"Tässä minä taas olen, kädet paskassa ja kyyneleet silmissä."
Gummerus 2011. 346 s.
Essi Tammimaan romaani Paljain käsin oli hyvin ristiriitainen lukukokemus. Tematiikka on kiinnostava: keskiössä on suvun häpeä ja hiljaisuus, epätoivotut tapahtumat, joille ei mitään voi ja jotka määrittävät suvun naisten elämää toistuvasti polvesta toiseen. Keskiössä on nuorin sukupolvi lapsuudesta aikuisuuteen, Vaaran sisaret Varpu, Inari ja Virva.
Kertojana on sisarista nuorin, Varpu, joka on hoitoalalla ja jo lapsuuden perheessään tottunut omaksumaan tarkkailijan, kuuntelijan ja auttajan roolin. Nyt aikuisena hän toteuttaa sitä niin työssään kuin omassa elämässäänkin suhteessa äitiinsä, sisariinsa ja mieheensä. Sisarista keskimmäinen, Inari, on tuulispää tuuliviiri, joka hakee paikkaansa ja elämänsä rakkautta, ja kaiken sen kautta hyväksyntää, vaikkei sitä ehkä tunnista tai tunnusta. Virva on sisarista vanhin, naimisissa oleva kuvataiteilija, joka kärsii parisuhteessaan lapsettomuudesta ja sen mukanaan tuomasta tyhjyydestä ja epäonnistumisen tunteesta.
Epäonnistumisen, ulkopuolisuuden ja häpeän kierre on lähtöisin sukupolvien takaa, ja siihen liittyy kokemuksia valheesta, isättömyydestä, alkoholismista ja elämänvalinnoista ja niiden seurauksista: "Aila lähti, ja me kaikki saamme yhä vain maksaa siitä. Maailma järkkyy perustuksiaan myöten, kun nainen karkaa velvollisuuksiaan soppakauhana ja maitorintana. Sellaiselle naiselle kenelläkään ei riitä myötätuntoa. Kuka jää jäljelle, jos hänkään ei pidä kiinni velvollisuuksistaan? Miehet ovat menneet jo aikapäiviä sitten." Romaani ottaa kantaa naiselle varattuun rooliin ja siihen, miten rooleja voi rikkoa ja mitä rikkomuksista seuraa.
Sisarukset kipuilevat kukin omissa miessuhteissaan, kukin omalla tavallaan. Virva ja hänen miehensä Taneli kulkevat yhteiseksi kuviteltua onnea kohti, ja kun matka ei etenekään suunnitellulla tavalla, heidän välilleen kasvaa etäisyyden muuri. Voiko sitä purkaa? Inari etsii levottomasti rakkautta, mutta millä hinnalla? Varpu oivaltaa suhteessaan, että "Vaikeinta ei olekaan luopua Samista --. Vaikeinta on luopua tulevaisuudesta, johon hän ei koskaan sopinut", ja alkaa ehkä hiljalleen kulkea matkaa muiden ymmärtämisestä kohti itsensä luomista (itsensä löytämisestä ei Varpun kohdalla oikein voi puhua, sillä hänellä ei itseä tunnu missään vaiheessa kehittyneenkään).
Romaanissa on siis paljon hyvää ja mielenkiintoista, osuvasti nähtyjä asioita, kokemuksia ja seurauksia. Myös juonen kokonaiskaari on toimiva. Sen sijaan Tammimaan kielikuvat ja sanavalinnat ovat osin sietämättömiä. Tässä muutama poiminta:
"Inari kuuntelee vieraita hengenvetoja, sydäntä, joka säkättää hänen poskelleen ja kaulalleen sanomaa siitä, mistä he eivät voi puhua."
"Käännän nenäni viereiseen tyynynluttuun, eikä se tuoksu lainkaan kitkerän sammaliselta niin kuin lakanat Samin jäljiltä."
"Kädet lotkahtavat nurilleen takaisin peitteelle --."
Tällainen arkinen tyyli, "säkättävä sydän", "tyynynluttu" ja käsien "lotkahtamien nurilleen" sattuvat minun esteettiseen silmääni ja pahasti. Osittain romaanin lukeminen ärsytti niin paljon, että olin jättää sen kesken. Ehkä jonkun toisen silmään poimintojeni kaltaiset esimerkit ovat kielen tuoreutta ja luovaa käyttöä, mutta kinun lukutunnelmaani ne laskivat roimasti - mikä on sääli, sillä teoksessa on myös paljon koskettavaa ja oivaltavaa. Kielestä johtuen tuskin tartun toista kertaa Tammimaan tuotantoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti