perjantai 18. huhtikuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä



"Linja-auto liukuu halki samean maiseman."


Otava 1998. 319 s.

Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä on romaani kolmekymppisestä Astasta. Keskiössä on Astan kyvyttömyyden tunne ihmissuhteissa - eritoten vaikeassa äitisuhteessa, mutta Asta peilaa itseään myös rikkoutuneeseen avioliittoonsa Arin kanssa sekä sisarussuhteisiinsa ja isäsuhteeseensa. Asta on läheisriippuvainen ja äiti on narsisti, vaikkei kumpaakaan romaanissa suoraan sanota.

Lapsuudenperheessä isä on hahmo, jonka äiti on sulkenut ulos perheasioista suojelemisen nimissä - pitää muistaa isän korkea verenpaine, pitää varoa, ettei isä saa sydänkohtausta... Isällä ei ole perheessä sananvaltaa eikä juuri tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ex-aviomies Ari on vaikuttanut aluksi mitä hurmaavimmalta mieheltä, mutta paljastunut sittemmin mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi mököttäjäksi, jonka kanssa Asta kuitenkin oli naimisissa 14 vuotta.

Avioliiton loppuminen ei olekaan elämänongelmien loppu, kuten Asta alkuun luulee, vaan tunnesolmun hidas avautuminen paljastaa Astan elämän muut tunnesolmut - varsinkin kipeän ja mahdottoman oloisen suhteen äitiin. Äiti-tytärsuhde tiivistyy ja taantuu avioeron jälkeen: "Tajuan yhtäkkiä, että hän [äiti] on iloinen. Nyt kun minulla ei ole enää omaa perhettä, hään saa minut tänne joka joulu. Ja joka pääsiäinen. Ja juhannus. Ja. Hän on saanut minut. Kokonaan."

Astan äitisuhde on ristiriitainen. Astan mielestä äiti on liian hallitseva - äiti on hahmo, joka on aina keskipisteessä ja tukahduttaa muiden ihmisten oikeuden olemassaoloon, identiteettiin ja tunteisiin. Äiti määrittää todellisuuden.

"En voi katsoa ollenkaan äitiin. Ja katson kuitenkin. Hänen silmänsä kiiltävät ja nenä on punainen. Miksei hän hillitse itseään? Millä oikeudella hän antaa aina omille tunteilleen vallan, niin etteivät toisten tunteet mahdu samaan huoneeseen? Muut saavat hiipiä nurkissa ja niellä omansa. Minä en jaksa enää niellä! Nyt on minun vuoroni surra! Minun!"

"Kun hän sanoo: 'Minä olen aina tykännyt enemmän vihreästä kuin sinisestä', muille tulee sellainen olo, että sinisessä on jotain vikaa, että ihminen joka pitääkin enemmän sinisestä, on jokseenkin mätä ja hänet pitäisi heti aivopestä vihreäksi. Hän ei tarkoita mitään pahaa, ei ole koskaan tarkoittanut, hän on syyntakeeton."

Avoimien ovien päivän perhesuhdekonfliktit tulevat näkyviksi varsinkin juhlapyhinä, joihin kohdistuu yhdessäolon ja hyvien hetkien paineita. Suhde perinteisiin koetaan eri tavoin: 

"Joululaulut ovat äidille jonkinlainen vallankäytön muoto. Hän pakottaa meidät takaisin lapsiksi, hän pakottaa meidät toistamaan ajat sitten kuollutta kuviota yhä uudelleen. Perinteistä on pakko pitää kiinni. Eikä sekään vielä riitä. Sen lisäksi äiti haluaisi, että veisimme samat perinteet omiin koteihimme. Hänelle ei tule vahingossakaan mieleen, että ehkä me haluaisimme löytää omat perinteet."

Asta taistelee äitisuhteessaan lapsen ja aikuisen roolin välillä, kapinan ja miellyttämisen välillä, valehtelemisen tuoman etäisyyden ja näennäisturvallisuuden sekä todenpuhumisen ja nähdyksi tulemisen toiveen välillä:

"Minua ei ole hänelle olemassa. On vain joku kuva, josta hän pitää kiinni. Haluan olla olemassa hänelle. - Haloo äiti, tutustu minuun! minä haluaisin huutaa. - Tässä minä olen, tässä näin! Olen kolmekymmentäkolmevuotias. Inhoan juhlapyhiä. Pidän puolikuivasta kuohuviinistä. En halua lasta. Näe minut sellaisena kuin olen! Vai pystytkö hyväksymään sitä, että tällainen minä olen enkä tule muuttumaan? Olenko silti rakastamisen arvoinen?"

Äidin ja Astan välinen suhde on etäinen ja valheellinen ja molemmat osapuolet ovat ladanneet sen täyteen erilaisia toiveita ja odotuksia, ehkäpä syvimmiltään rakastetuksi tulemisen näkökulmasta. Äiti näyttäytyy kontrolloivana, Asta rakkautta epätoivoisesti kerjäävänä ja kerjäämiseensä turhautuneena. Näyttää siltä, että oikeaa yhteyttä näiden kahden ihmisen välillä ei ole:

"Hän rakastaa minua. Se, ettei hänen rakkautensa lähennä meitä, tekee minut sekapäiseksi surusta. Ei ole olemassa mitään tietä häneen. Hän istuu siinä, mutta hän ei ole täällä. Hän puhuu välillemme turvallista muuria, sillä hiljaisuus voisi paljastaa meidät."

Vaikka Asta toivoo, että äiti voisi nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ajatus on myös äärimmäisen pelottava. Asta toisaalta toivoo, että hänen elämässään olisi joku - äiti, Ari tai joku muu - joka tekisi päätökset hänen puolestaan, ettei hänen itse tarvitsisi olla vastuussa tai ylipäätään edes ajatella asioita, että hän voisi vain sulautua johonkuhun ja jollain lailla kadota. Kuitenkin samalla hän haluaa olla oma itsensä, löytää itsensä ja taistella omien rajojensa puolesta. Äitisuhde näiden ajatusten kontekstissa on äärimmäisen vaarallinen, sillä Astasta tuntuu, että äiti voisi nielaista hänet kokonaan: "En aio kertoa hänelle mitään itsestäni. Jos kerron, hän saa minusta otteen ja olen mennyttä."

Muita mahdollisia tapoja olla suhteessa vanhempiensa kanssa esitellään romaanin muiden henkilöhahmojen kautta. Astan homokaveri Jätski on sitä mieltä, että Astan odotukset äitiään kohtaan ovat liialliset. Jätski käy hoitokodissa tapaamassa omaa äitiään ja pitää yllä äitiinsä etäisen vetäytyvää suhdetta - näennäisesti heillä on hyvät välit, mutta syvyyttä suhteessa ei ole. Eikä Jätski sitä ehkä kaipaakaan, sillä hän ohjeistaa Astaa näin:

"Kaikilla on omat ongelmansa niitten kanssa. Sun vika on se että sä odotat jotain mahdotonta niitten taholta. Vanhemmat nyt vaan niksauttaa lapsen maailmaan, antaa sille elämän, niin kuin juhlallisesti sanotaan. Sen jälkeen niiltä ei kannata odottaa enää mitään erityistä. Antaa niitten kököttää koloissaan ja olla seniilejä."

Jätskin ehdottama lähestymistapa ei kuitenkaan riitä Astalle, joka haaveilee saippuasarjamaisesta kohtauksesta, joka katharttisesti puhdistaisi hänen ja hänen äitinsä välit, kohtauksesta, jossa he näkisivät toisensa rehellisesti ja jonka jälkeen "äiti muuttuisi aivan eri ihmiseksi". Odotukset ovat siis korkealla - ja varsien naiiveja.

Myös Astan pikkusisko Silja kertoo, miten hän on ratkaissut asian omalta osaltaan:

"Mulla itselläni kesti kauan ennen kuin mä uskalsin alottaa tekemään sellasia ratkaisuja kun halusin, äidistä ja isästä välittämättä. Kerran mä aloin miettiä mitä kaikkea mä voisin tehdä jos ne olis kuolleet. Lista oli kuule pitkä. Sitten mä tajusin etten mä voi jäädä odottamaan niiden kuolemaa elääkseni itse. Mähän saatan nimittäin kuolla ennen niitä. Mä päätin elää niin kuin ne olis kuolleet."

Siljan toimintamalli hämmentää Astaa, jonka mielestä ajatus on törkeä: hän on tyrmistynyt Siljan sanomisista, mutta tunnistaa itsessään myös kateutta pikkusiskon rohkeutta kohtaan.

Avoimien ovien päivä siis käsittelee aikuiseksi kasvamista, muista ihmisistä irtautumista ja omaksi itsekseen tulemista - erillisyyden hyväksymistä ja sen kanssa sinuiksi tulemista, vaikka eksistentiaalinen yksinäisyyden ja tyhjyyden pelko erillisyyden ääärellä hengittäisikin niskaan. Asta voi tehdä ratkaisut lopulta vain itsensä osalta, äidistä, lapsuuden perheestään tai ex-mies Arista hän ei voi kantaa vastuuta. Tämän näkeminen tai hyväksyminen ei ole helppoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti