Tuomas Kyrö: Aleksi Suomesta

 

WSOY 2023. Nextoryn e-kirja. Editiossa ei mainita sivunumeroita.

Tuomas Kyrön kirjoittama dokumentaarinen haastattelukirja Aleksi Suomesta piirtää henkilökuvan yhdestä Ukrainaan vapaaehtoisena sotimaan lähteneestä miehestä, oululaisesta Aleksista. Aleksin itsenä lisäksi kirjaan on haastateltu muun muassa Aleksin vanhempia, inttikaveria ja Ukrainassa taistellutta vapaaehtoista tsekkimiestä.

Kirjassa kuuluu vahvasti myös kirjoittajan oma ääni ja pohdinta sodan herättämistä tunteista: "Silti lapsuudessamme 1980-luvulla Suomen käymät sodat tuntuivat olevan paljon kauempana kuin tänään. Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti pintaan tunteita ja ajatuksia, joiden olemassaolosta en tiennyt ennen helmikuuta 2022."

Aleksi Suomesta on yhden suomalaissotilaan ääni ja tarina, ja se on kiinnostavaa ajankohtaisluettavaa. Syvemmältä tasoltaan kirja kertoo myös elämänvalinnoista ylipäätään. Varmasti tässä ajassa monia kiinnostaa myös se, millaisista lähtökohdista tai millaisin motiivein vapaaehtoiset lähtevät Ukrainaan sotimaan, samoin kuin se, kuinka sotakokemusten todellisuuden voi liittää yhteen kotimaan rauhan todellisuuden kanssa. Jälkimmäisen kysymyksen Kyrö esittää Aleksin tsekkiläiselle rintamatoverille, joka vastaa: "Kun aikaa kuluu, etäisyys kasvaa. Se, mikä tapahtuu siellä, tapahtuu siellä. Kahdessa paikassa ei voi olla samaan aikaan. Se ei ole hyväksi mielelle. Näitä ei voi miettiä siviilissä."

Kyrön toteava tyyli sopii hyvin tähän kirjaan. Aleksin isovanhempien haastattelusta kirjailijanääni tiivistää "Kun kysyn tunteista tai ajatuksista, vastaukset kertovat teoista ja tapahtumista" - ja vastaavia osumia on muuallakin teoksessa.

Satama Bar & Bistro, Helsinki

 

Kalasatamassa Rediä vastapäätä sijaitsee Satama Bar & Bistro. Alueella on meneillään massiiviset rakennustyöt (esimerkiksi yksi Suomen pääväylistä, E75, on Kalasataman ja Hermannin kohdalla tällä hetkellä aivan vitsi) ja ravintola sijaitsee toimistotalolta vaikuttavan rakennuksen päädyssä. Näillä oletusarvoilla en olisi lähtenyt kohti lounaskokemusta, mutta tutustuttuani menuun ja kuviin ravintolan nettisivuilla, kiinnostuin todenteolla. 

Ja kyllä kannatti käydä!

Salaattibuffet on monipuolinen, raikas ja tuore. Pääruokia oli tarjolla kolmea lajia, mitä tahansa sai ottaa tai vaikka kaikkia. Alukeittoja oli kaksi vaihtoehtoa, vegaaninen ja liha. Pääruoat olivat vegaaninen, kasvis ja kana. Ja edellä mainitun päälle vielä jälkiruokabuffet kahvin kaveriksi: smoothieshotteja, kakkupaloja, juustolajitelma. Siis wau mitä herkkuja! Hintaa lounaalla oli 13,90, minkä tällaisesta tuoreesta ja laajasta buffetista maksaa mielellään.

Ja sitten vielä miljööstä. 

Ravintolan eteen on onnistuttu rajaamaan yllättävän rauhallinen, hiukan keidasmainen terassi aurinkovarjoineen, ja terassia reunustavat vihreät pensaat ja puut onnistuvat blokkaamaan pölyä ja hälyä yllättävän hyvin. Sisältä ravintola ei ole lainkaan työpaikkalounasmainen miljööltään, vaikka lounasaikaan paikalla selvästi oli paljon töistä lounastaukoaan pitäviä ihmisiä. Värimaailma on ravintolamainen toisaalta tummine seinineen, toisaalta värikkäinen tuoleineen. 

Satama Bar & Bistro oli kerrassaan positiivinen yllättäjä, paikka, jonne menee mielellään lounastamaan toistekin!

Mauno Koivisto: Venäjän idea

 

Tammi 2022. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 2001. 318 s. Nextoryn e-kirja.

Mauno Koiviston teos Venäjän idea on nostettu uudelleen esiin ajankohtaisena puheenvuorona Ukrainan sodan alettua. Tästä tulokulmasta päädyin itsekin teokseen tarttumaan. Mikä oikein on Venäjän idea? Miksi se on sellainen, kuin se on, ja toimii siten, kuin toimii?

Koiviston tapa kirjoittaa tuntuu mielestäni raikkaalla tavalla lakonisen toteavalta. Lukijan silmiin eivät pistä raflaavat sanavalinnat tai sellainen kärjistäminen, mikä nykypolitiikan kielestä kumpuaa. Venäjän idean rakenne on kronologinen. Teos antaa katsauksen historian suuriin linjoihin, kertoo yksittäisiä tapauksia ja anekdootteja ja hahmottelee nimensä mukaisesti myös tulkintaa siitä, mikä Venäjän idea on.

Aatteellisia eroja Venäjän ja lännen välillä selitetään kulttuurihistoriasta käsin: "Kun Kiovan Venäjä omaksui kristinuskon, se tapahtui paljolti munkkien välityksellä, joilla oli kielteinen asenne antiikkiin. Antiikin elementit siivottiin kristillisistä kirjoituksista pois, ja tämä eristäytyminen antiikin perinnöstä on vaikuttanut merkittävästi venäläiseen ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen." Aiemmin en ole toisaalta ajatellut, toisaalta tiennytkään sitä, että antiikki ei ole ollut Venäjälle merkityksellinen kulttuurihistoriallinen kausi. Keskiajalla antiikkiin suhtauduttiin nihkeästi Euroopassa ylipäätään, mutta antiikin perintö on kuitenkin keskeinen osa eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Koivisto summaa: "Voidaan sanoa, että kristinuskon omaksuminen antoi Kiovan Venäjälle bysanttisen korkeakulttuurin mutta ei antiikkiin perustuvaa sivistystä, mikä erotti sen sekä Bysantista että Länsi-Euroopasta. Tämä johti siihen, että aatehistoriallisesti Venäjä irtaantui muusta Euroopasta."

Siitä sen sijaan olen aiemminkin lukenut, että valistuksen aatteet eivät aikanaan trendanneet Venäjällä samassa mittakaavassa kuin Euroopassa: nykyinen länsimainen kulttuuri kuitenkin edelleen rakentuu pitkälti valistuksen ihanteiden varaan, vaikkakin jotkin tendenssit lähihistoriassa ovat tulkittavissa siten, että elämme murroksen aikaa. Oxfordin sanakirja valitsi vuonna 2016, kun Trump valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, vuoden sanaksi "totuudenjälkeisen", ja toiminnallaan Trump todellakin venytti totuuden käsitettä siten, että voidaan kysyä, onko sana kokenut totaalisen orwellilaisen inflaation. Nykypäivänä puhumme paljon myös kokemuksellisesta totuudesta ja journalismissa voimakkaana ilmiönä oli, ehkä on edelleen, kertomuksellinen journalismi. Tänä keväänä tekoälyn lyötyä itsensä läpi suurille massoille ja halusinoidessa meille sisältöjä kertomatta lainkaan käytettyjä lähteitä voimme toisaalta miettiä tekijyyden murrosta (paluuna aikaan ennen valistusta), toisaalta sitä, palaammeko valistusta edeltäneeseen aikaan siinä, onko sillä merkitystä, onko teksti faktaa vai fiktiota - kunhan se on opettavainen.

No, Koivistokin siis kirjoittaa Venäjän suhteesta valistukseen, mutta hän tuo aiheeseen lisää sävyjä suhteessa aiempaan omaan tietämykseeni. Koivisto kirjoittaa, että "Venäjällä kehittyi 1800-luvulla lähinnä valistusajan filosofian vaikutuksesta yhteiskuntafilosofinen ajattelutapa, jonka omaksuneita kutsuttiin länsimielisiksi eli zapadnikeiksi. Slavofiileiksi kutsuivat itseänsä ne, jotka halusivat rakentaa enemmän Venäjän perinteisille arvoille, yhteisöihin perustuvalle yhteiskuntarakenteelle". Slavofiilisesta ajattelusta Koivisto kirjoittaa sen suunteutuneen "lännessä omaksuttua eurooppalaista rationalismia vastaan".

Koska Ukrainan sota (ja sen vaikutukset maailmapoliittiseen tilanteeseen ylipäätään) oli syyni lukea Venäjän idea, on kiinnostavaa tutustua myös siihen, mitä Koivisto kirjoittaa Ukrainasta. Koivisto lähtee liikkeelle niin sanotusta Kiovan Rusista: "Rurikin suvun asetuttua Kiovaan siitä tuli Venäjän ensimmäinen pääkaupunki, ja Kiovan ympäristöstä alkoi muodostua maan ydinalue." "Kiovan Venäjä loppui tataarien hyökkäykseen. Lopullisesti Kiovan tuhosi 1300-luvulla riehunut musta surma. Moskovan Venäjä alkoi kasvaa ja vahvistua. Kiovan Rusista tuli Moskovan Rossija." Koivisto kirjoittaa jonkin verran Venäjän pyrkimyksistä esittäytyä Rooman perillisenä, ja tämä liittyy olennaisesti Ukrainan merkitykseen Venäjän itselleen kirjoittamassa suuressa kertomuksessa:

"Rurikien asemaa vahvistamaan keksittiin myös legenda, että Itä-Rooman keisari oli siirtänyt keisariuden jo Kiovan Venäjää hallitsevalle Vladimir Monomahille. Näin Kiovan Venäjä tuli jälkikäteen julistetuksi keisarillisesti hallituksi. Kiovan Venäjän seuraajavaltiona Moskovan Venäjä saattoi tälläkin perusteella julistautua Rooman perilliseksi. Kun Iivana IV julistettiin kruunajaistensa yhteydessä tsaariksi, se sisälsi oikeutuksen vallata Moskovan hallintaan kaikki Kiovan Venäjään kuuluneet alueet."

Koiviston näkemys tai tulkinta siitä, mikä on Ukrainan identiteetti, tulee teoksessa esiin varsin varovaisin ja kätketyin sanankääntein:  "Ukrainan oma identieetti on ristiriitainen asia. Kuten Jukka Korpela muistuttaa, Ukraina-nimen taustalla on rajaseutuun viittaava venäjänkielinen kraj-sana. Ukrainalaiset eivät itse maataan rajamaaksi halua kutsua. Neuvostoliitto hajosi, kun Ukraina ja Valko-Venäjä halusivat itsenäisyyden. Oikeastaan Venäjäkin halusi itsenäistyä. - - Venäläisten parissa lienee ollut varsin yleinen käsitys, että he ensi sijassa uhrautuivat muitten neuvostokansojen hyväksi."

Historialliseksi käänteeksi, joka vahvisti Moskovan aseman, Koivisto mainitsee Kulikovon taistelun: "Kulikovon taistelu nosti Moskovan ruhtinaskunnan lopullisesti Venäjän johtoon." Koivisto tuo esiin myös Kulikovon taisteluun liittyvän, kaunaiselta vaikuttavan ajatuksen: "Venäjällä on myös katsottu, että Kulikovossa Venäjä pelasti Länsi-Euroopan, mutta ei ole saanut tästä ansaitsemaansa tunnustusta."

No, mikä Koiviston mielestä siis on Venäjän idea? "Venäjän laajentumisessa yhdistyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea." Laajentumista ja hyökkäävää, omivaa ja alistavaa asennetta Koivisto perkaa toisaallakin kirjassaan. Hän kirjoittaa, että "ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän, ja sittemmin myös Neuvostoliiton, ideologia oli hyökkäyksellinen. - - Operationaalisesti on vaikeampi perääntyä kuin hyökätä". Hyökkäämiseen ja valloittamiseen liittyy myös ajatus Venäjästä Rooman perillisenä, imperiumina, keisarikuntana: "Näyttää siltä, että Venäjän imperiumin kasvussa olivat liikkeellä samat voimat kuin Rooman imperiuminkin kohdalla: ulkoinen uhka oli olemassa tai ainakin kuviteltavissa ja oli paljon rajoja, joita oli vaikea puolustaa. Tällöin on tavan takaa syntynyt ajatus työntää rajoja vähän kauemmaksi ja sillä tavalla torjua uhkaksi koettuja voimia etukäteen."

"Venäjästä voi sanoa: pyrkimys suuruuteen on synnyttänyt Venäjän. Mutta suuri voi olla myös olematta laaja, laajentumatta, muita alistamatta. Venäjä on yksi maa muiden ohella, jolla on ollut messiaanisia pyrkimyksiä. Onko messianismin aika nyt ohi? Onko se ohi Venäjän osalta? Onko se ohi muiden maiden ja maaryhmittymien osalta? Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä."

Koivisto näkee siis suuruuspyrkimykset Venäjän ytimessä ja löytää tulkinnalle histroialliset perusteet. Entäpä nykyaikana? Koivisto kirjoittaa, että "Venäjä tarvitsee taas jonkin uuden isomman aatteen. - - Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se on kerran valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa. Venäjän heikkous, jonka me olemme nähneet, on poikkeuksellinen tilanne. Venäläiset tulevat pyrkimään ulos nykyisestä heikkoudesta ja tulevat löytämään tavat, joilla he saavat sisäisen järjestyksensä vahvemmaksi". Sen valossa, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, tuo "uusi isompi aate" vaikuttaa olevan se ihan sama ja vanha, jota Koivisto Venäjän idean ytimessä käsittelee historian eri aikoina. Tälle havainnolle ei voi rakentaa kovin epäkyynistä tulevaisuudenkuvaa siitä, millaisia suhteita Venäjän kanssa alettaisiin rakentaa, kun rakentamisen aika taas joskus on. 

Venäjän idean loppupuolelta löytyy myös Koiviston kuuluisaksi noussut linjaus Suomen ulkopolitiikan punaisesta langasta: "Meidän kannaltamme ensiarvoisen tärkeätä on, miten naapurisuhteemme kehittyvät. Kun minulta vuonna 1981 kysyttiin, miten kolmella sanalla määrittelisin ulkopoliittisen linjamme, vastasin: hyvät suhteet naapureihin." 

Koivisto käsittelee myös Suomen aseman määrittymistä suhteessa Venäjän imperialistisiin pyrkimyksiin: "Suomea ei liitetty Venäjän maahan vaan osaksi Venäjän imperiumia. Se, että Suomi liitettiin Venäjään omana, suoraan keisarille alistettuna suuriruhtinaskuntana, liittyy Rooman perintöön ja keisariuteen. Keisarin piti osoittaa olevansa monien kansojen hallitsija; siksi titteleitä piti olla paljon. Tämä seikka yhtenä muiden joukossa vaikutti Suomen aseman määritykseen."

Venäjän ideassa kirjoitetaan jonkin verran myös Neuvostoliiton ajasta. Koiviston asenne Neuvostoliittoa kohtaan näyttäytyy melko pragmaattisena ja skeptisenä. "Bolševikit, jotka olivat alkaneet kutsua itseään kommunisteksi ja nimenneet puolueensa kommunistiseksi puolueeksi, joutuivat ottamaan kantaa siihen, annetaanko kehityksen kehittyä vai ryhdytäänkö muuttamaan yhteiskunnallista todellisuutta niin, että todellisuus vastaa teorioita." Kuten tiedämme, valittiin jälkimmäinen tapa. "Marxin teoriat - - eivät olleet vain toiminnan virikkeitä vaan niistä tuli dogmeja siinä mielessä, että vaikka kokemus osoitti, että tulokset olivat huonoja, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnon. Havaintojen todistusvoima kiellettiin."

Edelliseen liittyen Koivisto kirjoittaa halustaan tutustua neuvostoliittolaiseen kansantaloustieteeseen:  "Minä luin aikani neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, kunnes luovuin toivosta. Kansantalousoppi oli Neuvostoliitossa muuttunut maailmanselitysopiksi. Se oli ideologissidonnaista: pyhien kirjojen tekstejä koetettiin tehdä jollakin tavalla ymmärrettäviksi. Todisteltiin, että taloudelliset lait olivat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Tällainen väite on täydessä ristiriidassa positivistisen, loogis-empiristisen ajattelun kanssa, joka lähtee siitä, että havaitaan säännönmukaisuuksia, ei lainalaisuuksia, jotka toteuttavat itse itsensä. Puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppeja ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa."

1930-luvun vainoja Suomessa on käsitelty viime vuosina mielestäni jonkin verran niin tietokirjallisuudessa kuin kaunokirjallisuudessa ja elokuvissakin. Koivisto sivuaa aihetta kirjoittaessaan kulakkien vainoista: "Vaurastuneita talonpoikia alettiin kutsua 'kulakeiksi' ja heitä alettiin vainota. Saavutettiin se, mihin pyrittiin, mutta suunnattomin kustannuksin niin ihmishengillä, inhimillisellä kärsimyksellä kuin tuotannon ja elintason laskullakin mitattuna. Kun keskikokoiset, tehokkaasti viljellyt tilat hävitettiin, tapahtui katastrofi."

Leninistä ei Koiviston teoksessa mielestäni synnyt erityisen mairittelevaa kuvaa, vaan hän näyttäytyy suorastaan pappa betalar -hahmona: "Leninin vähälle huomiolle jääneestä sukuomaisuudesta kertoo V. Valentinov kirjassaan 'Huonosti tunnettu Lenin'. Lenin eli pitkälle sukuomaisuutensa turvin. Palkattua työtä hän ei paljonkaan elämänsä aikana tehnyt vaan keskittyi vallankumouksen valmisteluun."

Muutoksia ja murroksia Koivisto lähestyy dialektisesti: "Ajatus, että aina on olemassa voimia ja vastavoimia, on järkeenkäypä. - - Viimeeksi se nähtiin Neuvostoliiton luhistuessa. Ei voitu ajatellakaan, että Neuvostoliitossa olisi voinut syntyä jokin ulkopuolinen oppositio, joka sen haastaisi. Oppositio tuli kommunistisen puolueen sisältä."

Kirjoittaessaan teoksensa loppupuolella Neuvostoliiton luhistumisesta Koivisto palaa ajatukseen siitä, että itse asiassa Venäjäkin halusi itsenäistyä: "Usein on jäänyt vähemmälle huomiolle se, että myös Venäjällä oli suurta kiinnostusta itsenäistymiseen. Venäläisillä oli se käsitys, että he olivat muita elättäneet." Nykyhetkessäkin on vähintäänkin meemitasolla palloteltu ideaa Venäjän itsenäistymisestä ja tuotu visuaalisesti näkyväksi se, että Venäjä on federaatio. Wikipedian artikkeli "Venäjän aluejako" antanee tilanteesta melko neutraalin kuvan.

Koivisto kirjoittaa Venäjän ideassa mielestäni melko hähmäisesti Neuvostoliiton hajoamiseen liittyvistä itsenäistymisistä: "Vuoden 1991 elokuussa tapahtunut vallankaappausyritys lopetti Gorbatšovin uudistuspolitiikan. Neuvostoliitto alkoi hajota ja jo vuoden 1992 alusta se lakkasi olemasta. Syntyi itsenäisiä tasavaltoja, joista useimmat eivät koskaan olleet olleet itsenäisiä valtioita eivätkä ne tässä yhteydessä pyrkineet itsenäisyyteen. Ne olivat siihen täysin valmistautumattomia." En aivan ymmärrä, mihin tasavaltoihin Koivisto edellisessä sitaatissa viittaa, ja miten ne "eivät pyrkineet itsenäisyyteen" ja miten "täysi valmistautumattomuus" ilmeni. Tästä aihepiiristä voisi siis lukea hyvinkin lisää.

Lopuksi nostan esille sen, että Venäjän ideassa on myös joitakin nippelitietoina kiinnostavia seikkoja, jos lukija on ylipäätään kiinnostunut kielistä ja kulttuurihistoriasta. 

Kirkkoslaavin kielestä Koivisto tuo esiin sen olleen "kolmas suuri keskiaikainen kirjakieli Euroopassa latinan ja kreikan jälkeen". "Nykyään kirkkoslaavia käytetään yksinomaan liturgisena kielenä Venäjän kirkoissa. Kirkkoslaavi on kuollut kieli toisin kuin latina, jossa uusille ilmiöille on kehitetty uusia sanoja. Kirkkoslaavilla on mahdotonta ilmaista nykyajan todellisuutta tai mitään arkikokemusta."

Suomalais-ugrilaiset mainitaan nimistön yhteydessä: "Suomensukuisten heimojen vaikutus näkyy yhä muun muassa vesistöjen nimissä. Kirjallisuudesta käy selville, että va-päätteiset nimet, myös Moskova, ovat suomensukuisista kielistä peräisin: moskova tarkoittaa soista, märkää paikkaa".

Sokerina pohjalla pelaan vielä natsikortin. Kirjoittaessaan toisen maailmansodan ajasta Koivisto mainitsee, että  "Saksasssa jokaiselle hääparille oli lahjoitettu Hitlerin 'Mein Kampf''". Tätä en tiennytkään - ja kuinka tehokas propagandan väline.

Ravintola Lohtu, Helsinki

 

Vuosien remontin jälkeen uudelleen avautussa Hakaniemen hallissa on keväällä avattu kasvislounasravintola Lohtu hallin toisessa kerroksessa. Lounaslistalla on joka päivä vaihtoehtoina salaatti, keitto tai lämmin ruoka. Ravintolan nettisivuilta paljastuu ravintolaa pitävien kaverusten tavanneen Silvopleen keittiössä, ja samoja sävyjä ja painotuksia näkyy myös Lohdun ruoissa.

Miljöö on viihtyisä: toisessa kerroksessa on rauhallista ja valoisaa ja ravintolassa on melko paljon pöytiä, mutta koska ne on aseteltu useampaan "loossiin", syntyy mukavan kokoisia tiloja. 

Lämpimän lounaan hinta oli 13,90 ja se sisälsi ruoan lisäksi leivän ja levitteen (raikasta hernepestoa) sekä kahvin tai teen. Lounas on tarjolla mukavan pitkään, eli iltapäivästäkin ehtii. Kannattaa käydä!

Lena Bivner: Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi

 

Ord Beroende Förlag 2018. Nextoryn e-kirja, 265 s.

Lena Bivnerin kirjoittama Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi on omaelämäkerrallinen kokemuskirja väkivaltaisesta rakkaussuhteesta, ja se toiminee parhaiten vertaistukikirjana. Bivner kirjoittaa omasta kokemuksestaan: avioero, salamarakastuminen - ja uudessa suhteessa hiljalleen ilmenevät outoudet, jotka ovat henkistä ja fyysistä väkivaltaa mutta joihin rakastunut nainen hiljalleen tottuu halussaan "korjata" mies. 

Suhde siis alkaa nopeasti ja seksi on intohimoista. Pikku hiljaa erikoisuuksia kuitenkin alkaa tulla esiin: "Peterin mielialanheilahdukset saivat minut keskittymään entistä enemmän häneen ja hänen tunnetiloihinsa." Nainen huomaa mukautuvansa ja pyrkivänsä miellyttämään, mutta "mitä kuuliaisemmaksi tulin, sitä ilkeämmäksi hän muuttui, siinä näytti olevan jokin matemaattinen yhtälö".

Nainen käy parinkin terapeutin luona keskustelemassa suhteesta. Naisen kuvatessa parisuhteen arkea terapeutti sanoo: "Ihminen, joka kokee turvattomuutta, toimii usein sillä tavoin. Hän vaatii enemmän kontrollia kuin on tarpeen, koska on itse epävarma. Joskus tuo kontrollin tarve voi käydä suorastaan vaaralliseksi. Mitä enemmän sellaista ihmistä yrittää miellyttää, sitä enemmän hän vaatii." Ja kuinka nainen reagoi? "Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt perääntyä ja antaa Peterin olla. Sellaista viisautta minulle ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan aloin ottamaan entistä enemmän vastuuta hänen hyvinvoinnistaan."

Kontrolli alkaa henkisenä väkivaltana ja alkaa hiljalleen saada fyysisiäkin piirteitä. Teoksessa tuodaan esiin henkisen väkivallan ja manipulaation esimerkkitapauksia:

"Eräällä Chamonixin-matkalla, jonka ostin meille saatuani vuotuisen bonukseni pankista, paljastui Peteristä useampikin sairas ja jopa vaarallinen puoli. - - Hänen olotilansa vaikutti kaikkeen, mitä lomaviikon aikana teimme, minkä vuoksi hiihtämisestäkään ei tullut mitään."

"Peterin ummehtuneiden erivapauksien lista sen kuin piteni. Makuuhuone oli tila, jossa hän oli hallinnut jo pitkään, eikä kyse ollut pelkästään siitä, että minun piti aina olla seksuaalisesti hänen käytettävissään. Peter sai sytyttää valot keskellä yötä lukeakseen, minä en. Hän sai myös jatkaa lukemistaan sen jälkeen, kun minä olin sammuttanut oman lamppuni, minä en. Hän sai herättää minut keskellä yötä keskustellakseen parisuhteestamme, minä en. Peter sai myös pitää kännykkäänsä öisin makuuhuoneessa, minä en. Peter vihasi sitä, kun puhelimeeni joskus kilahti tekstiviesti tai meili ja oli siksi vaatinut minua lupaamaan, etten ikinä pitäisi puhelintani makuuhuoneessa." 

Manipulaation voimasta kertoo sekin, että naisella on kaksi lasta, joista Peter ei ole pätkääkään kiinnostunut, ja Peter tekee sen täysin selväksi. Tässäkin kohdin nainen vain ajattelee Peterin tarvitsevan aikaa, tukea ja ymmärrystä. Varoitusmerkeiksi eivät riitä ne seikat, että Peter vaikuttaa pitkälti elävän naisen rahoilla ja nainen hoitaa kaikki arjen askareet. Peterin vastuulle yhteiselämässä tuntuu jäävän vain niistä "mielialanvaihteluista" vastaaminen, joihin nainen koettaa parhaansa mukaan mukautua.

Seksistäkin tulee suhteessa siis alistamisen ja vallankäytön väline: "Seksi näytti toimivan välillämme palkintona silloin kun asiat olivat hyvin ja voiteluaineena silloin kun ne olivat huonosti. Suhteemme alussa olin todellakin nauttinut rakkauselämästämme, mutta ajan mittaan siitä oli tullut pikemminkin pakkopullaa. Etenkin siksi, että minulla ei ollut oikeuta kieltäytyä siitä. Ei edes siinä vaiheessa, kun sain hankaushaavoja neljännen yhdynnän jälkeen saman päivän aikana."

Teoksen lukijana tuntuu, että seksin muuttuminen "pakkopullaksi" (kyllä: suomennos on täynnä kliseitä, fraaseja ja kömpelyyksiä - oletan alkuteoksen olevan ruotsinkielinen, ja koska suomentajan nimeä ei mainita, mahtaisiko kyseessä olla konekäännös? muutamissa paikoin sanavalinnat ovat myös selkeän virheellisiä) on naiselle jollakin tavoin käänteentekevää suhteessa olemisen kannalta, vaikkei hän eroa siinä vaiheessa vielä vakavissaan pohdi tai ainakaan tee. Seksi ja ylipäätään fyysinen vetovoima kuitenkin olivat suhteen alkupuolella niitä voimia, jotka saivat naisen hurmaantumaan mieheen.

Nainen paitsi käy terapeutilla ja kertoo suhteen outouksista joillekin ystävistään, lopulta myös kirjoittaa lehden psykologipalstalle kysyäkseen neuvoa. Lehden psykologin vastauksen ydin on selkeä: "Lakkaa keskittymästä mieheen, hänen tunteisiinsa, hänen tarpeisiinsa, hänen taustaansa, hänen näkemyksiinsä sinusta ja hänen arvoihinsa ylipäätään."

Teoksen loppusanoissa on ikään kuin teoreettinen tiivistelmä väkivaltasen parisuhteen tunnusmerkeistä. Sitä, millainen on tyypillinen pahoinpitelijä, kuvataan seuraavasti: "Psykopaattisia piirteitä omaavat miehet voivat ulkopuolisen silmin olla hyvinkin mukavia ja toimia moitteettomasti ammateissaan mutta kotioloissa he ovat varsinaisia piruja. Siellä heillä on lupa nöyryyttää, manipuloida, kontrolloida ja nujertaa kumppaninsa, joka turhaan yrittää saada ympäristöään ymmärtämään kuinka ilkeä hänen puolisonsa on. Hän [tyypillinen pahoinpitelijä] on usein 'hyvä tyyppi'. Hän voi olla menestyvä, älykäs, karismaattinen, kiltti, mukava ja avulias ympäristöään kohtaan. Jos nainen kertoisi jollekin millainen hän on kotona, ei ympäristö välttämättä heti uskoisi häntä, koska hänellähän on 'huippumies'."

Kirjallisia tai kaunokirjallisia ansioita Helvetti, jota kutsuin rakkaudeksi -teoksella ei ole, mutta yhden pääpiirteittäisen tapausesimerkin se väkivaltaisesta suhteesta antaa.

Minna Rytisalo: Jenny Hill

 

WSOY 2023. Nextoryn äänikirja, 6 h 46 min.

En erityisesti pitänyt Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi, mutta Jenny Hill on toista maata. Romaanissa on hiukan samanlainen kerrontarakenne kuin Laura Lindstedtin romaanissa Oneiron, ja kertojanääni on valloittava. Romaanin aloitus ei aivan lähde lentoon (mielestäni fyysisyyden kuvaus siinä tuntuu jotenkin teennäiseltä), mutta kun kerronta pääsee vauhtiin, teos on aivan timanttinen.

Romaanin päähenkilö on Jenny Hill - keski-ikinen nainen, jolla on aikuiset lapset, mies ja merenrantatalo, ja hän lähtee avioliitostaan ja itselleen Jenni Mäkenä tutuksi tulleesta elämästään, ja kasvaa tai muuttuu Jenny Hilliksi, naiseksi, joka hiljalleen alkaa löytää oman äänensä ja elämänsä. 

Jenny Hill alkaa käydä terapiassa, kirjoittaa pöytälaatikkoon kirjeitä Brigitte Macronille, muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja perhe-elämän aikaa, miettii itseään, valintojaan ja arvojaan ja samalla elää elämäsnä nykyhetkeä.

Jenny Hill ei ole mikään suoraviivainen chick lit -henkinen muutostarina, vaan kuvaus muuttumisen askeleista ja prosessista. Romaanissa elämä ei muutu täydelliseksi, kun Jenny uskaltautuu muutokseen, eikä muutos tapahdu kuin sormia napsauttamalla. Päähenkilö on epätäydellinen, kokee hankalia tunteita ja tilanteita eikä myöskään ajattele kaikesta kauniisti ja kypsästi.

Nykyajan ilmiöitä, kuten naisetn voimaantumispuhetta ja sille rakennettua bisnestä, tarkastellaan kriittisessä valossa Jennyn siskon yrityksen kautta, joka myy naisille suunnattuja erilaisia voimaantumispalveluita, jumalatarpuhetta ja kursseja. Tällaisen puheen tyhjänpäiväisyyttä ja merkityksiä perataan, mutta pohditaan myös sitä, miksi tällaiseen puheeseen suhtaudutaan kriittisesti tai naureskellen.

Mainitsin alussa Oneironin, koska myös Jenny Hill on pitkälti kirjoitettu preesensissä ja kolmannessa persoonassa, ja päähenkilön kuvaa syvennetään universaaliksi kuvaukseksi (keski-ikäisestä) naisesta romaanissa olevien Ajattarien avulla. 

Ajattaret ovat ikään kuin samanlaisessa roolissa Jenny Hillissä kuin antiikin ajan näytelmissä kuoro: kyseessä on satuhahmojen joukko, joka kommentoi Jennyn valintoja, tekoja ja ajatuksia, pyrkii ohjaamaan Jennyä irtautumisessa maailman syöttämistä ajattelumalleista ja auttamaan häntä kuulemaan omat mielipiteensä ja tulkintansa, jotta hän kykenisi tekemään omat ratkaisunsa itse. Ajattaria ovat esimerkiksi Tuhkimo, Tähkäpää ja Ruusunen - ja samalla, kun he puhuvat Jennylle, he kertovat myös itse omalla äänellään ja omasta kokemuksestaan käsin omat tarinansa tyyliin "näin se oikeasti meni". 

Romaani siis tulkitsee samalla länsimaista satuperinnettä feministisestä tulokulmasta - mitä satujen tapahtumat olisivat voineet päähenkilön kokemusnäkökulmasta olla, ilman patriarkaalista katsetta ja aikansa yhteiskuntaan sopivaa opetusta.

Jenny Hillissä ei ole pätkääkään paasaavuutta, moralisointia tai pinnallista voimaantumispuhetta, mikä mielestäni vaatii taidokkuutta, kun kirjoitetaan tästä aihepiiristä. Mielestäni tässä romaanissa tulee esiin sellainen kertojanääni, jolle kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä on sekä tilaa että tilausta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä Rytisalo on mahdollisesti kirjoittanut Lempin ja Jenny Hillin välissä, enkä ole varma, olenko sitä niin kiinnostunut tutkimaankaan, mutta tulevia teoksia odotan tämän lukukokemuksen pohjalta innostuneena.

Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala: Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä

 

Nemo 2021. Nextoryn äänikirja, 19 h 2 min.

Kuuntelin Juha-Pekka Raesteen ja Hannu Sokalan kirjoittaman tietokirjan Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä äänikirjana. Teos sopii sikäli hyvin kuunneltavaksi, että se koostuu ikään kuin viidestäkymmenestä luvusta, joista jokaisen aiheena on yksi yhtiö. Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sotaa ja tekoälyn läpimurtoa suuren yleisön käyttöön - ja luulen, että mikäli teos kirjoitettaisiin nyt, painotukset saattaisivat osin olla erilaisia. 

Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä on perusteellista työtä ja tekee näkyväksi maailman globaaleja valtarakenteita. Yritysten valta maailmassamme on suuri ja arjessa siihen ei juuri tule kiinnitettyä huomiota. Eläminen nykymaailmassa irrallaan niistä yhtiöistä, joita teoksessa käsitellään, olisi hyvin vaikeaa tai todennäköisesti mahdotonta. 

Kymmenen kärki teoksessa lueteltuna vaarallisimmasta alkaen on Google, Tencent, Saudi Aramco, Amazon, Facebook, Deutsche Bank, Gazprom, Goldman Sachs, Alibaba ja JP Morgan. 

Raesteelta ja Sokalalta on tulossa teos Maailman 50 vaarallisinta sukua, ja myös se menee lukulistalle.