Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

"Ajan bussilla."

Tammi 2015. 441 s.

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon tänä syksynä. Kirjan nimi tai kansikuva eivät erityisesti houkutelleet minua lukemaan, mutta kun tartuin teokseen, se oli täyttä timanttia - varsinkin alkupuoleltaan.

Vaikka romaanin nimessä on rakkaus ja romaani on sikäli tyypillinen proosaesikoinen, että se on kasvutarina ja identiteettikertomus, kirja kertoo mielestäni enemmän suomalaisuudesta kuin rakkaudesta tai identiteetistä. Ja juuri suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin kuvauksessa piilee teoksen timanttisuus.

Rakkaudenhirviö kertoo päähenkilön elämästä lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksen läpikantavana teemana on ulkopuolisuus: minän ympärillä on niin tukahduttava arvomaailma, että maailma näyttää vaihtoehdottomalta, ja kun maailma avautuessaan kuitenkin paljastaa itsestään erilaisia vaihtoehtoja, minän on vaikeaa suhtautua niihin tai selvitä sellaisessa maailmassa, joka toimiikin erilaisella logiikalla kuin se maailma, johon hänet on kasvatettu.

Kaikkein dominoivin henkilö minän elämässä on uskovainen äiti. Monet suomalaisuuden stereotypiosta esitetään äidin kautta, hänen tulkintoinaan ja mielipiteinään, jotka iskostuvat myös minän alitajuntaan, vaikka hän noiden mielipitedien ja tulkintojen sisältöä epäilee, kritisoi ja halveksuu. Yksi tällainen ajatus on ajatus "erikoisista ihmisistä":

"Erikoisia ihmisiä ovat sellaiset, jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. Erikoiset ihmiset eivät ymmärrä paikkaansa, vaan haluavat herättää huomiota ja tehdä numeron itsestään, vaikka heillä ei olisi siihen mitään aihetta. Erikoiset ihmiset eivät osaa hävetä. He kävelevät kaupungilla rikkinäisissä farkuissa tai laittavat liikaa huulipunaa. He puhuvat liian kovaa huoltoaseman pihassa tai hoipertelevat juovuksissa kadulla. Erikoiset ihmiset ovat heikkoja eivätkä osaa pitää kuria itselleen, ja monet heistä ovatkin lihavia. He saattavat pukeutua näyttävään hattuun ihan arkisenakin päivänä tai kerätä liian monta kissaa elätettäväkseen. Erikoiset ihmiset eivät pidä työnteosta ja Jumalasta, vaan makoilevat mieluummin sohvalla, syövät lihapiirakoita ja katsovat videoita tupakka suussa. He eivät osaa käyttää aikaa hyödykseen vaan haaskaavat elämänsä typerien huvitusten ja viihteen alttarilla. Erikoisia ihmisiä on joka puolella. He tunkeutuvat esiin nurkan takaa ja seinien raoista, ja aina täytyy olla varuillaan, ettei vahingossa joutuisi heidän inhottavaan joukkoonsa."

Kun minä kasvaa nuoreksi ja pääsee pois - vaikkakaan ei irti, ei ehkä koskaan irti - kodin ahdistavasta ja suppeasta ilmapiiristä, hän joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa hän huomaa, että kodin kasvatusneuvot eivät pädekään siinä todellisuudessa, jossa hän on; olipa kyse sitten opiskelijapiireistä tai vieraista kulttuureista:

"Kotimaassani en kehtaisi ikinä liikuskella tämän näköisenä kadulla, mutta täällä voi pukeutua miten huvittaa. Täällä ei ole sellaista lakia, että rumat ne vaatteilla koreilevat. Täällä on sellainen laki, että pitää olla upea."

Kodin ilmapiiristä ja äidin vaikutuksesta tyttäreen on iskostunut jatkuva ulkopuolisuuden kokemus ja sen myötä kyky tarkkailla muita ihmisiä, nähdä heidän käyttäytymisensä läpi. Teatterikoulun opiskeljoiden itseensäkäpertyneisyydestä päähenkilölle tulee mieleen uskonnolliset yhteisöt ja niiden ihmiset:

"Kokouksissa -- keskustellaan siitä, miten taiteilija on lopulta käsityöläisammatti ja nöyryys hirmu tärkeää. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä yhteistä on siemeniä syövällä teatterinuorella ja käsityöläisellä, joka punoo tuohikorejaan jossakin maaseudulla, sitä paitsi nöyrä on ehkä viimeinen adjektiivi, jolla kuvailisin teatteriopiskelijoita. Mieleeni tulee raamattukerho --. Täällä ei ole ruskeita villahameita, ei nutturoita, eikä lampaan katsetta, mutta aivan samalla tavalla ovet ovat muulta maailmalta suljetut, ulkopuolella olijoita halveksitaan ja sen jälkeen puhutaan nöyryydestä."

Toisaalta tihmisten tarkkailukyvyn kääntöpuolena on kyvyttömyys ottaa oikeasti osaa mihinkään, kokea, tuntea tai heittäytyä. Oikeiden ihmissuhteiden luominen on vaikeaa: joitakin ystävyyssuhteita on, mutta yksinäisyys on lopulta aina läsnä. Fyysisyys, seksuaalisuus ja eroottisuus heräävät minässä varsin myöhään, mutta kotikasvatus langettaa varjonsa näidenkin kokeilujen ylle. Treffien jälkeinen tunnetila on tällainen:

"Tapaaminen jättää jälkeensä omituisen tunteen. Aivan kuin taideopiskelija olisi levittänyt likaa päälleni. Tunne ei hälvene, vaikka päivät kuluvat."

Elämä näyttäytyy jatkuvana pakona, eikä missään ole hyvä. Musta kuoppa saavuttaa minän aina, tyhjyydentunnetta ei pääse pakoon lentokoneella. Päähenkilö on jatkuva tarkkailija, jollain lailla minätön minä:

"Jostain syystä mieleeni tulee se kysymys, jonka taidelukion opettaja oli kauan sitten esittänyt filosofian tunnilla. Uskotko, että metsässä on puita silloinkin, kun sinä et ole paikalla niitä katsomassa? Nyt varmaankin vastaisin, että niitä ei ole. Sillä päiviisin, kun olen yksin eikä mies näe minua, tapahtuu jotain perin kummaa, aivan kuin häviäisin kokonaan, aivan kuin minua ei olisikaan, on vain odotus, että mies palaisi pian takaisin, ja illalla, kun hän astelee ovesta sisään, herättää hän minut jälleen henkiin ja sitten minä taas olen. Olen samalla tavalla kuin puutkin ovat metsässä silloin, kun joku katselee niitä."

Minättömyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksen takana on vahva äitihahmo, jonka läsnäolon minä on lapsena kokenut kaikkivaltiaana ja kaikkinäkevänä - voisi myös sanoa kaikkirajoittavana:

"Äitini tukikohta on keittiö ja sieltä hän valvoo sekä eläviä että kuolleita. Äitini näkee kaikkialle. Taloomme ei kätkeydy yhtäkään suojaisaa nurkkaa tai koloa, jonne äitini katse ei yltäisi. On aivan turha lymyillä pöytien alla tai vaatekomeroissa. Edes maapallon toiselle puolelle matkaaminen ei auta, sillä äitini näkee sinnekin."

Kun tytär vihdoin teininä keksii pakokeinon pois lapsuudesta, kotoa ja kotiseudulta - taidelukioon pääkaupunkiseudulle pyrkimisen - ja tekee irtiottoa kotoa, hän heittää kaiken pois:

"Heitän pois hiihtokilpailupokaalit ja seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot sekä kirjanmerkit, joissa on pakanakielellä jotain kiirjoitusta. Heitän pois virpomavitsat, sukset, sauvat ja monot, voikukat ja marjapensaat, aasin ja aasinvartijan, lipputangon ja synkät kuuset takapihan metsiköstä. Heitän pois uimahallin, panssarivaunut ja sotilaat, jäkäläiset mäntymetsät, puolukanvarvut ja kivikot, puiden nimet ja piharatamot. Heitän pois Nooan arkin, helvetin ja paratiisin sekä pienen vihon, johon olen kirjannut hiihtämäni kilometrit. Heitän pois muistoni ja kotini. Heitän pois itseni. Kaatopaikalle kaikki vaan. En halua mitään, mikä muistuttaa vanhasta. Tämä kaikki olkoon mennyttä. Ainoa mitä en saa heitetyksi pois, on äitini."

Äitiä hän ei onnistu heittämään pois, ja vaikka äitiin voi ottaa maantieteellistä etäisyyttä, pahinta on se, että äidin ääni ja opetukset eivät katoa, niistä tytär ei pääse irti. Toisaalta ahdistus on kaksinaista: päähenkilö haluaa ehdottomasti erilaisen elämän kuin millaisena äiti on hänelle elämänvaihtoehdot näyttänyt, mutta hänellä ei ole kykyä pärjätä toisenlaisessa maailmassa kuin äidin maailma. Äidin esittämä maailma on ainoa, josta hänellä on kokemusta ja jonka säännöt hän tuntee. Niinpä äidin maailma tai todellisuus tuntuu ainoalta, joka on luotettava ja turvallinen; ja aina, kun tytär on tämän luotettavuuden ja turvallisuuden ulkopuolella, hän kokee valtavaa epävarmuutta, ahdistusta ja kyvyttömyyttä. Äidin todellisuuden sisällä hän kokee samoja tunteita, mutta eri syistä: on oltava muutakin, on oltava jotain parempaa, tämä ei voi olla (ainoa) totuus.

Tälle ristiriidalle rakentuu romaanin tragedia - ja myös huumori. Turusen käyttämä kieli ja kerronnan tapa ovat niin mukaansatempaavia, että Rakkaudenhirviötä ei malta laskea käsistään. Toisaalta ahdistus ja päähenkilön poukkoileminen ja riuhtominen pakoon ja pois alkavat romaanissa toistaa itseään, vaikka miljööt vaihtuvat. Juoni kyllä tukee henkilökuvausta, mutta lukukokemuksena noin viimeinen kolmannes romaanista on rönsyilevää ja toisteista.

"Itsenäisyyspäivä on ilon juhla, sanoo isäni, vaikka synkempää juhlaa en ole eläissäni nähnyt." Tämä sitaatti tiivistää olennaisen suomalaisuudesta ankeasta elämänasenteesta, jossa tunteita tai varsinkaan iloa ei näytetä, ettei romaanin äidin sanoin tulisi leimatuksi jotenkin erikoiseksi. Massasta ei saa erottua, mutta jos ei erotu, joutuu elämään sellaisen normitetun elämän, jota päähenkilö lähtee pakoon. Toisaalta muunlaista elämää ei voi elää, jos ainoa tapa, jonka elämisestä on oppinut, on se, ettei ole sopivaa olla "erikoinen".

Rakkaudenhirviö on hieno romaani, joka avaa silmät elämän ja identiteetin ristiriidoille, ja kertoo herkullisesti havaintoja suomalaisuudesta, suomalaisesta asenteesta ja suomalaisista tavoista.