen kuuntelisi runot ovat lyhyitä ja kuulaita. Kokoelma koostuu kolmesta osiosta, jotka on numeroitu yhdestä kolmeen.
Ensimmäisen osion aloittava runo päättyy säkeisiin "Yksinäinen jumala nojaa kämmeneensä / ja miettii etäistä veljeään". Runo virittää koko kokoelman tunnelman: kysymys on pitkälti yksinäisyydestä ja erillisyydestä, syvimmiltään epätoivosta; ilosta, joka on niin syvää, että se lähenee kuolemaa - "Tämän ilon tyyneys ei puhkea nauruun, / se on haudan ruohoksi tasoittuvaa rauhallisuutta." Hauta ja kuolema ovat muutoinkin vahvasti läsnä, useiden runojen tunnelma viestii etäisyydestä, luovuttamisesta ja lopusta:
Puhun kaukaa, ilma ympärilläni on harmaa kivi,
olen hautakammio itseni muotoisen
käytävän päässä,
niin syvällä ja etäällä asun. Sydämessäni
lepää selkeys kuin syvällä vuoressa veden yö.
Toisen osion runot tapahtuvat sisätilassa, sairaalassa, josta ei tunnu olevan ulospääsyä - aivan kuin ihmisellä - niin kauan kuin hän on ihminen - ei myöskään ole ulospääsyä itsestään:
Herään ja katson
suoraan vastapäiseen potilaaseen.
Kauhea läpäisee sydämeni,
miten minä kestän tulevat vuodet
ja onko siinä mieltä.
Kaikki suunnitelmani ovat kariutuneet
ja inhimillisen kasvun portaikkoni
roihuaa tulessa.
Tuota ulospääsyä runoissa kuitenkin vahvasti kaivataan, ja niinpä Ihan kuin ihminen kuuntelisi -kokoelmassa toisaalta on paljon luontokuvia. Raja minän ja luonnon välillä on parhaimmillaan olematon:
Rakentaa on kukkia, elää vuodenajat
kuin ihonsa
ja niin kuin tuskin tuntuva kevättuuli koskettaa kasvoja
ovi on auki.
Löytää lähde,
mielen selkeys koskematon kuin valo.
Färdingin runot koskettavat paljaalla ja antautuneella epätoivollaan, mutta toisaalta paradoksaalisesti myös vapaudellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti