Alex Schulman: Unohda minut

 

"Ajan tietä joka on minulle hyvin tuttu." 

Otava 2017. Ruotsinkielinen alkuteos Glöm mig, 2016. Suom. Raija Rintamäki. 183 s.

Alex Schulmanin romaani Unohda minut kertoo äidin alkoholismista pojan näkökulmasta. Äidin juominen on varjostanut perheen elämää kolmekymmentä vuotta, pojan lapsuudesta varhaiskeski-ikään. Perheessä on isä, äiti ja kolme poikaa. Juominen muuttaa perhedynamiikan hiljalleen mutta pysyvästi, salailu ja varominen hiipii kaikkeen olemiseen.

Jo varhain Alex - kyllä, tämäkin romaani on autofiktiota - oivaltaa, että äidin juominen on salaisuus. Siitä ei puhuta perheen sisällä eikä myöskään perheen ulkopuolella. Salailu aiheuttaa kummallisia toimintamalleja: 

"Pari kertaa viikossa kävimme salaa äidin vaatekaapilla uusien pullojen toivossa. Opimme kaiken panttijärjestelmästä. Pantti maksettiin vain pulloista, joissa luki 'AB Vin&Sprit', tuontipullot jätimme kaappiin. Tämä nerokas systeemi hyödytti kaikkia osapuolia. Äiti salakuljetti pullot kotiin ja joi ne tyhjäksi - me salakuljetimme ne ulos ja saimme pantin. Kauhun tasapaino, joka rakentui kaikkien osallisten keskinäiselle vaikenemiselle. Emme ikinä sanoneet pulloista sanaakaan äidille emmekä isälle. Eikä asiaa ottanut puheeksi äitikään, jonka täytyi kaiken järjen mukaan huomata, että pullot katosivat kätköstä. Näin se alkoi, melkein kuin geeneissämme olisi ollut tieto siitä, että äidin juominen on pidettävä salassa. Tästä ei saa tietää kukaan muu kuin me. Ei edes isä."

Vaikka perheen sisäinen pullonkierrätysjärjestelmä näyttäytyy kauempaa aikuisuudesta katsottuna jopa humoristisessa valossa, juomisessa itsessään ei ole mitään hauskaa. Yhä useammin äiti makaa huoneessaan ovi kiinni, isä sanoo "äiti on vähän huonona", ja kaikkien tulee varoa tekemisiään ja sanomisiaan. Juomisensa aikana äiti loukkaa perheen jäseniä monin monituisin tavoin, mutta kun aikuistuneet veljekset lopulta puuttuvat äidin juomiseen ja koettavat saada häntä vieroitukseen, äiti suuttuu ja varsinkin Alexille, joka on hankkeen primus motor. Äiti katkaisee välinsä Alexiin mutta alkaa lähetellä tälle öisin hirvittäviä solvausviestejä. "Vaikka hän jonain päivänä raitistuisi, miten pystyn katsomaan häntä silmiin sen jälkeen, kun hän on kirjoittanut minulle tällaisia? En kerta kaikkiaan ymmärrä. Miten voin jatkaa hänen poikanaan ja hän minun äitinäni tämän jälkeen?" Onko läheisillä siis jokin sietämisen ja joustamisen raja, joka voi ylittyä?

Pahin toistuva kokemus tuntuu olevan sivuutetuksi tuleminen. Romaanissa nousee useaan otteeseen esiin se, kuinka äiti saattaa kohdella Alexia tai jotakuta muuta niin kuin tämä olisi näkymätön, täysin olematon. Tällaista kohtelua Alex saa osakseen jälleen aikuisena siinä kohdin, kun veljekset koettavat saada äitiä lopettamaan juomista: 

"Hän ei halua katsoakaan minuun. Joka kerta on yhtä järkyttävää, kun näen hänen kääntävän katseensa pois. Kun hän ei ole minusta tietävinäänkään, vaikka istun aivan hänen vieressään. Tuntuu kuin kehon lävistäisi sähköisku. Ymmärrän toki mekanismit, minähän olen tiukimmin vaatinut häntä jättämään alkoholin ja olen siksi hänen pahin vihollisensa. Ymmärrän kaiken tämän, mutta en kestä hänen tapaansa sivuuttaa minut. Hän on minun äitini, ja niin tehdessään hän tuhoaa minut täysin. Elämä pakenee minusta, minua heikottaa niin etteivät jalat kanna." 

Unohda minut on kuvaus perhesalaisuudesta ja siitä, mitä se perheelle aiheuttaa. Kuinka paljon piilottelemmekaan luurankoja kaappeihin - ja voisiko elämä olla tavalla tai toisella täysin toisenlaista, jos niistä puhuttaisiin avoimesti? Ainakin salailun taakka olisi yksi taakka vähemmän. Sitten toki tilalla voisi olla juoruilun ja kyräislyn taakka - mutta tuskimpa Schulmanin perhettäkään läheltä seuranneet ystävät, tuttavat ja sukulaiset ovat äidin alkoholismista tietämättömiä olleet, vaikka sitä salaisuutena pidettiinkin. 

Maria Turtschaninoff: Suomaa

 

Alkuteos Arvejord, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi 2022. Storytelin äänikirja, 11 h 44 min.

Maria Turtscaninoffin romaani Suomaa kertoo Nevabackan tilan historian 1600-luvun lopulta nykypäivään: alussa on metsämaa nevan vieressä, ja sinne astelee Ruotsin vallan ajan sotamies Mats, joka sotimiseen ja sotaväkeen kyllästyneenä rakentaa paikalle tuvan, jota alkaa kutsua Nevabackaksi ja Nevabackasta tulee myös hänen sukunimensä. 

Romaanin luvut on rakennettu siten, että kunkin kertojana on aina uuden sukupolven edustaja, ja tällä tavoin Suomaa tulee kuvanneeksi Suomen historian käänteitä ja oloja mikrohistorian tasolla. Turtschaninoffin tausta on nuortenkirjallisuudessa ja fantasiassa, mistä näkyy viitteitä myös aikuisyleisölle kirjoitetussa Suomaassa. Fantasian kanssa flirttaileminen näkyy siinä, että mukana on mytologiaa ja kansanperinnettä, joka solahtaa kerrontaan ja eri aikojen maailmankuvan välittämiseen osuvasti. 

Aika etenee, maailma kehittyy ja kehitys ulottuu Nevabackaan saakka - on poliittista kuohuntaa, sortoa, sotaa ja nälkää, mutta myös uusia tuulia ja sivistystä. Eri luvuissa käytetään eri kerrontatekniikoita, esimerkiksi osa luvuista rakentuu kirjeenvaihdosta tai päiväkirjasta, osa puolestaan kerronnasta. Henkilöhahmot edustavat eri sukupuolia ja eri ikäisiä ihmisiä. 

Suomaata on kiinnostavaa kuunnella paitsi Suomen mikrohistorian kuvauksena, myös siitä näkökulmasta, kuinka eri ikäiset ihmiset kokevat asioita. Esimerkiksi 1900-luvulle tultaessa kuvauksen keskiössä on Doris-niminen henkilöhahmo: 1900-luvun alkupuolella sivuhenkilönä, jota tarkastellaan siskontytön näkökulmasta, sittemmin vanhana päähenkilönä ja kun hän kuolee, häntä muistelee siskontytön eläkeikäinen lapsenlapsi. 

Voisi miltei sanoa, että Suomaan päähenkilönä on luonto - metsä ja suo. Ihmisten sukupolvet syntyvät ja kuolevat, ja kunkin sukupolven suhde luontoon on omanlaisensa: mitä pidetään arvokkaana ja mitä ei, millaista elämää kohti mennään - ja saman sukupolven sisälläkin on luontoa eri tavoin arvottavia henkilöitä.

Suomaan kuuntelemisesta saa ihan tervettä historiallista perspektiiviä keskelle arkea, ja romaani muistuttaa myös siitä, että ihmisen elämänmitta ei lopulta ole kovinkaan pitkä.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito

"Hän ei koskaan olisi arvannut päiviensä päättyvän näin."

Like 2024. 348 s.

Hanna-Riikka Kuisman uusimman romaanin, Korvaushoidon, maailma on synkkä ja toisteinen. Romaanin nykyhetkessä päähenkilö on nelikymppinen, korvaushoidossa ja naimisissa oleva mies. Romaanin nykyhetken tarinan kesto on lyhyt, ehkä noin viikko. Nykyhetkestä käsin päähenkilö käy läpi lapsuuttaan, nuoruuttaan ja nuorta aikuisuuttaan, aikajännettä 1980-luvulta nykypäivään, ja samalla lukija pääsee seuraamaan hänen päihteidenkäyttönsä kehityskaarta ja tehtyjä elämänvalintoja (joista päähenkilö nykyhetkessä pohtii, kuinka paljon ne olivat valintoja).

Korvaushoito on realistinen, lähes naturalistinen romaani. Viime vuosina julkaistuista tietopuolen huumekirjoista Korvaushoidon maailma muistuttaa Laura Juntusen Raahessa asuvasta Henkasta kertovaa Subutex-kaupungin kasvatteja, Janne Huuskosen ja Miro Hildenin pääkaupunkiseudun huumepiirejä ja Maman elämää niissä vuoden verran seuraavaa teosta Koukussa tai Eve Hietamiehen kirjoittamaa toipuvasta addiktista, Riikka Tuomesta kertovaa elämäkertaa Palavaa lunta. Korvaushoidon vahvuus on kuitenkin se, että teos on romaani, fiktiota. Fiktio antaa vapauden keksiä juonen, tarinan ja jännitteitä, ja fiktion rakenteet taipuvat tässä teoksessa kuvaamaan hienosti addiktion ja addiktien maailmaa. "Itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen."

Päähenkilö muistaa ensimmäisen pilvikokeilunsa uudenvuodenyöltä 1990-luvun alusta: "Katolla hän tunsi olevansa aidosti onnellinen ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Ei muistanut kokeneensa sellaista huolettomuutta edes unessa. Raketit värjäsivät räjähdellessään koko taivaan hohtaviksi valoviiruiksi ja hehkuviksi palloiksi. Värit tanssivat rytmissä pamauksien kanssa. Ei mitään liian erikoista, mutta syvempiä kokemuksia kuin yleensä. Alhaalla kiljuva ja karjuva kännisten joukko sen sijaan vaikutti kuvottavalta kuonalta. Junteilta, jotka eivät ymmärtäneet elämästä mitään. Hän sylkäisi alas, joi vasta pitkän illan toista keskioluttaan ja ajatteli, että oli vihdoin löytänyt oman juttunsa. He päättivät illan puheisiin, että otetaan tämä uusiksi, mutta että kukaan ei koske mihinkään vahvempaan ikinä. Se uudenvuodenlupaus meni rikki jokaisella, viikon tai vuosien päästä, mutta meni kuitenkin." Retrospektiivinen kerrontaote toimii romaanissa hienosti: jännitettä ei luo kysymys siitä, mitä päähenkilölle tapahtuu, vaan miten sen tapahtuu. 

Nuoruuden huumeidenkäytön kuvauksen rinnalla romaanissa on toinenkin jännitettä luova taso, jonka keskiössä on mitä-kysymys. Päähenkilön pikkusisko Liisi on nimittäin huumevuosina menehtynyt epäselvissä olosuhteissa. Mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen?

Itsekeskeisyyden ja itsepetoksen tematiikkaa käsitellään uskottavasti ja monitasoisesti. Alussa päihteidenkäyttö näyttää ja tuntuu teinien nuoruussekoiluilta, mutta vuodet kulkevat eteenpäin. "Hän melkein onnistui uskottelemaan itselleen olevansa tavallinen, työssäkäyvä mies, joka katsoi leffoja ja söi sipsejä viikonloppuisin naisystävänsä kanssa. Se toimi aina hetken, kunnes jokin yksityiskohta särki kulissin. Kuten verinen räkä alustalla, josta hän veti pulverit nenään Saran jälkeen." Ja vuodet kulkevat eteenpäin. "Narkomania on etenevä sairaus, jonka erilaisia muunnelmia ja vaiheita tuli seurattua ja verrattua omiinsa. Päätepiste oli kaikilla tiedossa, eikä se ollut uskoontulo. - - Suurin osa heistä oli koko ajan lopettamassa ihan just. Huomenna, ensi viikolla, ensi kuussa, keväämmällä, sitten kun saan hoidettua sen kämpän, sen yhden keikan, duunijutun, koulun, ne sakot, no yhden jutun vaan. Oli iltoja tai viikonloppuja, jolloin he höpisivät piikit taipeissa siitä, miten olivat niin lähellä lopettamista, että olivat käytännössä lopettaneet jo."

Romaanin maailma ei ole mustavalkoinen. Päähenkilössä on sekä hyvää että pahaa niin aikana ennen päihteidenkäytön aloittamista, huumevuosina kuin korvaushoitovuosinakin. Korvaushoito ei näyttäydy antoisana tai selkeänä ratkaisuna, vaan siinäkin on ongelmansa. Hoitoon hakeutumisen kynnys on suuri, ja kun päähenkilö päättää pyrkiä korvaushoitoon, muut käyttäjät naureskelevat hänelle. Korvaushoitokutsua odottaessaan päähenkilö keskittyy odottamiseen:

"Hänellä oli vain - - yksi tavoite, joka läpäisi jokaisen sekunnin: pysy hengissä vielä hetki. Öisin hän makasi valveilla kuunnellen keuhkojensa rahinaa, nivelten narinaa, sydämensä kumahtelua, veren solinaa suonissa, vatsalaukun pulputusta, aivojen loisketta kalloa vasten, sähköimpulssien sihahduksia synapseissa, nieleskelyä ja kielen maiskahduksia rutikuivaan kitalakeen. Ne kaikki olivat merkkejä siitä, että hän eli vielä."

Romaanissa tuodaan monessa kohdin esille, kuinka päähenkilö kokee narkomaanin elämän olevan itse asiassa pääosin jonkin asian odottamista, joten korvaushoitokutsun odottamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Petos ja itsepetos eivät katoa kuin tuhka tuuleen hoidon aloittamisen myötä - joskus kykenee olemaan rehellisempi kuin joskus toiste: "Hän käytti kaikki manipulaatiotekniikkansa säälinhakemisesta anteeksipyytelyn, hämäämisen, heikkoihin kohtiin iskemisen, projisoinnin, moittimisen ja syyllistämisen kautta itseään tyhmemmän esittämiseen, mutta mikään ei auttanut [siihen, että korvaushoidosta vastaava päihdelääkäri olisi kirjoittanut enemmän lääkkeitä]."

Romaanissa todetaan, että päihteidenkäyttäjä jää emotionaalisesti sille tasolle, minkä ikäinen hän on käytön aloittaessaan. Tunteiden kokeminen, kohtaaminen tai itsessään edes tunteminen voi olla vaikeaa, jos ne on vuosikausia sammuttanut ja vaientanut erilaisilla aineilla. Nuoruuden ensimmäisen pilvikokeilun kepeys on aikanaan vaihtunut tilanteisiin, joissa päähenkilö lähinnä pyrkii sammuttamaan tajuntansa, jotta hän olisi tuntematta, kokematta tai muistamatta mitään. Silti myös nykyhetkessä ahdistaa: "Hänen ahdistuksensa alkaa usein niin, että kaiken alta vilahtelee toinen, kylmempi ja niljakkaampi todellisuus."

Yksi Korvaushoidon vahvuuksista on se, kuinka romaani tekee näkyvästi erilaisten todellisuuksien (käyttäjät ja ei-käyttäjät) ja erilaisten ajallisuuksien (1990-luvulla aloittaneet käyttäjäsukupolvet ja käyttäjäsukupolvi kahdenkymmenen vuoden jälkeen) päällekkäisyyden ja limittäisyyden. Taustalla näkyy myös kysymys yhteiskuntaluokasta ja elintasosta: lähiössä on erilaista kuin keskustan eliittikoulussa, ja vaikka huumeita liikkuisi molemmissa, piirit ovat osin aivan erilaiset. Päähenkilö on elänyt ja elää koko elämänsä samassa keskisuuressa teollisuuskaupungissa. Kaikki sekä pysyy, vaihtuu että muuttuu - on samanaikaisesti samaa ja silti erilaista, variaatioita, toistoa.

Jen Beagin: Viileä vaalea

Otava 2023. Alkuteos Big Swiss. Suom. Maria Lyytinen. Storytelin äänikirja, 14 h 34 min.

Lukukokemukseni ytimessä Jen Beaginin romaanista Viileä vaalea oli tunne siitä, että tämä on amerikkalainen tarina. Romaanin päähenkilö on Greta, varhaiskeski-ikäinen nainen, joka vaikuttaa elämän ajelehtijalta. Hän on muuttanut uuteen kaupunkiin, ystävänsä Samanthan taloon, ja aloittaa uudessa työssä Om-nimisen terapeutin terapiaistuntojen litteroijana. 

Terapiaistuntojen litteroiminen avaa Gretalle aivan uuden näkökulman kaupunkilaisiin - vaikka hän saa tietää terapiassa käyvästä vain nimikirjaimet, äänistä tulle hänelle tuttuja ja hän tunnistaa terapia-asiakkaita kaupungilla. 

Greta ihastuu terapia-asiakkaista naiseen, jota hän kutsuu Big Swissiksi. He tapaavat koirapuistossa ja aloittavat suhteen. Suhteen dynamiikka on outo ja rakentuu valheen varaan: Greta tietää terapiaistuntojen litterointien kautta Big Swissistä enemmän kuin mitä tämä kertoo Gretalle itsestään, ja Gretan on myös kehitettävä itsestään valeidentiteetti nimeä myöten Big Swissille, jottei jäisi kiinni siitä, että on terapiaistuntojen litteroija.

Romaanin kerronta koostuu toisaalta terapiaistunnoista (eli kuulostaa näytelmädialogilta: sanotaan, kuka puhuu, ja sen jälkeen repliikki; välissä saattaa olla litteroija-Gretan kommentteja), toisaalta tavanomaisesta kerronnasta. Juonessa on absurdin oloisia sisältöjä. Esimerkiksi Gretan ja Sabinan elämä Sabinan 1700-lukuisessa talossa on varsin boheemia: Sabina myy pilveä, keittiössä on mehiläispesä, jossain vaiheessa pihaan hankitaan miniaaseja. 

Romaanissa on joitakin oivalluksia nykykulttuurista ja -yhteiskunnasta, esimerkiksi terapiakulttuurista ja traumapuheesta. Gretan ja Sabinan boheemi elämä tuo mukaan humoristisia käänteitä. Amerikkalaisuuden kokemusta romaaniin mielestäni rakentaa se, että jostakin syystä olen viime aikoina alkanut kiinnittää tarinoissa huomiota siihen, jos ne kuvaavat elämää valtiossa, joka ei ole hyvinvointivaltio. Viileä vaalea on ehdottomasti tällainen romaani. 

Greta on omillaan tai ystäviensä ja satunnaisesti muiden ihmisten varassa. Raha on ansaittava elantonsa eteen itse. Kun Gretan koira tarvitsee lääkäriä, eläinlääkärin voi tilata kotiin, mutta lasku on suuri. Greta ei itse tajua sitä: kun hänen ystävänsä eläinlääkärin lähtiessä sujauttaa tälle shekin, Greta luulee kyseessä olevan puhelinnumeron antamisen ja treffien sopimisen. Jos ihminen joutuu sairaalaan, se maksaa. Sabinan ja Gretan talo on tavallaan vahna ja hieno, mutta sen tarkempi kuvaus välittää kuvan lähes asuinkelvottomasta rötisköstä: keskuslämmitystä tai eristystä ei ole, joten talvella ollaan kaminan ja hiustenkuivaajan varassa. Verhoissa talvehtii luteita. Keittiön mehiläispesän valtaavat toukat. Valtavassa maassa voi kyllä muuttaa sen äärestä toiseen ihan milloin huvittaa eikä sitä kukaan vahtaa, mutta kukaan tai mikään taho ei myöskään auta. Gretakin tuntuu saapuneen uuteen kaupunkiin suunnilleen reppu selässä ja siinäpä se. 

Viileä vaalea on ristiriitainen ja kiinnostavakin romaani, mutta erityistä klassikkoainesta en romaanissa aisti.