"Tiedän, ettei niin saisi tehdä, mutta tunnen silti houkutusta aloittaa lopusta."
Like 2010. Alkuteos Educazione siberiana, 2009. 389 s.
Nicolai Lilinin Siperian opetukset on aihepiirinsä puolesta todella mielenkiintoinen omaelämäkerrallinen romaani. Tapahtumat eivät sijoitu Siperiaan, kuten nimestä voisi kuvitella, vaan Transnistriaan, Moldovan itäiseen osaan, joka Neuvostoliiton hajottua on ollut jäätyneen konfliktin tilassa ja joka Ukrainan tilanteen myötä on viime aikoina tullut silloin tällöin esiin uutisoinnissa.
Lilin on kasvanut Transnistriassa ja taistellut Tsetsenian sodassa, ja Siperian opetukset kertoo lähinnä lapsuudesta ja nuoruudesta rikollisyhteisössä transnistrialaisessa pikkukaupungissa. Siperia-viittaus liittyy rikollisyhteisön etniseen taustaan - Neuvostoliiton aikana erinäisiä ihmisryhmiä siirrettiin mielivaltaisesti maan osasta toiseen, siperialaisia siirrettiin Transnistrian alueelle.
Romaanin ensimmäinen osio on suorastaan kulttuuriantropologista kuvausta siperialaisyhteisöstä monimutkaisen oloisine sääntöineen, koodeideen ja kulttuureineen. Yhteisö näyttäytyy tiiviinä ja hierarkkisena, myös paradoksaalisella tavalla turvallisena ja suojaa antavana. Kaupunki on jaettu vyöhykkeisiin, joita hallinnoivat eri rikollisjoukkiot. Siperialaiset rikolliset asuvat Alajoella ja he ovat kaupungin vanhin rikollisryhmittymä. Lyhyesti jonkinlaisen kuvan siperialaisten rikollisten kulttuurista saa seuraavasta katkelmasta:
"Me Alajoen pojat elimme ihan oikeasti siperialaisten rikollisten oppien mukaan, meillä oli vahva, pakanavaikutteista ammentava ortodoksinen usko, ja tapojemme tähden muut kaupunkilaiset kutsuivat meitä yleisesti 'Siperian kasvateiksi'. Emme kiroilleet, emme koskaan häpäisseet Jumalan tai äidin nimeä emmekä puhuneet epäkunnioittavasti vanhuksista, raskaana olevista naisista, pikkulapsista, orvoista tai vammaisista. Pysyimme ojennuksessa, eikä meillä ollut edes tarvetta kiroilla muiden kaupunginosan ikätovereiden tavoin tunteaksemme itsemme aikuisemmiksi, sillä meitä kohdeltiin rikollisyhteisöön kuuluvina; olimme ihan oikea alaikäisistä koostuva joukko, jonka keskuudessa vallitsi sikosmallin mukainen hierarkia ja jolla oli omat, aikuisten rikollisten määräämät vastuualueensa."
Maailma on täynnä väkivaltaa, mutta se on niin luonteva ja luonnollinen osa sitä, etteivät yhteisön jäsenet kyseenalaista sitä vaan kasvavat siihen sisään. Kaikilla on aseita - veitsiä, tuliaseita ja erinäisiä lyömäaseita - mutta niidenkin käytölle on oma, tarkka säännöstönsä. Tappelutilanteita tulee usein, eivätkä eri rikollisryhmien väliset yhteenotot ole mitään kevyttä nujakointia, vaan niissä taistellaan henkensä puolesta.
Kaupunki näyttäytyy rajautuneena eri vyöhykkeisiin, joilla vallitsevat omat tapansa ja lakinsa riippuen siitä, minkä rikollisryhmän vallassa ne ovat. Tapakulttuurikuvaus tarkkoine rajoineen - paitsi alueittain myös sallittujen tekojen ja käytettävän kielen osalta - tuo mieleen romanikulttuurin säännöstön: maailmassa on puhtaita ja saastuneita asioita, puhuttelusäännöt ovat tarkkoja ja niin edelleen.
Rakenteeltaan romaani on varsin rönsyilevä. Meneillään olevien tapahtumien kerronnan katkaisee usein jokin sivukertomus, josta sitten palataan nykyhetkeen, välillä rönsytään taustoittamaan muiden henkilöiden historiaa, ja tapakuvausselitykset lävistävät koko kerronnan mutta eivät ole romaanin alun jälkeen enää samalla tavoin kerronnan keskiössä. Moniaalle haarautuva tarinallisuus havainnollistaa myös kulttuuria itseään - sitä, kuinka tarinoiden avulla rakennetaan kulttuurisen identiteetin jatkuvuutta sukupolvelta toiselle ja luodaan ryhmälle yhteistä historiaa, yhteistä suurta kertomusta.
Lukijan silmien eteen avautuu yksi versio Neuvostoliiton lopun ja sen lopun jälkeisen ajan historiasta ja alakulttuureista maantieteellisesti sellaisesta näkökulmasta, jonka olemassaolo tulee jollain lailla yllätyksenä. Myös koska kuvauksen keskipisteenä on rikollisyhteisö, romaani tarjoaa sellaista (fiktiivistä) historiankirjoitusta, jota ei valtavirtakirjoissa kerrota, sellaisen ryhmän äänellä, joka ei juuri tavallisen yhteiskunnan jäsenen korviin kuulu.
Sisältönsä puolesta Nicolai Lilinin Siperian opetukset on ällistyttävän kiehtova teos maailmaan, jota kertojan mukaan ei enää ole - rikolliskulttuurikin joutui murrokseen ja vanha tapakoodisto ja kunniakäsitys sekä tiukka käsitys oikeasta ja väärästä murenivat uuden sukupolven ottaessa vallan. Kansitekstin mukaan kirjoittaja itse jätti Transnistrian rikollisyhteisön taakseen ja muutti aikuisiällä Italiaan, jossa toimii tatuoijana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti