tiistai 31. heinäkuuta 2012

Julkisen taiteen tutkimusmatka, Helsinki

Maanantaisinkin, todellisena epämuseopäivänä, on mahdollista tehdä taidekierroksia ja kokea kaupunkia seikkailullisesti. Oiva apu on Pääkaupunkiseudun palvelukartta, josta voi tarkastella valitsemiaan kohteita näppärästi kartalla ja suunnitella juuri haluamanlaisensa kierroksen. Valitsimme kohteemme, veistokset ja julkinen taide, Kallio-Arabia-akselilta, sitten vain kartta tai jokin nykyaikaisempi suunnistusväline käteen ja pyörä alle!


1. Ässärykmentin muistomerkki


Ässärykmentin muistomerkki on  Alli Tryggin puiston yläosassa, ja sen ovat pystyttäneet taisteluista selvinneet sotilaat kuolleiden tovereidensa muistolle lokakuussa 1940, siis talvisodan jälkeen. Tästä kohteesta ottamani valokuvat olivat korvautuneet lyhyellä ja sekavalla videopätkällä, joten muistomerkki jää lukijan kuvitelman varaan. Kyseessä on harmaakivinen obeliski ja pikemminkin siis muistomerkki kuin taideteos.

 

2. Tannerinportti




Tannerinportti sijaitsee Hämeentien ja Kaikukadun kulmassa.Kadulle päin suuntaa katseensa yksi hahmo. Hän on varmastikin Väinö Tanner. Tosin veistoksen vasemmassa alalaidassa on myös esittävä kasvoreliefi, jonka myös täytyy olla Väinö Tanner. Toiseen suuntaan, hiekkakentälle päin ja "portin" toisella puolen seisoo joukko hahmoja.

Mitä tämä tarkoittaa? Tanner on astunut portista sisään ja massat seisovat selin häneen, katse menneisyyteen suunnattuna?


3. Hanhiparvi






Hanhiparvi seisoo Lintulahden aukion keskellä. Enemmistö seisoo jalat tukevasti maassa, yksi on nousemassa lentoon. Tämä veistos sopii hienosti ympäristöönsä. Kun hanhea koputtaa, sen huomaa olevan ontto.


4. Osuustoiminta






Osuustoiminta on Hämeentiellä. Maapallossa, josta muotonsa vuoksi tulee edelleenkin mieleen Yhdyspankin säästöpossu, lukee "Yhteistyö". Tyyli on jotain sosialistisen realismin ja egyptiläisten seinämaalausten väliltä. Päädyssä seisoo nainen ja lapsi, leveällä seinustalla työläisiä. Mielenkiintoisin hahmo on mies toisena vasemmalta. Siinä missä muiden hahmojen piirteet tulevat selkeämmin esille ja ovat voimakkaammin kaiverrettuja, tämä mies on suorastaan litteä - epäilyttää jopa, onko hänet lisätty taustalle myöhemmin. Kaikilla muilla on työläisvaatteet - kyseessä on ehkäpä seppä, maatyöläinen ja kirvesmies - mutta toisella miehellä vasemmalta on päällään puku ja sylissään mappi - tai jos hänet ajattelee nykyaikaan, kannettava tietokone. Kaiken lisäksi hän kulkee vastavirtaan, toiseen suuntaan kuin kaikki muut. Osuustoiminta - mikä on tämän miehen rooli siinä? Onko hän taustalla vaikuttava riistäjäkapitalisti, tai jopa ruumiillistunut kapitalismi?

5. Katri Valan muistolaatta



Katri Valan muistolaatta Kurvissa - nyt tulee haukut sille, joka on vastuussa tämän huoltamisesta! Muistolaatta tuskin erottuu kiviseinämästä, istutukset sen alapuolella ovat vähintäänkin vaatimattomat ja laatta itsessään on hävyttömässä kunnossa. Katri Vala ansaitsee parempaa!

6. Hopeinen puu






Hopeinen puu on nimensä veroinen teos Lääkäriliiton talon edessä. Maassa on hopeinen kupla, jonka toisesta päästä kasvaa hopeinen puu, talvinen pihlaja. Kuplan toisessa päässä kasvaa oikea, viheriöivä puu. Teoksen on kustantanut Lääkäriliitto ja taustakiveä tulkiten se on pystytetty Arvo Ylpön kunniaksi. Aukio on sikäli hyvä paikka teokselle, että siinä on tilaa, mutta puu ei oiken pääse oikeuksiinsa Lääkäriliiton vaaleaa tiiliseinää vasten. 


7. Ihmisiä






Ihmisiä-reliefi on kirkon seinässä Vallilan varikkoa vastapäätä. Toisin kuin Osuustoiminnassa, Ihmisissä kaikki katsovat samaan suuntaan. Reunimmaisin hahmo osoittaa katseen suuntaan, missä rakennuksen oikeassa yläkulmassa on Kristuksen monogrammi.


8. Gunnar Bärlund






Nyrkkeilijä Gunnar Bärlundin patsas on Paavalinkirkon puistossa. Nyrkkeilijällä on valtavat reisilihakset ja nyrkitkin ovat puolen pään kokoiset. Bärlund (1911-1982) on minulle tuntematon nimi, mutta hän liittynee alueen paikallishistoriaan.


11. Valo ja aine




Valon ja aineen löytäminen tuotti hieman hankaluuksia. Teos sijaitsee Kumpulan kampuksella. Luulimme jo löytäneemme sen tutkiessamme mustia kivipaaseja, kunnes ymmärsimme nostaa katseemmem ja näimme todellisen Valon ja aineen. Kuten luonnontieteelliselle kampukselle sopii, Valo ja aine kuvastaa maailmankaikkeutta. Antero Toikan teoksesta kerrotaan seuraava tulkintaohje: "Infrapunasäieilyä mittaava IRAS-satelliitti on kartoittanut 15 500 galaksia alueella, joka ulottuu 293 miljoonan valovuoden päähän maapallosta. Veistos esittää galaksien jakautumista siten, että kiiltävällä alueella galakseja on keskimääräistä tiheämmin, himmeällä keskimääräistä harvemmin. Oma galaksimme Linnunrata on veistoksen keskellä: sen läpimitta on tässä mittakaavassa noin kaksi millimetriä."

Maapalloamme kuvaavat kartat ovat Eurooppa-keskeisiä kolonialismin perintönä - niin on tämäkin kartta sitten Linnunrata-keskeinen. Ajatuksia herättävä se on joka tapauksessa.

 

12. Perhe-reliefi






Ja sitten jotain konservatiivisempaa: Perhe-reliefi kirkon seinässä Koreankadun ja Kaironkadun risteyksessä. Reliefissä on selkeä sukupuolijako: vasemmalla perheen miehet, oikealla naiset ja sylivauvat. Pojalla on kädessään vene, tytöllä ei mitään. Pojat siis lähtevät maailmalle ja perivät omaisuuden, naiset kulkevat tyhjin käsin tai luottaen itsensä, elämänsä ja omaisuutensa miesten vastuulle. Taivaasta laskeutuu Pyhä henki.

Mutta mitä ihmettä siintää taustan keskellä? Mitä ovat nuo neliöt? Kolmoissymboliikkaa toki on, mutta tuntuu a) hiukkasen pelkistetyltä esittää kolminanenn Jumala laatikkoina horisontissa tai b) kovin synkältä, jos Golgatan kolme ristiä kummittelevat perheen sukupuolten välillä.  Onko se tehdas? Onko se urbaani kaupunkimaisema? Onko se Nooan arkki? Ja: käveleekö perhe vetten päällä? Tulkinta ei saa teoksesta otetta.


13. Floora-päiväkodin veistos


Konservatiivisuuskokemuksen jälkeen suuntaseimme epäilevin mielin Floora-päiväkohdin veistosta kohti. Millainen se voisi olla? Päiväkodin veistos osoittelevimmillaan voisi kuvata leikkiviä lapsia. Tämä ei kuitenkaan onneksi ollut ilmeisin mahdollinen päiväkodin veistos.





Pihalla kohtaamamme päiväkodin työntekijä kertoi Floora-päiväkodin olleen alun perin Arabian tehtaan lapsia varten, ja sisälläkin kuulemma on taidetta. Ympäristö on päiväkodille viehättävä, aidan takana aukeaa puisto ja siirtolapuutarhat.


14. Nocturnal


Nocturnal - näin me sen näimme:


Onko tämä todellisuudessa Nocturnal, en tiedä (no on, kun tarkistin kartalta). Raivostuttavaa joissain taidekohteissa oli täydellinen teostietojen puute. Arabiassa on paljon julkista (nimetöntä) taidetta, palvelukartta ei suinkaan sisällä kaikkia teoksia. Olen närkästynyt. Mielestäni laatta, jossa lukee teoksen nimi, valmistusvuosi ja taiteilijan nimi, tuo ehdottomasti lisäarvoa. Se luo teokselle historian ja tarinan. Nimilaputtomista teoksista syntyykin sitten ihan erilaisia tarinoita, kuten myöhemmin huomaamme Sinisten hetkien kohdalla.

 

15. Posliinimaalareita


Sen täytyy olla tämä (kyllä):



16. Lintuparatiisi


Lintuparatiisia etsimme melko pitkään, mutta sitä ei todellakaan löytynyt. Kartan mukaan sen pitäisi olla Hämeentien ja Arabiankadun risteyksessä puistossa. Puistossa ei kuitenkaan ollut mitään, mikä olisi voinut olla Lintuparatiisi. Puiston aidassa Hämeentien puolella on kylläkin taidetta, mutta se ei voi olla Lintuparatiisi, koska se olisi aivan liian ironinen: pylväiden päissä on mosaiikkia ja veistoksia, mutta lähinnä erilaisia kissoja.

Jälkiviisaushuomautus: jännittävintä retkellä oli se, ettei aina tiennyt, mitä etsii. Palvelukartalla on kuvat useimmista kohteista, mutta emme juuri katsoneet niitä ennakkoon. Lintuparatiisi saattaa olla paikallaan, mutta emme vain osanneet katsoa oikealla tavalla... 

 

19. Siniset hetket


Birdparadise lost -kokemuksen jälkeen skarppasimme. Ja täytyy sanoa: löysimme huomattavasti paremmat Siniset hetket kuin sen, miksi se jälkikäteen googlatessa paljastui. Siniset hetkemme näyttävät tältä:




Ensin on ranta. Se on aaltojen muokkaamaa hiekkapohjaa, rypytettyä orgaanista maanpintaa vesirajassa. Sen jälkeen tulee laituri. Laituri on rajapinta. Kaikki kolme osaa ovat pitkiä betonipalkkeja nurmikentällä, eivät aivan viereysten jaan puistossa etäisyyden päässä toisistaan, ja ne koostuvat kolmeta palkista. Laiturin maanpuoleisin palkki on tavaomainen: kuin normaalista suorasta laudasta nakutettu. Toisen palkin kohdalla laudat hitaasti vinoutuvat suhteessa toisiinsa ja kolmannen palkin merenpuoleisin pää muistuttaa jo mosaiikkia. Mitä kauemmas astuu, sitä ennustamattomammaksi elämä käy? Mitä sinisempi hetki, sitä arvaamattomampi elämä? Kolmas osa on meri. Betoni välkehtii aurinkoisena merenpintana.

Todellinen (ja niin kovin proosallinen) Siniset hetket löytyy täältä.

Kaupunkiharhailun parhaita hetkiä on löytää mukavaan uuteen kahvilaan. Arabianrannassa on yksi ihan mahtava, Arabianrannan elämyspuiston kahvilapaviljonki 2012. Ilmeisesti paviljonki on ollut paikoillaan jo vuodesta 2011, mutta kyseessä on todellinen kesäkahvila, jonka talviaukiolo on epätodennäköistä. Rantaan on tuotu kaksi tuolia ja pöytä, jonka alta muovipussista löytyy vieraskirja:




Mitä ilmeisimmin kahvila on ollut hyvin suosittu, enkä ihmettele yhtään.


18. Mamma 


Palvelukartalla Mamma-patsas on väärässä kohdassa. Se on merkitty aivan rantaan, mutta siellä se ei todellakaan ole. Luulimme Mamman jo kokeneen kovat kohtalon ja joutuneen kaappauksen tai tuhon uhriksi, mutta siinnikäs googlaaminen johti meidät oikeille jäljille. Internetin totuus kertoi Mamman olevan kolmemetrinen, 7,5-tonninen patsas, joten se ei todellakaan voinut maata piilossa rantaheinikon suojissa. Mamma löytyy Arabianrannan ruotsinkielisen kampuksen opiskelija-asuntoalueen pihapiiristä, niin sanotuilta taidepihoilta, kortteleista jotka alkavat Berliininkujalta ja päättyvät Roomankujalle.

 

Taidepihoilla oli muutakin kaunista, kuten esimerkiksi upeita mosaiikkikukkia, joista voi saada hullutusinspiraatiota kylpyhuoneremonttiin:



9. Keidas


Keidas oli upea huipentuma kierroksemme päätteeksi. Keidas aukeaa aivan yllättäen Toukolankadun päässä. Yhtäkkiä aukiolla loikoilee punaisen auringon valossa kolme valtavaa leijonaa, rentoina, raukeina ja vaikuttavina. Paras teos!


Sakura Ruoka, Helsinki

Kurviin on auennut uusi japanilainen ravintola, yksinkertaisesti nimeltään Sakura Ruoka. Ravintola sijaitsee Hämeentien ja Junatien risteyksessä. Sushibuffet on houkutteleva ja monipuolinen. Tarjolla on kalasushien lisäksi suhteellisen runsaasti kasvissusheja. Sushit ovat paitsi kauniita, myös tuoreen makuisia. Buffetpöytää täydennetään jatkuvasti emmekä suinkaan olleet ravintolan ainoat asiakkaat. Erilaisia susheja oli tarjolla niin runsaasti, että kaikkien maistaminen on ainakin minulle mahdottomuus. Valitsemista helpotti se, että kustakin sushista oli kerrottu pienellä lapulla, mitä se sisältää. Buffetiin kuuluu myös misokeitto, vesi ja kahvi tai tee, ja sen hinta on 9,90 euroa. Buffetin voi ostaa myös takeawayna.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Kimmo Leijala: Viti



ntamo 2012. 46 s.

Viti on Kimmo Leijalan esikoisrunokokoelma, jonka on julkaissut ntamo. Tätä aiemmin Leijalalta on ilmestynyt omakustanteena vuonna 2009 kokoelma nimeltä Pioni. Se, mikä vielä Pionissa hakee suuntaa, on Vitissä valmiimpaa.

Kokoelman takakannessa Leijala määrittelee tyylinsä muistuttavan "urbaanisti vinksahtanutta Risto Rasaa". Runojen luontokuvissa onkin rasamaisuutta, ja ehkä luonnon kautta tehdyissä havainnoissa onkin kokoelman vahvuus.

Suosikkisäkeeni ovat kokoelman aloittavasta osiosta "Rakennelmia": "Jos olet raaputtanut kaarnaa pois / on puun luottamusta hyvin vaikea saada takaisin." Tällaisia kirkkaita havaintoja kaipaisin kokoelmaan enemmänkin, sillä osa runoista jää etäisiksi.


sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

K-X-P ja Hidria Spacefolk @ Kuudes aisti, Helsinki

Ensimmäistä kertaa järjestetty Kuudes aisti kyläjuhla/kaupunkifestivaali oli lähes loppuunmyyty. Lähdin lauantaina koettamaan onneani lippujonoon. Jono alueelle oli alkuillasta pitkä mutta se eteni sutjakkaasti. Jeesusbussia ei paikalla ollut mutta yksi megafonipaasaaja valisti jonottajia muun muassa aviottoman seksin vaaroista - aika klassiset aiheet tällä puhujalla, ja jutuissa oli jonkin verran toistoa.

Toiston huomasimme, koska jouduimme jonottamaan jonon kahdesti läpi. Ensijonotuksen jälkeen portilla meidät ohjattiin päivälipunostojonoon, joka olikin toinen jono ja huomattavasti lyhyempi. Lippukuitti kädessä ei kuitenkaan suinkaan ollut asiaa suoraan aluelle, vaan uudestaan pitkän jonon perukoille. Neuvostonostalgian henkeä havaittavissa. Muutoin järjestelyt toimivat sujuvasti ja hyvässä hengessä.

Festarialue on urbaani, mutta monine ruokakojuineen, juomapisteineen, lavoineen ja terasseineen kokonaisuus oli viihtyisä.



K-X-P:n keikka päälavalla oli tanssittava, mutta harvinaisen harva yleisöstä tanssi. Oliko ajankohta liian varhainen? Oliko eilisestä vielä liian vähän aikaa? Onko coolimpaa seisoskella vakavana? Bändin viimeinen kappale tosin oli aivan liikaa, ainakin minulle. Se oli loputtoman oloinen sekoiluvenytys, jossa tuntui, että kukin soittaja vuorollaan innostui masturboimaan omaa soitintaan ja kun yksi kyllästyi, kappale ei loppunut, koska toinen innostui. Ehkä joissain piireissä näitä akteja kutsutaan sooloiksi, mutta tässä yhteydessä sooloista puhuminen on kaunistelua. Onnistuneempi lopetus olisi ollut jokin tajunnan- ja ruumiinräjäyttävä energiapommi. Nyt keikasta jäi lopuksi sellainen olo, kuin olisi ollut seuraamassa vierestä soittajakaverusten treenikämppäsessiota, itse mukaan osallistumatta. Se ei liene keikan idea?



Hidria Spacefolk soitti heti K-X-P:n jälkeen takalavalla ja teki sen, mihin K-X-P ei tällä kertaa pystynyt - oli energinen, tanssittava ja kerrassaan menevä. Viimeisen biisin jälkeen jäi hyvän keikan fiilis.

Muutoinkin päivälippukokemus (=oikeuttaa oleiluun vain ulkona, ei pääsyä illan klubeille) oli positiivinen, mihin kylläkin hyvällä säätilalla oli osuutensa. Festarilla oli hyvä henki ja satunnaisten ihmisten kanssa oli mukavaa jutustella. Leppoisaa ja kivaa! Ensi vuonna uudestaan?


perjantai 27. heinäkuuta 2012

Åke Edwardson: Winterin viimeinen talvi

"Puhelu oli tullut 112:een tarkalleen kello 05.32.18."


Like pokkari 2010. Suom. Jonna Joskitt. Alkuteos Den sista vintern, 2008. 436 s.

Komisario Winterin tutkimat rikokset tuntuvat usein tapahtuvan talvella - usein on joulun odotusta ja uuden vuoden juhlimista, niin tässäkin Winter-dekkarissa. Kaksi nuorta naista löytyy kuolleina omasta sängystään, kummankaan miesystävä ei tunnusta murhaa vaan väittää nukkuneensa sikeästi ja herättyään huomanneensa tapahtuneen. Winterin rantatontin vesirajaan ajelehtii ruumis - mihin se puolestaan liittyy?

Winterin viimeisessa talvessa Erik Winterin perhe, hänen Angela vaimonsa, tyttärensä Elsa ja Lilly sekä äitinsä Siv seikkailevat suhteellisen paljon. Dekkari päättää Winter-sarjan ja tekee sen tyylikkäästi. Winterin seuraa jää kaipaamaan - öisiä hetkiä Vasastanin asunnon parvekkeella, viskilasi kädessä, hiljainen ja tumma Göteborg ympärillä.

torstai 26. heinäkuuta 2012

Umberto Eco: Prahan kalmisto


"Jos kulkija tuona harmaana maaliskuun aamuna vuonna 1897 olisi vaaraa uhmaten ylittänyt place Maubertin, tai la Maubin, kuten alamaailma sitä kutsui (aukio oli ollut jo keskiajalla yliopistoelämän keskus, jolloin se täyttyi Vicus Stramineuksella eli rue du Fouarrella sijaitsevan filosofisen tiedekunnan opiskelijoista, ja myöhemmin se tuli kuuluisaksia Étienne Doletin kaltaisten ajatuksenvapauden puolustajien mestauspaikkana), hän olisi huomannut seisovansa yhdessä niistä harvoista Pariisin kolkista jotka olivat säästyneet paroni Haussmannin purkutoimilta, löyhkäävien kujien tihentymässä, jonka halkaisema Bièvrejoki siinä kohdassa vielä pulppusi ulos metropolin sisuksista, minne se oli jo ajat sitten kahlehdittu, virraten sitten kuumeisena, korisevana ja matoja kuhisevana läheiseen Seineen."


WSOY 2012. Suom. Helinä Kangas. Alkuteos Il cimitero di Praga, 2010. 521 s.

Simone Simonini vihaa juutalaisia. Kyllä, hän vihaa myös jesuiittoja ja vapaamuurareita, mutta eniten hän vihaa juutalaisia. Simonini on ammatiltaan luikurimainen väärentäjä, kunnon petturi, joka on valmiina vaihtamaan puoltaan palkkaajan mukaan, valmiina vaihtamaan maisemaa vaadittaessa sekä valmiina erilaisten valeidentiteettien vietäväksi.

Prahan kalmisto on ecomaista minäpeliä, joka ei enää olekaan Simoninin itsensä hallittavissa. Simonini asuu Pariisissa, ja hänestä alkaa tuntua, ettei hän enää tunne itseään kunnolla. Hän tutustuu mieheen, jonka nimen hän arvelee kirjoitettavan Froïde. Froïde tutkii hysteerikkoja, ja epäilee, että paras hoito ei ehkä ole nyt muodissa oleva magneettihoito, vaan apua voisi olla siitä, jos potilas puhua jaarittelisi jollekulle, joka vain kuuntelee ja kuuntelee. Tuolloin voisi lopulta paljastua sellaisiakin seikkoja, jotka potilas salaa jopa itseltään.

Simonini päättää kokeilla Froïden neuvoa, mutta hän ei suinkaan halua avautua ties kenelle asioistaan. Niinpä hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Päiväkirjan sivuille ilmestyy kuitenkin täysin eri käsialalla kirjoitettua tekstiä, jonka kirjoittajaksi paljastuu apotti Dalla Piccola. Simone Simoninin asuntoa ja Dalla Piccolan asuntoa yhdistää salakäytävä ja lisäksi miehet tietävät toisistaan yllättäviä asioita. Simoninin ja Dalla Piccolan välille keskittyy Prahan kalmiston ecomaisin jännite, mutta muidenkin henkilöhahmojen identiteetti on liukuvaa narratiivia.

Romaani on täynnä väärentäjiä, agentteja, kaksoisagentteja, lahjontaa, asiakirjaväärennöksiä ja sepitteitä, jotka putkahtavat esiin välillä asiakirjoina, välillä fiktiivisinä kertomuksina. "Vakoilijoita ei neutralisoida raivaamalla heidät tieltä vaan syöttämällä heille vääriä tietoja."

Simonini pitää elämäntehtävänään tai suurimpana työnään sepitettä Prahan kalmistosta. Tarinassa, joka on osin hänen keksimäänsä, osin aiemmin julkaistuista romaaneista kopioitu tarina ja osin kollaasi hänen kuulemistaan kertomuksista, rabbit kohtaavat prahalaisella hautausmaalla ja keskustelevat juutalaisesta salajuonesta, jonka päämääränä on maailmanvalloitus ja muiden kansojen ja uskontojen alistaminen. Antisemitismi aaltoilee 1800-luvun Euroopassa, ja toisinaan aika on otollinen Simoninille, toisinaan ei. Kuitenkin kertaus on opintojen äiti ja toisto on tärkeää: "Ei kukaan voi rakastaa ketään koko elämäänsä - tuo mahdoton toive johtaa aviorikokseen, äidinmurhaan, ystävän pettämiseen... Sen sijaan jotakuta voi vihata koko elämänsä. Kunhan tämä vain on alati läsnä ruokkimassa vihaamme. Viha lämmittää sydäntä." Kertomus alkaa lopulta elää omaa elämäänsä irrallaan sepittäjästään, joka tällöin toteaakin: "Katselen toisten elämää kuluttaakseni aikaa. Elän kuin eläkeläinen, tai sotaveteraani."

Econ romaani on totta kai myös kertomus kertomuksista, pohdintaa faktan ja fiktion voimasta ja suurten kertomusten synnystä. Epilogissa "Tarpeettomia tieteellisiä taustatietoja" kertoja/kirjailija avaa lukijalle narratologisten käsitteiden (story/plot, fabula/sjuzhet) avulla romaanin rakennetta. (Taulukkoon ei kannata tutustua ennen romaanin lukemista, koska se todellakin sisältää juonipaljastuksia. Tosin romaanissa on kyse paljolti muustakin kuin vain juonesta.)

Todellisuuden ja fiktion rajaa hämmentää myös taulukon jatke. Lukija kyllä tuntee 1800-luvun antisemitismin seuraukset 1900-luvulla, mutta taulukko esittelee antisemitististen tekstien historiaa: vuonna 1905 ilmestyy Venäjällä Sergei Niluksen kirja Juutalaisten salainen ohjelma, joka Simoninin Prahan kalmiston tapaan perustui "autenttiseen käsikirjoitukseen" nimeltään Siionin viisaiden pöytäkirjat - vuonna 1921 The Times osoittaa Pöytäkirjojen fiktioyhteyden, ja vuonna 1925 Hitler kiistää tämän teoksessaan Mein Kampf.

Epilogissa käsitellään myös sitä, kuinka fiktiivisiä/todellisia romaanin henkilöhahmot ovat. Takakansi vihjaa: "Myös kaikki /--/ henkilöt ovat olleet olemassa - yhtä lukuun ottamatta." Toki tuo yksi on juurikin päähenkilömme, Simone Simonini. Epilogi ei ole yhtä suorasanainen kuin takakansi, vaan se laittaa merkityset pakenemaan, myös päähenkilön fiktiivisyyden: "Tosin tarkemmin ajatellen myös Simone Simonini, olkoonkin että hän on eräänlainen kollaasi joka on pantu tekemään eri ihmisten tekemiä asioita, on tavallaan ollut olemassa. Voi jopa sanoa, hän elää yhä keskuudessamme."

Odotan innolla poliisin tutkimusten etenemistä tämänhetkisessä kuumana käyvässä suomalaisessa fiktiokeskustelussa, Enkeli-Elisan tapauksessa. Minttu Vettenterän, Enkeli-Elisan seikkailujen s.o. Jonakin päivänä kaduttaa -teoksen kirjoittaja argumenteissa on samankaltaista venyvyyttä: "Aivan alusta lähtien kirjoittaja toteaa painottaneensa sanoja 'Kyse on fiktiivisestä tarinasta tosielämän ihmisistä'". Onko väärin ansaita rahaa fiktiolla? Onko väärin ansaita rahaa fiktiolla, jota väittää faktaksi? Onko väärin väittää fiktiota faktaksi, tai faktoihin perustuvaksi? Onko fiktiolla ja faktalla jokin ero? Poliisi tutkii. Tässä vaiheessa Econ Simonini hävittäisi muutaman valeidentiteetin ja muutaman ruumiin, käärisi frangitukkunsa talteen ja poistuisi paikalta.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Korkeasaari, Helsinki

Illalla katselimme merelle ja arvoimme, mikäköhän saarista on Korkeasaari. No se on todellakin se, jolla on korkeat kalliot ja johon johtaa pitkä silta. Ja seuraavana päivänä sitten laivailimme sinne Hakaniemestä. Edellistä kertaa olen käynyt Korkeasaaressa vuonna 1987, enkä todellakaan muistanut mitä odottaa. Päivä oli tuulinen ja sateinen, joten piknikelämystä tästä ei tullut, mutta plussaksi se, etteipähän myöskään ollut ruuhkaa ja tuli testattua Korkeasaaren ravintolatarjonta.

Ravintola Pukin vuohenjuustosalaatti oli hieman omituinen kokemus (listan mukaan salaatti sisältää vuohenjuustoa ja friteerattua bataattia - käytännössä salaatin päällä lepää paistettu mutta viileä vuohenjuusto, jonka päälle on ripoteltu friteerattua bataattiraastetta, joka kyllä on maistamisen arvoista ja hauska idea mutta ei täytä odotusta rapsakoista, kuumista bataattilohkoista...) mutta sekä ravintola Pukki että reilun kaupan kesäkahvila saarenvartijan tuvassa ovat miljööltään ihastuttavia. Ja kesäkahvilan tyrnitorttu on paitsi kaunista katseltavaa myöskin hyvää.

Korkeasaaressa ei ole kirahveja. Apinat viihtyivät viileällä säällä paremmin sisätiloissa. Mutta isot kissapedot - ne olivat upeita!







Coccola @ Kattila, Helsinki

 
Italialainen ravintola Coccola sijaitsee Linnanmäellä keväällä 2012 auenneessa uudessa Kattila-ravintolamaailmassa, jonka "ravintoloitsijoilla on kannuksinaan yhteensä neljä Michelin-tähteä, mutta hintataso tulee olemaan huokea ja 'juuri sopiva'" Nämä kannukset paikalle houkuttelivatkin kokemaan makuelämyksiä.

Kattilassa ravintolat sijaitsevat rinnatusten, ja niitä erottavat jonkinlaiset sermit sekä sisustustyyli. Coccolassa on pinkkiä, violettia ja mustaa, ja vaikutelma on varsin piristävä. Tarjoilijat ovat asiallisia ja kohteliaita, kuten ilmapiiriltä sopii odottaakin. Ja kuten ympäristöltä sopii odottaa, Kattilassa on ruokailemassa paljon lapsiperheitä.

Alkupalaksi valitsin turvallisen klassikon, kreikkalaisen salaatin (8 e). Kerrassaan maukasta ja kevyesti keskivertoa parempi kokemus! Erikoisuutena on esimerkiksi kurkku: kyse ei ole vain tavallisista kurkkupaloista, vaan kurkut olivat makeita ja etikoituja. Seuralaiseni valinta oli Nizzan salaatti (8 e), joka oli olosuhteisiin nähden suolainen kokemus. Pääruoaksi tilasin pasta ricotta salatan (14 e), jonka juju on nokkos-pinaatti-ricottakastike. Ricotta oli hyvin maastoutuneena annokseen, mutta kastike oli erinomainen - samaan aikaan sitruunainen ja makea. Cashewpähkinät, parmesaani ja rucola kruunasivat annoksen. Pasta bolognesea kehuttiin kevyimmänoloiseksi kokemukseksi koskaan. Ja mikä parasta: söimme hyvin ja kylläisesti, mutta annoksista ei seurannut voimiavievää megaähkyä.

Suosittelen!

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Philippe Claudel: Harmaat sielut

"On vaikea päättää mistä aloittaa."


Otava, Seven-pokkari 2007. Suom. Ville Keynäs. Alkuteos Les âmes grises, 2003. 215 s.

Philippe Claudelin Harmaiden sielujen olettaa olevan melko täydellinen pikku kesäpokkari, mutta näin ei ole. Takakansi lupailee tarinan olevan jotain dekkarin ja historiallisen pienoisromaanin väliltä. Romaanin ajan selvitellään retrospektiivisesti "Tapausta", pienen tytön, Belle de jourin, kuolemaa. Päähenkilö muistelee ensimmäisen maailmansodan hetkiä ranskalaisessa pikkukaupungissa - tuolloin mystinen "Tapaus" tapahtui. Samalla päähenkilö muistelee oman elämänsä käännekohtaa, vaimonsa kuolemaa.

Kerronta etenee näennäissujuvasti, liiankin harkitusti, ja vaikutelma on teennäinen. Alkupuolella päähenkilö-kertoja pysyttelee taustalla. Hänestä ei missään vaiheessa rakennu kiinnostavaa henkilöhahmoa, eikä muistakaan tarinan henkilöistä. Vertaukset hakevat koskettavuutta ja syvällisyyttä sitä kuitenkaan saavuttamatta. Henkilöiden välille rakennetaan syvällisiä ja toisiinsa rinnastuvia suhteita, jotka vaikuttavat pikemminkin suhdekaaviolta. Romaani ei kerrassaan herää henkiin missään vaiheessa.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

"Minulla on vain vähän muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ja ne ovat epämääräisiä."


Gummerus, 2011. Suom. Riie Heikkilä yhteistyössä tekijän kanssa. Alkuteos Flickan som blev fel, 2011. 305 s.

Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö on viipyilevä ja ihmettelevä kertomus lapsuudesta, nuoruudesta ja nuoresta aikuisuudesta, tytöstä, joka tunsi itsensä vääränlaiseksi, sopimattomaksi ja irralliseksi omassa perheessään, tytöstä, joka ei myöskään tuntenut itseään. Romaani etenee pääpiirteittäin kronologisesti ja rakentuu tunnelmien havainnoinnin ympärille. Äänessä on vain minäkertoja, jonka aikuiselämän ja nuoruuden ihmiskontaktit - opiskelutoverit, poikaystävät, ystävät, miehet - ovat vain häivähdyksiä sivulauseissa. Keskiössä läpi koko romaanin on lapsuuden perhe, ennen muuta suhde isään ja äitiin.

Äiti on etäinen. Hän elää omassa aikakauslehtien maailmassaan tai muistelee omaa lapsuuttaan ja tuijottaa usein tyhjyyteen näkemättä sitä, että hänen lapsensa elävät paraikaa omaa lapsuuttaan, että elämä edelleen tapahtuu tässä hetkessä, ei muistoissa. Minäkertoja koettaa tehdä itseään äidilleen näkyväksi, mutta äiti on samalla hahmo, jonka olotiloja pitää tarkkailla. Päähenkilö kasvaa läheisriippuvaisuuteen, liialliseen vastuullisuuteen ja varpaillaanoloon, muiden tarkkailemiseen ja itsensä häivyttämiseen: "Minä sotkin sieluni toisten hoitamattomilla ongelmilla. Olin varsinainen tunteidenkeräilijä." Myöhemmin hän koettaa kasvaa mahdollisimman erilaiseksi ihmiseksi kuin äitinsä: "Minulla oli tietenkin koko joukko geenejä, mutta minä saatoin tehdä niillä mitä halusin. Perinteet eivät koskaan, koskaan saisi päättää minun elämästäni samalla tavalla kuin ne päättivät äidin elämästä."

Isä on minäkertojalle perheen läheisin hahmo, jota hän rakastaa, vaikka molemmin puolin rakkautta on vaikeaa näyttää. Hiihtoretket isän kanssa ovat hänen lämpimimpiä muistojaan. Isä on kiltti, ja huolehtii äidistä. Jälkimmäinen on tosin myös haitallista, sillä äiti ei osaa pitää tai alennu pitämään itse puoliaan, vaan äidin ja maailman väliin tarvitaan isä: "Opin pikku hiljaa, että naiset tarvitsivat jonkun, joka hoiti asioita heidän puolestaan. Se oli todella kohtalokas opinkappale. Minulta kesti vuosikymmeniä päästä siitä eroon."

Minäkertoja estyy kasvamasta itsekseen, löytämästä tai kehittämästä omaa identiteettiään. Teininä hän saa kotona raivokohtauksia, mutta ne kuitataan vain "huutamiseksi". Mitätöintiä seuraa se, ettei kukaan kuule sanoja. Pelkkää huutoa, joka ei ole mitään. Minuus katoaa, tai liukenee. Jää syntymättä, haihtuu, piilottuu.

"'Kasvatukseni' oli tietyssä mielessä tuhonnut ja hävittänyt omat tärkeät puolustusmekanismini ja kykyni huolehtia itsestäni. Luonnollisen oikeuteni sanoa ei. Kukaan ei ollut opettanut minulle, että nuorille naisille voi olla hengenvaarallista uskoa, että elämän tärkein asia on olla toisia kohtaan miellyttävä ja kaikin tavoin hyvin kasvatettu. Tai aina katsoa itseään kuin ulkopuolelta."

Erhnroothin romaani muistuttaa Sylvia Plathin romaania Lasikellon alla (1963). Plath kärsi masennuksesta, Erhnroothin ongelmat kärjistyvät lopulta anoreksiaksi. Erhnrooth käyttää erillisyytensä ja irrallisuutensa kuvaamisessa samankaltaista lasisymboliikkaa:

"Siinä suuri, läpinäkyvä lasinen esirippu kuitenkin riippui kaikessa loistossaan aurinkoisella paikalla keskellä ruokasalia. Tai sitten se yhtäkkiä liukui majesteettisesti esiin keittiön kivilattiasta. Muut istuivat katsomassa televisiota eivätkä nähneet, kun lasi asennettiin keskelle keittiötä. Jos joku saapui paikalle odottamatta, esirippu katosi usein yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. /--/ Oli taitava työ luoda jättimäinen näkymätön rakennelma, jonka olemassaolosta kukaan ei tiennyt. Tai melkein kukaan. Minä tiesin siitä, mutta minua ei laskettu."

Romaanin loppuosa kuvaa kertojan anoreksiaa. Anoreksia vaikuttaa käsittämättömälle sairaudelle myös kokijalle itselleen, mutta hän yrittää silti ymmärtää pyrkimyksiään, valita kuitenkin turvallisen ja houkuttavan pimeyden sijasta sittenkin valon. "Anoreksian ikävä puoli on, että vaikka se tuntuu niin ylevältä ja kauniilta, siihen ennen pitkää kuolee. Ainakin jos on raivopäinen ja päämäärätietoinen."

Romaanin viimeinen luku tulee hieman yllättäen. Siinä minä katsoo kokemaansa elämää jostain kauempaa, keski-iästä tai vanhuuden kynnykseltä. Näinä aikoina, kun koulusurmaajat ja sattumanvaraiset ampujat saavat luvattoman paljon palstatilaa ja (fiktiivisen tai todellisen) Enkeli-Elisan itsemurha päiväkirjoineen on glorifioitu surulliseksi kuolemaksi, jonka yksityiskohtia kauhistellaan kollektiivisesti keskustelupalstoilla, minäkertojan suhtautuminen vaikeuksista selviämiseen tuntuu arvokkaalta näkökulmalta:

" /--/ en enää ole vinoon kasvanut, 'virheellinen', eivätkä ne virheet, joita minulla todellisuudessa on ja joista tuskin pääsen eroon ole enää kovinkaan tärkeitä. Minulla on takanani kokonainen elämä, ja tunne siitä on toisinaan valtava. The dying game ei onnistunut. Minä saan olla edelleen olemassa. Minä sain jäädä, minusta ei tullut kellastuvaa lehtiuutista, joka kertoo traagisesta ja turhasta kuolemasta."

Elämä ja terapia ovat tuoneet kertojalle itsevarmuutta ja jonkinlaista itselempeyttä. "Tuntuu hyvältä nähdä itsensä, kohdata itsensä. Minun ei tarvitse enää etsiä vastauksia. Minä voin tervehtiä sitä ainoaa ihmistä, joka minä voin olla. Minulla ei edelleenkään ole aavistustakaan siitä, kuinka oikeanlainen minä olen muille, koska jotkut asiat eivät sujuneet lainkaan niin kuin olisin halunnut. Mutta nyt minulle riittää, että tiedän olevani oikeanlainen itseäni varten."

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Neljän pennin ooppera @ Korjaamo-teatteri, Helsinki

Neljän pennin ooppera - self help -esitys elämättömästä elämästä on hiukan erilaista kesäteatteria. Tai enpä ole juuri kesäteatteria harrastanut. Linda Wallgrenin Sinna Virtasen tekstin ja dramaturgian pohjalta ohjaamaa näytelmää esitetään Korjaamon kesäterassilla, sisäänpääsy ilmainen. Katsomo on viihtyisästi katoksen alla, mikäli sattuisi satamaan. Nyt ei sattunut. Näyttelijät sen sijaan elämöivät ruohikolla paljaan taivaan alla.

Näytelmä itsessään on yhtä katkonainen kohtausten sarja kuin ennakkotiedot antavat olettaa: "Oletko valepotilas? Luuletko käyväsi salaa vieraissa? Painatko nappulaa hississä? Ei hätää, tämä esitys paljastaa, kuka on oikeasti syyllinen ja miten tästä selvitään." Näytelmän nimen tasolla viittaus Brechtiin on selvä ja Puukko-Mack seikkailee lavalla. Alkuperäisen näytelmän tuntemus toisi, oletan, lisää taustaa hahmoille ja tapahtumille.

Väkivaltakohtauksia on suhteellisen paljon ja koska kyse on kesäteatterista, myös vitsejä. Parhaiten toimii absurdi välipalakohtaus, katsaus vaatekaappiin. Myös pullansyönnissä ja naisten pullaperjantaiselostuksessa on osuvuutensa! Näyttelijöinä Aleksi Holkko, Joel Mäkinen ja Pyry Nikkilä.

"Jokainen meistä on katsonut alaikäistä, silmiin." - "Häivytä jälkesi!"

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Taina Haahti: Kaikki mitä tiedän huomisesta

"Helen ei olisi halunnut tavata ketään."


Siltala 2011. 360 s.

Helen on rikas kotirouva, joka käy harrastuksenomaisesti osapäivätöissä taidegalleriassa. Hän täyttää 60 vuotta. Ennen kuin se ehtii tapahtua, hänen miehensä Martti jättää hänet - aivan yhtäkkiä, nelikymppisen juristin vuoksi. Heidän nuorin poikansa Pauli on kuollut, vanhin poika Perttu aloittelee omaa perhe-elämäänsä ja on Helenille muutoinkin etäinen. Shokin ja sydänsurujen lisäksi lähes kaikki omaisuus on Martin nimissä, ja hän vaatii sen itselleen.

Tästä tilanteesta Helen koettaa selviytyä jaloilleen. Mikä on kuusikymppisen naisen arvo, varsinkin kun hän on käyttänyt elämänsä miehensä tukemiseen, eikä siitä yhtäkkiä jää jäljelle mitään? "Olemassaolo pakottaa Helenin eteenpäin, kysymään: kuka olin, kunnes katosin. Hukatun elämän etsintä johtaa intohimoiseen suhteeseen ja kamppailuun kuusikymmenvuotiaan oikeudesta heittäytyä ja uskaltaa."

Syvällistä identiteettipohdintaa tai mietityttäviä vastauksia romaani ei anna. Kertomus muuttuu pian aikuisten tuijalehtis-tyyppiseksi saduksi, jossa päähenkilö kyllä kokee kaikenmoisia tuskia ja ahdistuksia mutta yksin toimimalla ja salaamalla suunnitelmansa jopa kahdelta läheisteltä ystävältään, jotka hekään siis eivät ole hänelle erityisen läheisiä, päähenkilö lopulta saavuttaa satujen onnen - prinssin ja puoli valtakuntaa. Huh huh. Ero- tai elämänmuutoskirjaksi tämä on ihan kepeää ja kannustavaa luettavaa. Lisäksi huoliteltu Helen siemaisee niin monta lasia viiniä, samppanjaa ja Martini Rossoa, että pakkohan se on lukijankin baariin päästä.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Valkmusan kansallispuisto, Pyhtää



Valkmusan kansallispuisto on suota. Siitä, kun edellisen kerran kävelin suolla, on varmaan viisitoista vuotta. Valkmusa on siitä helppo kohde, että suolla on pitkospuut, jotka muodostavat kivan kävelyn mittaisen lenkin. Kierroksesta selviää ainakin tähän aikaan vuodesta kuivin lenkkarein.

Vastilantien varressa kansallispuiston länsireunassa on parkkipaikka ja opastetaulu, ja täältä lähtevät pitkospuut. Pitkospuureitin kokonaispituus on 2,5 kilometriä. Ensimmäinen kilometri on kuin jalkakäytävää kävelisi, pitkospuita on rinnakkain kaksi ja ne ovat hyvässä kunnossa. Lintutorniin voi nousta tarkkailemaan suomaisemaa. Kalasääksin pesä töröttää männynlatvassa, poikasten pesäkeekoilua ei vielä ollut havaittavissa. En tiennyt, että kalasääksillä on ääni kuin millä tahansa pihalinnulla! Siinä olio, jonka habitus ja ääni ovat todellakin ristiriidassa...



Lintutornilta pidemmälle jatkuvat pitkospuut ovat vanhemmat ja kuluneemmat. Osin puita on vain yksi ja osin puut ovat lahonneet. Märemmistäkin kohdista kyllä selviää kääntymättä takaisin.

Vaikka pitkospuureitti on suhteellisen lyhyt, on sen varrella monenlaista suoluontoa. On pientä männikköä, avointa heinävää ja sammaloitunutta suota suonsilmineen, kaislikkoa, suopursumännikköä, korteheinikkoa. Matkan varrella on myös muutama metsäosio polkuineen.



Kalasääksin lisäksi muita suurempia eläimiä ei näyttäytynyt. Pitkospuiden vieressä näkyi jonkin jalanjälkiä ja lisäksi heinikko näytti siltä kuin siinä olisi kieriskelty. Jäljet eivät kuitenkaan olleet niin selvät, että niistä olisi voinut päätellä, oliko kyseessä sorkka vai tassu.

Karpalonraakileita näkyi muutama. Polunvarressa myös lakat odottelivat kypsymistään. Tämä reitti on sellainen, joka olisi varmaan mukava kävellä läpi myös syksyn tullen, ruska-aikaan.

Thomas Bernhard: Hakkuu. Muuan mielenkuohu

 

 

 "Sillä aikaa, kun kaikki odottivat näyttelijää, joka oli luvannut tulla illastamaan Gentzgasselle Villisorsan esityksen jälkeen puoli kahdentoista maissa, minä tarkkailin Auersbergerin pariskuntaa samaisesta laiskanlinnasta jossa olin istunut lähes päivittäin viisikymmenluvun alussa ja ajattelin, että oli ollut vakava virhe noudattaa Auersbergerien kutsua."


Teos 2007. Suom. Tarja Roinila. Alkuteos Holzfällen. Eine Erregung, 1984. 177 s.

Thomas Bernhardin yhdenpäivän avainromaani Hakkuu kertoo pohjimmiltaan taiteilijan ja mesenaatin suhteesta. Minäkertoja lupautuu osallistumaan "taiteellisille illallisille". Hän ei ole ollut tekemisissä illalliset järjestävän pariskunnan kanssa kahteenkymmeneenviiteen-kolmeenkymmeneen vuoteen, ei myöskään seurapiirin, jota he pitävät yllä: "Me kuljemme jonkin aikaa joidenkin ihmisten kanssa samaan suuntaan, sitten havahdumme ja käännämme heille selkämme." Tänä samana illallispäivänä on ollut Joanan hautajaiset, joihin he ovat osallistuneet ja jotka vaikuttavat illallisten taustana. Joana on tehnyt itsemurhan.

Minäkertojan suhde "taiteellisten illallisten" henkilögalleriaan valkenee hiljalleen. Minäkertoja tarkkailee tilannetta raadollisesti eikä kuvaile muita henkilöitä mitenkään ylevästi. Ei tosin itseäänkään, hän näkee heikkouksia myös itsessään.

Rehellisyydessään tai näennäisessä rehellisyydessään - tuntuu kuin minäkertojan nykytapa havainnoida asioita ja ihmisiä olisi totaalisen vastakkainen hänen aiemmille tuntemuksilleen ja ajatuksilleen heistä; nykykerrontakaan siis ei ole "rehellistä" vaan yhdessä menneisyyden kanssa muodostaa jonkinlaisen "rehellisen kerronnan vaikutelman" lukijalle - teos on lopulta varsin vaikuttava ja jopa lämminhenkinen:

"Me ripustaudumme vuosikausiksi johonkin ihmiseen /--/ olemme lopulta täysin riippuvaisia tuosta meitä niin kiehtovasta ihmisestä ja olemme paitsi sydänjuuriamme myöten, niin kuin sanotaan, kiinni tuossa ihmisessä myös täysin hänen armoillaan ja, kuten uskomme ja kuten minä tuolloin uskoin, olemme mennyttä jos hylkäämme hänet, ja silti me eräänä kauniina päivänä emme enää menekään hänen luokseen, emme ilmoita mitään syytä siihen, emme enää hakeudu tuon ihmisen seuraan vaan siitä lähtien välttelemme häntä, alamme halveksia häntä, suorastaan vihata, emme enää tapaa häntä."

Kerronta toisteisuudessaan saa aikaan puhekielen vaikutelman, vaikkeivät sanavalinnat ole puhekielisiä. Takakansi toteaa Bernhardin rakentaneen romaaninsa "musiikkiteoksen tapaan" (mikä sai minut lukijana epäilevälle mielelle - yleensä en ole ollut vakuuttunut romaaneista, joita on kuvattu vastaaviksi). Tulkitsen musiikkiteosmaisuuden viittaavan teoksen toisteiseen rakenteeseen. Rakenne ei kuitenkaan missään mielessä ole jankuttava, sillä aina paljastuu jotain uutta, jokin uusi sävy. Rakenteen ja kielen keinoista on oivallinen esimerkki katkelma siitä, mitä minäkertoja ajatteleen kuolleesta Joanasta ja tämän suhteesta mieheensä Fritziin:

"Hän teki Fritzistä sen mitä olisi itse halunnut olla mutta ei kyennyt, arvostetun, kuuluisan, lopulta suorastaan maailmankuulun taiteilijapersoonan. Hän pakotti Fritzin nousemaan korkeuksiin kun ei pystynyt nostamaan itseään, Fritz oli todellakin kuin tehty maailmanmaineeseen, häntä ei. Samalla hetkellä kuin hän käsitti, ettei häntä ollut tehty niin sanottua uraa varten aikä varsinkaan niin sanottua kansainvälistä uraa ja maailmanmainetta varten, hän työnsi Fritzin väkipakolla uralle ja niin sanottuun maailmanmaineeseen, tunki hänet eräänlaiseen maailmanmainepakkopaitaan, näin ajattelen, mikä kuitenkin toi hänelle tyydytyksen vain joksikin aikaa, ei ikuisiksi ajoiksi, kuten sanotaan."

"Taiteellisten illallisten" päävieraaksi odotetaan Burg-näyttelijää, joka näyttelee Villisorsassa. Jatkuva viittaaminen Villisorsaan tuo romaaniin oman ulottuvuutensa - mikäli lukijalla ei ole aavistustakaan, kuka on Ekdal ja keitä ovat Gregers ja Werle, romaani voi vaikuttaa puuduttavalta jankkaamiselta. Erityisen syvällistä teatteritietämystä lukemiseen ei vaadita. Paitsi että Burg-näyttelijän odotus luo jonkinlaisen juonen illallisille ja romaanille, Burg-näyttelijä hahmona tiivistää oleellisen romaanista valheellisuudessaan ja rehellisyydessään - on ehkä jopa hieman alleviivaavaa, että hän on näyttelijä, ja vielä Burg-näyttelijä (käsitteen sävy välittyy hyvin, vaikkei itävaltalaista teatterielämää tuntisikaan).

Hakkuu on romaani, joka tarkastelee elämänvalheita. Monikossa.

Merja Marin: Villi tarha, Ruotsinpyhtää



Merja Marinin Villi tarha -taidenäyttely on esillä Strömforsin ruukin tallinvintillä Ruotsinpyhtäällä heinäkuisen viikon, ja viikon mittaiseksi tallinvinttikesänäyttelyksi se on ihan paikallaan. Tallinvintti on ruukkimaisemassa taiteilijoiden ja käsityöläisten liikkeiden liepeillä, ovesta pääsee helposti sisään ja ulos. Se mikä näyttelyssä on viehättävää, on tilan rauhallisuus.


Näyttely kirvoitti myös keskustelun itsekritiikistä. Pitääkö olla itsekriittinen ennen näytteillepanoa vai mikäli mahdollisuus näyttelyn saamiseksi tulee, onko parempi unohtaa itsekritiikki ja laittaa esille omat työnsä sellaisina kuin ne ovat, koska katsojat ovat kriittisiä joka tapauksessa? Kuvan tauluparin nimi on He and she (myydään vain parina, hp 500 e).

Ruotsinpyhtään ruukki sen sijaan itsessään on kaunis ja viehättävä kesämaisema. Pienissä putiikeissa on miellyttävää kierrellä, eivätkä käsitöiden ja rihkaman hinnat ole aivan yhtä korkeita kuin pääkaupunkiseudulla. Tarjolla on ehkä enemmän taitoa vaativia käsitöitä (ei vain huovutettuja palloavaimenperiä tai kukkarintakoruja vaan myös huovutettuja tossuja) ja materiaalina ei ole vain retrokuvioitu kangas, vaan myös muun muassa metalli ja kivi.

Ruotsinpyhtäälle Strömforsin ruukkialueelle kannattaa tulla idylliseen kesäpäivän viettoon!

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Stockforsin kesänäyttely 2012, Pyhtää

Stockforsin ruukissa Pyhtään kirkonkylässä on ollut taide- ja kulttuuri- ja yritystoimintaa jo jonkin aikaa. Alueella sijaitsee muun muassa Pakkausmuseo, Patruunantalon ravintola ja hotelli sekä Pyhtään lintuhoitola, jossa kuntoutetaan loukkaantuneita, luonnonvaraisia lintuja. Isäni, isänisäni ja isänisänisäni ovat olleet töissä Stockforsilla, mutta en ole aiemmin käynyt tehdasalueella. Stockforsin tehdas - saha, puuhiomo ja lautatarha - kuului vielä lapsuudenmaisemaani, tehdas lopetti 1980-luvulla.

Stockforsin kesänäyttely 2012 koostuu neljästä hyvin erilaisesta näyttelystä ja kokonaisuutena se on laajempi kuin luulinkaan - niin määrällisesti kuin laadullisestikin. Miljöönä Stockforsin alue on taidetoiminnalle uskomattoman hyvä. Vanhan tehdasrakennuksen rouheaa estetiikkaa vasten taide pääsee upeasti esille ja kokemuksesta tulee kokonaisvaltainen. Patsaita on esillä ulkotiloissa, jotka puolestaan edustavat vanhan ajan ruukkiromantiikkaa - sopivasti rapistuneet punatiiliseinät, piha joka kasvaa vehreästi kesäkukkia ja vieressä Kymijoki lumpeineen. Kesänäyttely on avoinna 31.8 asti ja kerrassaan yllättävä kesäpäivän piristys.

 

Arvaa mitä! ITE Kaakossa



Näyttelyistä nimekkäin on kaakkoissuomalaista ITE-taidetta esittelevä Arvaa mitä! Yksisarvinen ja Lordi toivottavat näyttelkävijän tervetulleeksi jo pihamaalla. Ulkona tehdasrakennusten välissä seisoo kotkalaisen Mikko Taskisen muun muassa Kalevala-patsaita. Lähes kaikilla hahmoista on rinnuksissaan suuri rauhanmerkki. Patsaita katsoessa tulee tunne, että niistä välittyy tekijänsä maailmankuva. Taidenäyttelyn esittelylehdestä selviääkin, että Taskinen ei pidä itseään uskovaisena vaan tietäväisenä. "Uskontojen aika on hänen mukaansa ohitse, ja nyt on aika tietää, että olemme ykseydessä kaikkeuden kanssa."



Joen rannalla on puusta veistettyjä lintuja. Sisäänkäynnin vieressä luomulehmä viettää vapaapäiväänsä aurinkolasit päässä, "no milk today". Sisäpuolelta ovea vartioi kaksi jyhkeää puusta veistettyä ja mitä ilmeisimmin tervattua leijonaa (Lasse Partanen, Lemi). Ovelta aukeaa näkymä suureen huoneeseen, joka on täynnä mitä ihmeellisintä kamaa. Katosta roikkuu täydeltään himmeleitä, muovisia, kirkkaanvärisiä, luonnomateriaalisiakin kai. Kyseessä on savitaipalelaisen Heikki Kylliäisen Himmelitaivas. Keskiosan koroke on päällystetty räsymatoilla.

Jaalalainen Seppo Laatunen tarjoilee sitä, mitä pidän ITE-taiteen stereotypiana: jotain todellisuutta jäljittelevää ja tavikselle tärkeää ja kaikille tuttua sekä tunnistettavaa, joka on samalla kitschiä ja jossa on "ite tehdyn" jälki. Kyseessä on kolmen puuveistoksen rykelmä: Ridge, Brooke ja Taylor.




Laatusen Elämän tanssi -puuveistoksessa on jo enemmän rytmiä!



Luumäkeläisen Ted Dotyn materiaalina on metalli ja tuloksena esimerkiksi erilaisia kissoja. Näyttelyssä oli myös oivaltavasti toteutettu metallityö horoskoopeista - oletettavasti kyseessä on sama taiteilija.



Myllykoskelaiselta Armi Sarvaslahdelta näyttelyssä on esillä kollaasitöitä, jotka on tehty vanhoihin ikkunanraameihin ja -laseihin. Töissä on monimuotoisuutta ja niitä katsoessa tulee voimaantunut, hyvässä mielessä (itse)kritiikitön olo: ehkä on niin, että kuka tahansa voi olla vähintäänkin ITE-taiteilija, mutta ollakseen sitä täytyy uskaltaa tehdä, ja tehdä leikkien mutta vakavissaan.

Sarvaslahden Pohjoinen valo soittaa revontulitaivaan urkuja nauloilla, Kesämuisto puolestaan ironisoi ja on yhteiskuntakriittinen - mistä ihmeestä on voitu löytää leike "Teemme tilaa rahalle!" ja mitä ihmettä sillä on voitu hakea alkuperäisessä kontekstissaan?!






Näyttelyn sielukkaimmat olennot ovat savitaipalelaisen Pertti Kuorttisen kojootit. Näyttelyesitteessä Kuorttinen kertoo käyttävänsä mielellään luonnonmateriaaleja, joissa on "valmis muoto", josta saa ideoita. Tämä lähtökohta näkyy voimakkaasti kojooteissa. Ja mikä ilmeikkyys ja persoona niihin on saatu! Ajatuksen uuteen teokseen Kuorttinen saa "vastarannan takaa". Taiteensa tulkintaa Kuorttinen kommentoi näin: "Jos miul on mahollisuus antaa ihmisille ajatuksia ja herättää uusia tunteita, ol ne minkälaisia tahansa, nii antaa tulla. Ei se haittaa." Ehkäpä siitä olisi taiteen kokemis- ja tekemisohjeeksi laajemminkin.





Stockfors Art Fair - Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideopiskelijat

Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataideopiskelijoiden näyttely on laaja ja se levittyy vanhan tehdassalin kahteen kerrokseen. Töissä on niin maalauksia, kollaaseja, veistoksia, valokuvia, tilataideteoksia kuin videotöitä. Työt sitoo näyttelyksi äänimaisema - näyttelyn äänisuunnittelu ja miljöö luovat yhdessä intensiivisen tunnelman. Siinä missä ITE-näyttelystä on painettu laadukas esitelehti, kuvataideopiskelijoiden näyttelyä on vaikeampi seurata teos tai tekijä kerrallaan, koska kunnollista esitettä ei ole. Epäloogisesti etenevässä tilassa perinteinen näyttelylista ei riitä.

Kuvataideopiskelijuus näkyy kliseisyytenä ja raikkautena - jonkinlaisena nuoruutena. Kliseisyys on myös positiivinen määre. Esimerkiksi yläkerrassa on taideteos, joka koostuu pienistä temaattisista rasioista. Yhteen pyydetään kirjoittamaan rakkaudesta.



Alakerrassa puolestaan on kattoon hirttäytynyt roskasta - kääreistä - koostuva hahmo. Kääreet on tulkittavissa paheiksi - on tupakkaa, chilipähkinöitä, aikakauslehtien kuvastoa ja niin edelleen - paheet ovat kuolemaksi (ja sitä ennen elämän sisältö)?



Alakerrassa on karhuperheen perhesurma. Missä on Kultakutri, täällä on kolme karhua? Teoksen paikka on valittu harkiten - ylhäältä tuleva luonnonvalo valaisee tapahtuneen.



Alakerrassa on myös oivaltavia mustavalkovalokuvia, jotka uudelleenesittävät portugalilaisen taidemaalarin, José Malhoan (1855-1933) teoksia ja tuovat tilanteet nykyaikaan. Kunkin valokuvan alla on kuva alkuperäisteoksesta. Sarja havainnollistaa osuvasti muutosta nykyajan ja menneen välillä - mitä on yhdessäolo, mitä ovat sukupuoliroolit, mitä on paheellinen (?) juhliminen.



Ironiaa on taulussa, joka on täynnään tekstinauhoja, joissa on englanninkielisiä tsemppifraaseja ja elämänohjeita.



Kollaasinaisen haarovälissä on kolikkoaukko: Insert coins to play.



Tunkkaista kliseisyyttä sen sijaan on alakerran rakkausinstallaatiossa. Tekijä on valokuvannut sydämiä (milloin on sydämen muotoinen peruna tai painauma sohvassa) ja kirjoittanut kuviin kommentteja. Taustalla pyörii video, jossa ihmiset kertovat rakkaudesta. Missä on särmä? Onneksi näyttelyssä on niin paljon töitä, että puhuttelemattomista teoksista ei tarvitse turhaan jäädä puuttuvaa puhuttelevuutta etsimään.




Anja Mattila-Tolvanen: Lainattuja hetkiä

Mattila-Tolvasen talvisia valokuvia, Lainattuja hetkiä, esitellään pienessä galleriamaisessa huoneessa, johon on kerätty myös vanhoja mittareita. Tässä kontekstissa, näiden muiden näyttelyiden rinnalla, valokuvat vaikuttavat epäkiinnostavilta ja pikkusieviltä.




Pyhtään Taideseura


Pyhtään Taideseuran näyttely on yhdessä tehdassalin alakerran huoneessa. Mari Nykäsen lasityöt tulevat kauniisti esiin ripustettuina ikkunoihin, joiden takana on vihreä kesä. Nykäsen töissä on samanaikaisesti läsnä perinteistä ja modernia otetta. Tekniikaltaan piristävä poikkeus näyttelyssä ovat Kata Ögårdin kollaasit Two wishes ja Dreams, ja kuten nimistäkin voi päätellä, ne ovat sisustustaulutasoa. Maalausten taso vaihtelee perinteisestä aloittelevaan.