"Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin."
WSOY 2011. Alkuteos Lasnamäe lunastaja, 2009. 141 s.
Mari Saatin Lasnamäen lunastaja on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008. Takakanteen poimitussa kritiikkisitaatissa todetaan, että Mari Saatin tekstissä "mitä tavallisin arki saa runollista väriä ja mystisiä ulottuvuuksia". Myös romaanin aihe on kiinnostava, ajankohtainen ja yhteiskunnallinen: on vironvenäläinen yksinhuoltajanainen ja hänen teini-ikäinen tyttärensä, taloudellisia ongelmia ja niihin ratkaisuna se, että äiti ryhtyy myymään itseään.
Ainekset lukijan mielenkiinnon herättämiseksi siis todellakin ovat koossa, mutta romaani ei missään vaiheessa oikein kasva ainestensa mittaiseksi. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi - he eivät herää eloon realismin kautta, he eivät ole tarpeeksi syvällisiä, jotta kritiikkisitaatin lupaus toteutuisi. Romaani on ohut myös sivumäärältään, mikä asettaa odotukset novellistisen tiiviistä ilmaisusta, mutta sekin jää puolitiehen. Ratkaisut ovat jokseenkin itsestään selviä, kuten esimerkiksi teoksen rotta-motiivi: yksinhuoltajaäidin Sofia-tyttären ystävällä on häkkirotta, joka rinnastuu Viron kansalaisiin - molemmat ovat häkissä häkin asettamin mahdollisuuksin ja rajoin.
Ehkä romaanin ongelma on se, että se ei lopulta kuitenkaan kerro mitään uutta tai millään lailla uudella tavalla. Lisäksi ärsyynnyin sinä-passiivista. En tiedä, miten viroksi on tapana ilmaista passiivisia rakenteita (eli millaisen suomennosratkaisun suomentaja on näissä kohdin tehnyt), mutta useassa kohdassa, muuallakin kuin henkilöhahmojen repliikeissä toistuvana ilmiönä ärsyynnyin tämankaltaisista:
"Mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei osannut, ei pystynyt kuvittelemaan. Niin kuin koulussa, kun hän oli pieni eikä aluksi ymmärtänyt miten kirjaimista tulee sana. Ja kuka sen voisi kuvitella? Että rakastaisit vaikka jotain murhaajaa yhtä lailla kuin omaa pientä, hyvää tytärtäsi?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti