lauantai 27. joulukuuta 2014

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


"Hän tuijotti äänimaton hypnotisoimana televisiota, jonka joku oli avannut."


Tammi 2014. 559 s.

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät on loistava, moniulotteinen, kantaa ottava ja kriittinen - ja todella Finlandiansa ansainnut, mikäli Finlandia-palkinnon ajatellaan edustavan jähmettyneen instituution sijaan jotain saavuttamisen arvoista. Sikäli Finlandia on tämän romaanin suhteen sattuva osuma, että palkinto kasvattaa myynti- ja lukijamääriä, ja He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, joka suomalaisen todellakin kannattaa lukea.

He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kriittisesti kantaa moneen asiaan ja paljastaa näkökulmatekniikastaan johtuen tarkastelemiaan asioita ristivalottaen. Romaanin keskiössä on kolme henkilöhahmoa: amerikkalainen Joe, joka nuorena tutkijana uraansa aloitellessaan rakastuu suomalaiseen Alinaan, Alina, joka koettaa etsiä elämäänsä kurssia niin urallaan, naisena kuin äitinäkin, ja Joen ja Alinan lapsi Samuel. Pääaikatasoja on kaksi: Joen ja Alinan suhde ja Samuelin varhaislapsuus, Samuelin teini-ikä ja nuori aikuisuus ja Joen ja Alinan elämä tahoillaan.

Etenkin romaanin alkupuolella käsitellään jonkin verran kulttuurieroja. amerikkalainen Joe saapuu Suomeen ja kokee kulttuurishokin vaihe vaiheelta. Suomalaisuus näytetään romaanin lukijalle Joen silmien läpi kriittisesti. Suomessa on ollut tapana hokea Suomen olevan maailman paras maa ynnä muuta vastaavaa. Joen läpi katsottuna moni asia, etenkin työelämä ja yliopistomaailma, näyttää lähinnä sisäänpäinlämpiävältä piiri pieni pyörii -leikiltä, johon ei haluta mukaan uusia leikkijöitä. Kuka tahansa "huippuprojekteissa" tai "kansainvälisissä projekteissa" tai minkä tahansa instanssin viestinnässä  mukana ollut henkilö tunnistaa romaanin kritiikin osuvuuden.

Joe on amerikkalainen, jonka perhe on juutalainen. Hän on itse varsin vieraantunut juutalaisuudesta. Joen osalta romaani metakommentoi itseään ja sitä, miten suomalaiset lokeroivat ei-suomalaisia: "-- jos hän olisi kuvitteellinen henkilö suomalaisessa romaanissa, hänen kaikki tekonsa luettaisiin hänen amerikkalaisuutensa kuvana, ja vaikka hän tekisi mitä, hänen olisi vaikea saada täyttä oikeutta kokonaiseen ihmisyyteen, koska se olisi varattu suomalaiselle romaanihenkilölle. Hän saisi ikuisesti edustaa joko kansallisuuttaan - tai ehkä vanhempiensa uskontoa, parhaassa tapauksessa molempia, moniulotteisimmillaan amerikanjuutalaisuutta - mutta ei koskaan ihmisenä olemista kuten suomalainen."

Suomalaisuus näyttäytyy itseensä kääriytyneenä normina: maailma on sellainen kuin minä. Minä olen normi. Me olemme kaikki niin kuin minä. Tämä lyhytnäköisyys, suomalaisen maailmankaikkeuden pienuus, ällistyttää Joeta: "Mutta - että kaikilla on täsmälleen sama tausta, samat sukujuuret, sama koulutus, samat kokemukset, täsmälleen samat mielipiteet? Kuinka oudolta, kuinka merkilliseltä täytyi tuntua elää näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään." Joen ajatuksenjuoksun seuraaminen asettaa lukijan saman kysymysen äärelle: elänkö minä "näin suljetussa ympäristössä, näin pienesti keskenään"? Onko tämä ainoa tapa elää? Onko tämä se tapa elää, kuin miten minä haluan elää?

Joe törmää yliopiston illanvietossa konkreettisesti suomalaisen maailman pienuuteen ja oletukseen kaikkien samanlaisuudesta. Illanvietossa suomalainen kertoo juutalaisvitsin: "--suomalaiselle ei ollut tullut edes mieleen, että vitsi voisi mitenkään liittyä keneenkään, joka oli olemassa - jopa paikalla. Suomalainen oli olettanut, että hän oli tapakristitty kuten koko maailma täällä, tietenkin. -- Ei suomalainen ollut tarkoittanut loukata. Se oli ainoa looginen selitys." Joe johtaa tilanteesta tulkinnan:  "Tämän täytyi olla merkillisin hänen kohtaamansa antisemitismin muoto: kuvitelma, että koko kansaa ei ollut."

Joen kokemukset asettavat Alinan kohtaamaan Suomen ja oman suomalaisuutensa uudella tavalla. Romaanin myöhemmällä aikatasolla, Samuelin nuoruudessa, Alina löytää itselleen uuden uramahdollisuuden tietokirjailijana. Tuolloin hän joutuu kasvokkain sekä itsetuntonsa että suomalaisen todellisuuden kanssa. Alinan kokemus asiantuntijaksi tulemisesta heijastelee toisaalta hänen heikkoa itsetuntoaan mutta sitäkin voimakkaammin yhteiskuntaamme. Suomi ei ole kansainvälinen ja verkostoitunut vaan hyvinkin sulkeutunut ja itseriittoinen yhteiskunta:

"Mutta joissakin näistä tilaisuuksista se ensimmäisen kerran tapahtui: joku toimittajista kutsui yllättäen häntä sivulauseessaan asiantuntijaksi, ja hän hätkähtäen tajusi saapuneensa jonkinlaiseen risteykseen. Hän oli lyöty ällikällä: näinkö ihmisestä tuli asiantuntija? Suomi on aika pieni maa, toimittaja vastasi, kun Alina yritti kysellä, eikö joku muu nyt kuitenkin olisi perehtyneempi, tutkija tai järjestöaktiivi. -- Laajemman näkemyksen tarpeeseen hän yritti tarjota toimittajille yhteystietoja Pennsylvanian yliopiston sosiologian professorille, jota hän oli itse haastatellut puhelimitse ja jonka tutkimuksia kasapäin lukenut, henkilölle, joka oli vuosikymmeniä työkseen tutkimut korkeakoulutettujen maahanmuuttajien kokemuksia eri yhteiskunnissa, muun muassa kaikissa Pohjoismaissa --. Professorilla oli hämmästysttävän terävä ja kiinnostava näkökulma myös Suomeen, ehkä siksi, että oli asunut täällä vuoden itsekin. Lontoossakin oli tutkija, joka tiesi tästä aiheesta työnsä puolesta kaiken - ihan oikea tutkija, toisin kuin Alina, harrastelija. Toimittajat hengittivät mykkinä puhelimeen ja sanoivat sitten hmm, kiitos, äänellä, josta kuuli heti, että he eivät ikinä soittaisi Philadelphiaan eivätkä Lontooseen. 'Tietäisitkö ketään kotimaista asiantuntijaa?' he sanoivat. 'Osaisitko sanoa Suomesta jonkun, jota voisi haastatella?' he sanoivat. ' Kukahan Helsingin yliopistossa osaisi kertoa?'"

Edellä lainattu kohta romaanista tiivistää osuvasti omahyväisyyden itseriittoisen löyhkän, joka suomalaisuutta määrittelee. Onko kyynistä sanoa näin? Mieleen ei kuitenkaan tule yhtään aitoa vastaesimerkkiä. Suomalaisuutta määrittelee toki myös sama seikka kuin Alinaa asiantuntijauransa alkuvaiheilla: heikko itsetunto. Alina kykenee tunnistamaan käytöksensä ja tunnistamisen kautta myöhemmin muuttamaan sitä: "Ensimmäisiin tilaisuuksiin, joihin häntä pyydettiin puhumaan -- hän meni villatakissa ja tajusi jälkeenpäin näyttäneensä epävarmalta parikymppiseltä ja käyttäytyneensä anteeksipyytelevästi ja kuin pyytäisi, että joku tönäisisi hänet kumoon."

Suomi ja Amerikka asetetaan romaanissa sekä rinnakkain että vastakkain. Molemmat näyttäytyvät lopulta moniulotteisina hyvine ja huonoine puolineen, samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen. Joe suhtautuu kotimaassaan Yhdysvalloissa valloilleen päässeeseen yritysten hegemoniaan kriittisesti ja kaipaa sen valossa Suomea:

"Koulussa oli vieraillut mies ja nainen suuresta yrityksestä, siitä, joka oli rahoittanut koulun liikuntasalin lisäsiiven rakentamisen. Siipi olikin nimetty yrityksen mukaan. Tällaisina hetkinä Joe huomasi kaipaavansa Suomeen, jossa yhteiskuntaa ei ollut myyty markkinoille. Ei Helsingissä voisi olla virvoitusjuomatehtaan mukaan nimettyä jalkapallokenttää tai puhelinoperaattorille omistettua jääkiekkoareenaa. Suomalaiset ymmärsivät, mihin sellainen kehitys johtaisi. Hän ihaili sitä, että Suomessa monet suurista yrityksistä omisti edelleen valtio, edes osittain. Suomessa valtion sähköyhtiö ei ikinä voisi romahduttaa yhteiskuntarauhaa jakamalla kymmenien miljoonien optioita toimitusjohtajalleen --."

Joen näkökulmasta kuvattu Suomen kaipuu ja ihannoiminen näyttäytyvät kuitenkin lukijalle ironian läpi - sillä Joen kuvaama amerikanisaatio on jo tapahtunut Suomessa, ei kenties yhtä suoraviivaisesti ja näkyvästi kuin Yhdysvalloissa, mutta kuitenkin tapahtunut. Ei tarvitse kauaa miettiä keksiäkseen "virvoitusjuomatehtaan mukaan nimetyn" jääkiekkoareenan tai "puhelioperaattorille omistetun" jalkapallokentän Helsingissä.
Romaani mehuttelee kulttuurieroilla mutta kulttuurieroja ei ehkä kuitenkaan voi nostaa teoksen tematiikan keskiöön, missä pikemminkin ovat tieto ja kontrolli. Valtonen hahmottelee romaanissa varsin dystooppisen kontrolliyhteiskunnan, jonka ytimessä ovat erilaiset yhteisölliset mediapalvelut, suuryitykset ja niiden äärimmäiset haluttavaksi mainostettu ja propagoitu uusi teknologia. Apple oli i-tuotteillaan aiemmin äärimmäisen suosittu, mutta se ei osannut uusiutua. Nyt markkinoille on applen hengessä tulossa uusi iAm-laite, joka on enemmän kuin laite, se on uusi todellisuus... Valtonen kuvaa uskottavasti uuden laitteen markkinoinnin sekä tarpeen ja halun, jonka sen kehittäjät saavat ihmisissä syntymään. iAm-kokemus on koukuttava, se havainnollistetaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. iAm vaikuttaa tulevaisuudennäkymänä joltakin yhtä uskottavalta, kuin mitä George Orwellin Isoveli dystopiassa Vuonna 1984 (1949) nykypäivänä on.

Yhteisöllisten viestimien suhteen romaani muistuttaa maailmassa olevan sekä hyvää että pahaa - ehkä sitä enemmän mitä enemmän jompaakumpaa koetetaan häivyttää tai väittää olemattomaksi: "Joe tajusi hätkähtäen vasta nyt istuessaan yöllä tietokoneensa ääressä, että uusissa viestimissä he jatkuvasti muistuttivat koko maailmaa itsestään ja työstään - kertoivat siitä kaiken myös niille, jotka halusivat heille pahaa. Niille, jotka seurasivat heitä tehdäkseen pahaa."

Yhteisölliset viestimet keräävät käyttäjistään runsaasti yksilöitävissä olevaa tietoa, mikä paljastuu itseään aina kriittisenä pitäneelle Joellekin kovin konkreettisesti. iAm-kokemuksen kuvaus herättänee lukijassakin mediakriittisiä tuntemuksia - onko sittenkään aivan loistava ajatus raportoida kaikesta sosiaalisessa mediassa, vaikka tuntuisikin siltä, että mitään salattavaa ei ole? Olisiko sittenkin tärkeää varjella edes joitakin oman elämän osa-alueita medialisoitumiselta ja keskittyä konkreettiseen hetkeen, kun se osuu kohdalle?

Tietoon ja tietämättömyyteen He eivät tiedä mitä tekevät ottaa kantaa monelta suunnalta. Keskeiseksi aiheeksi nousee anarkismi, vaikuttaminen, eläinkokeet ja ekoterrorismi - joista kaikki ovat käsitteitä, jotka voisi korvata toisillakin, esimerkiksi suoralla toiminnalla, propagandalla, kiduttamisella ja maailman pelastamisella. He eivät tiedä mitä tekevät kiinnittää usein huomion todellisuuden luomiseen ja sikäli todellisuuden keinotekoisuuteen tai tulkinnallisuuteen: olipa kyse sitten iAmin luomasta todellisuudesta, hakukoneiden optimoimista tuloksista tai sanojen ja niiden viittauskohteiden välisestä suhteesta, lukijaa muistutetaan useaan otteeseen, että se, mitä hän maailmana pitää, on jo osin jonkin tahon suodattamaa, nimeämää tai luomaa.

Myös uskonnollista tai hengellistä kaipuuta, kaipuuta yhteydestä johonkin merkitykselliseen uskonnollisessa kontekstissa sivutaan loistavan nettisivuparodian kautta. Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen elämässään totuutta ja syvempää merkitystä etsivä nainen, Alina, päätyy keskustelupalstalle? Voitte kuvitella, kannattaa lukea.

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät osuu ja uppoaa lukijan tajuntaan. Tämä on romaani, joka kestää aikaa.

torstai 25. joulukuuta 2014

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta


"Päijät-Hämeen maakunnassa, kolmisenkymmentä kilometriä Lahdesta koilliseen sijaitsee Heinolan pieni kaupunki."


Like 2014. 432 s.

Ari Väntäsen Apulannasta kirjoittama bänditarina Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta on innostuttavaa luettavaa. Kirja kertoo Apulannan tarinan alkuhämäristä, 1980-1990-lukujen taitteesta,  aina kirjan julkaisuvuoteen, 2014, saakka. Teos on jaoteltu levyjen mukaan, mikä toimii hyvin punaisena lankana. Bändistä välittyy kuva oman tiensä kulkijana, vaikkakaan "oma tie" ei ole teoksen perusteella ollut Apulannan pojille itselleenkään aina erityisen kirkas - tai kirkkauden hetkinä suunta on voinut jäsenestä riippuen näyttää hyvinkin erilaiselta.

Yli kahdenkymmenen vuoden mittaiselle uralle on mahtunut niin menestystä kuin yhteisiä ja yksityisiäkin kriisin hetkiä, muutoksia kokoonpanossa ja musiikillisissa suuntaviivoissa. Väntäsen kirja piirtää kuitenkin kuvan bändistä, joka on säilyttänyt kieron huumorintajunsa ja eteenpäin menemisen meiningin. Huumorintajusta kertoo mielestäni osuvasti esimerkiksi se, mitä bändi on rahallista menestystä saavutettuaan päättänyt sponsoroida ja miten: lukiossa yritykset jakoivat satasen stipendejä hyvästä koulumenestyksestä, Apulanta puolestaan alkoi jakaa kolmen tonnin stipendiä rok-asenteesta. Kunnioitettavan piikittelevää huumoria - jossa, kuiten osuvassa huumorissa aina, on totuuspohja mukana.

Apulanta-kirjaa on mielenkiintoista lukea paitsi faninäkökulmasta tai katsauksena suomalaiseen rockin historiaan, myös sen välittämän tekemisen meinigin vuoksi. Lukiessa tulee sellainen fiilis, että voisi nousta ja lähteä tekemään niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä - sillä tekemällä tapahtuu, sen Apulanta saa historiikissaan selvästi sanottua ja sen vuoksi Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta on onnistunut teos: se ei vain kerro vuosien aikana tapahtuneista vaan sysää lukijassa liikkeelle uutta intoa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Essi Tammimaa: Paljain käsin

 

"Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyyneleet silmissä."


Gummerus 2011. 346 s.

Essi Tammimaan romaani Paljain käsin oli hyvin ristiriitainen lukukokemus. Tematiikka on kiinnostava: keskiössä on suvun häpeä ja hiljaisuus, epätoivotut tapahtumat, joille ei mitään voi ja jotka määrittävät suvun naisten elämää toistuvasti polvesta toiseen. Keskiössä on nuorin sukupolvi lapsuudesta aikuisuuteen, Vaaran sisaret Varpu, Inari ja Virva.

Kertojana on sisarista nuorin, Varpu, joka on hoitoalalla ja jo lapsuuden perheessään tottunut omaksumaan tarkkailijan, kuuntelijan ja auttajan roolin. Nyt aikuisena hän toteuttaa sitä niin työssään kuin omassa elämässäänkin suhteessa äitiinsä, sisariinsa ja mieheensä. Sisarista keskimmäinen, Inari, on tuulispää tuuliviiri, joka hakee paikkaansa ja elämänsä rakkautta, ja kaiken sen kautta hyväksyntää, vaikkei sitä ehkä tunnista tai tunnusta. Virva on sisarista vanhin, naimisissa oleva kuvataiteilija, joka kärsii parisuhteessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaan tuomasta tyhjyydestä ja epäonnistumisen tunteesta.

Epäonnistumisen, ulkopuolisuuden ja häpeän kierre on lähtöisin sukupolvien takaa, ja siihen liittyy kokemuksia valheesta, isättömyydestä, alkoholismista ja elämänvalinnoista ja niiden seurauksista: "Aila lähti, ja me kaikki saamme yhä vain maksaa siitä. Maailma järkkyy perustuksiaan myöten, kun nainen karkaa velvollisuuksiaan soppakauhana ja maitorintana. Sellaiselle naiselle kenelläkään ei riitä myötätuntoa. Kuka jää jäljelle, jos hänkään ei pidä kiinni velvollisuuksistaan? Miehet ovat menneet jo aikapäiviä sitten." Romaani ottaa kantaa naiselle varattuun rooliin ja siihen, miten rooleja voi rikkoa ja mitä rikkomuksista seuraa.

Sisarukset kipuilevat kukin omissa miessuhteissaan, kukin omalla tavallaan. Virva ja hänen miehensä Taneli kulkevat yhteiseksi kuviteltua onnea kohti, ja kun matka ei etenekään suunnitellulla tavalla, heidän välilleen kasvaa etäisyyden muuri. Voiko sitä purkaa? Inari etsii levottomasti rakkautta, mutta millä hinnalla? Varpu oivaltaa suhteessaan, että "Vaikeinta ei olekaan luopua Samista --. Vaikeinta on luopua tulevaisuudesta, johon hän ei koskaan sopinut", ja alkaa ehkä hiljalleen kulkea matkaa muiden ymmärtämisestä kohti itsensä luomista (itsensä löytämisestä ei Varpun kohdalla oikein voi puhua, sillä hänellä ei itseä tunnu missään vaiheessa kehittyneenkään).

Romaanissa on siis paljon hyvää ja mielenkiintoista, osuvasti nähtyjä asioita, kokemuksia ja seurauksia. Myös juonen kokonaiskaari on toimiva. Sen sijaan Tammimaan kielikuvat ja sanavalinnat ovat osin sietämättömiä. Tässä muutama poiminta:

"Inari kuuntelee vieraita hengenvetoja, sydäntä, joka säkättää hänen poskelleen ja kaulalleen sanomaa siitä, mistä he eivät voi puhua."

"Käännän nenäni viereiseen tyynynluttuun, eikä se tuoksu lainkaan kitkerän sammaliselta niin kuin lakanat Samin jäljiltä."

"Kädet lotkahtavat nurilleen takaisin peitteelle --."

Tällainen arkinen tyyli, "säkättävä sydän", "tyynynluttu" ja käsien "lotkahtamien nurilleen" sattuvat minun esteettiseen silmääni ja pahasti. Osittain romaanin lukeminen ärsytti niin paljon, että olin jättää sen kesken. Ehkä jonkun toisen silmään poimintojeni kaltaiset esimerkit ovat kielen tuoreutta ja luovaa käyttöä, mutta kinun lukutunnelmaani ne laskivat roimasti - mikä on sääli, sillä teoksessa on myös paljon koskettavaa ja oivaltavaa. Kielestä johtuen tuskin tartun toista kertaa Tammimaan tuotantoon.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Arjen aarteita @ Kallion kirjasto

Arjen aarteita -myyjäisissä Kallion kirjastossa oli hyvä tunnelma. Kirjasto on loistava paikka taide- ja käsityömyyjäisille, sillä kirjastossa on luontevaa piipahtaa ja valikoiman laajuus ei aja myyjäisuupumuksen partaalle, vaan tarjolla oli sopivasti erilaisia tuotteita: herkkuja, monenlaisia koruja, kortteja, koristeita ja runsas valikoima kudottuja ja virkattuja tuotteita.

Tapahtuma oli leppoisasti nimensä mukainen - tällaista myyjäsitunnelmaa kaipaisi enemmänkin!

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Jyrki Heino: Kellari

 

"Hän oli pimeässä vankilassaan hakannut raivokkaasti ovea välittämättäsiitä, että kädet vuotivat verta."


Schildts & Söderströms 2012. 287 s.

Jyrki Heinon dekkariromaani Kellari sijoittuu 1700-luvun Suomeen ja noudattelee kirjallisuuskonventoiltaankin 1700-luvun estetiikkaa.

Teoksen koko nimi on Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa. Pitkä alaotsikko heijastelee 1700-luvun kaunokirjallisia tapoja. 1700-luvulla alaotsikko oli varsin polveileva juonireferaatti teoksen sisällöstä - siis jotain funktioltaan samankaltaista, kuin nykyään takakansiteksti. Samaa traditiota edustaa myös kunkin luvun alussa oleva kommentoiva tiivistelmä luvun sisällöstä - esimerkiksi ensimmäisestä luvusta todetaan näin: "Ensimmäinen luku, jossa tutustutaan Turun kaupunkiin sekä kertomuksen päähenkilöön, luutnantti Carl Wennehielmiin, ja jossa kuullaan Hirwisalon saaren kammottavasta löydöstä."

Heinon luoma historiallinen todellisuus on kerrassaan viehättävä. 1700-luvun suomalainen elämä herää henkiin kiinnostavalla tavalla. Romaanin lopussa on tiivis aikajana, jolla esitellään 1700-luvun tapahtumia Suomessa ja maailmalla. Aikajanalta selviää paitsi hallinnollisia seikkoja, myös muun muassa se, että Suomessa on ollut 1700-luvulla erinäisiä kertoja voimassa kahvikieltolaki.

Kellari on murhamysteeri. Tuntematon mies löytyy kuolleena hyvin kummallisissa olosuhteissa eräästä kellarista, ja hänen identiteettiään ja liikkeitään aletaan selvitellä.

Tyyliltään Heino tuo mieleen dekkarien kuningattaren Agatha Christien. Lukija pääsee seuraamaan Wennehielmin ajatuksenjuoksua ja hämmennystä samaan tapaan kuin Christien dekkareissa. Myös arkea, kulttuuria ja tapoja kuvaillaan samaan tapaan, ja vaikka teoksessa on voimakasta väkivaltaa - kyse on kuitenkin murhamysteeristä -, väkivallalla ei millään lailla mässäillä, vaan sitä kuvaillaan etäältä.

Kellari on viihdyttävä tapa sukeltaa Suomen historiaan ja menneisyyden kulttuuriin. Suositeltava aikamatka!
 


Kuvataideakatemian opiskelijoiden joulumyyjäiset

Kuvataideopiskelijoiden joulumyyjäiset järjestettiin Vallilassa. Tapahtumassa oli runsaasti taidetta myytävänä, ja siksi tilat tuntuivat osin ahtailta. Tunnelma sitävastoin oli rento: maalauksia, grafiikkaa ja koruja sai hiplailla rauhassa. Hintataso oli maltillinen.

Itse olen taiteen ostajana varsin amatööri ja joudun jatkuvasti vastakkain sen dilemman kanssa, että vaikka taide olisi ajatuksia herättävää, esteettistä tai "hyvää" - millainen taide olisi sellaista, jota haluaisin katsella omassa kodissani? Kodin ja siihen liittyvien odotusten estetiikka tuntuu usein olevan ristiriidassa taiteen estetiikan kanssa: vaikka Picasson Guernica on mielestäni loistava maalaus, en todellakaan haluaisi katsella sitä omalla seinälläni.

Kuvataideopiskelijoiden joulumyyjäiset on kuitenkin loistava tapa tutustua taiteeseen ja varsin matalan kynnyksen paikka myös taideostosten tekemiselle, joten hakudun paikalle varmasti myös tilaisuuden jälleen koittaessa.

torstai 11. joulukuuta 2014

Mad Juana + Maailmanlopun tyttö & Hyeenat @ Tavastia, Helsinki

Sam Yaffan riemukas yhdeksänhenkinen kokoonpano Mad Juana toi pirteyttä pimeään Suomeen ja Tavastialle 10.12. Esiintymisestä näki, että bändi todella nauttii soittamisesta, ja se välittyi yleisöönkin. Musiikki oli niin riemukasta, että sitä ei voinut olla tanssimatta.


Mad Juanaa lämppäsi Maailmanlopun tyttö & Hyeenat, joka energisoi odottavan Tavastian loistavasti rokkaavalla keikallaan.


Mielettömän hauska ilta!