"Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes."
WSOY 2011. 344 s.
Katja Ketun Kätilö ei mielestäni ole todellakaan helpoimmin lähestyttäviä romaaneja. Aihe on mielenkiintoinen: Lapin sota. Samoin näkökulma - aihetta tarkastellaan suurimmalta osin naispäähenkilön, kätilön näkökulmasta. Mutta kieli! Romaanin kieli on vahvasti murteellista, mikä tuo mieleen Timo K. Mukan Maa on syntisen laulun. Lisäksi tyyli on voimakkaan kansanomaisen alatyylistä, siis ronskia.
Katse ei niinkään ole henkilöhahmojen korostunein tapa havainnoida ympäristöä, vaan huomio kiinnittyy usein hajuihin, asiat "onkaavat" ja "lemuavat". Esimerkiksi Masha-tytön kerrotaan tuoksuvan "suoyrteille ja enkelten kuselle". Luonnonyrtit ja kansanlääketiede - luonnollisestikin kätilön ammattiin liittyen - kehystävät päähenkilön kokemusmaailmaa ja kielikuville on tyypillistä ylevän ja alhaisen groteski yhdistäminen. Kuolleen miehen vuonolla olevaa mökkiä kuvataan ruveksi maan kamaralla ja "kuin maaäidin kohdustaan pieraisemaksi vuorensirpaleeksi". Muutoinkin kuvaus on voimakkaan naturalistista. Esimerkiksi päähenkilö kuvailee itseään itsetietoisuuden hetkellä seuraavaan tapaan:
"Minä en ole karvahorsma enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikunnanpoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. Kun en ole."
Edellä mainitut seikat saivat minut lähes luovuttamaan romaanin lukemisen, mutta tahdonvoimalla jatkoin eteenpäin - ja jossain vaiheessa tarina vei mukanaan eikä kirjaa enää voinut laskea kädestään.
Päähenkilönä on siis jo kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ylittänyt kätilönainen, jolla ei juuri ole mieskokemuksia. Kätilö kohtaa puolisaksalaisen sotilaan, Johann Angelhurstin, ja he rakastuvat - mutta tarina ei ole siirappia tai millään lailla suoraviivainen. Kätilö hakeutuu Johannin, hänelle suomalaisittain Johanneksen, perässä Titovkan vankileirille itärajan tuntumaan. Toisaalla romaanissa kulkee kätilön ja sotilaan tarinalinja, toisaalla sodan kuvaus henkilötasolla eri näkökulmista.
Rakkaudesta ja rakastumisesta kasvaa vahva, naturalistinen, eläimellinen kertomus, jota kehystää sota olosuhteineen ja rooleineen. Sotakuvaus on moniulotteista ja sekä tunnelmiltaan että näkökulmiltaan täysin erilaista kuin vaikkapa Tuntemattomassa sotilaassa. Kätilössä ei ole lainkaan taistelukuvausta vaan sota näytetään rintamalinjan sisäpuolelta: on vakoilua ja erilaisia rintamalinjoja maan sisällä, on naisen asema ja rooli vankileirillä, on ihmiskokeita ja muunkinlaista kuolemaa kuin rintamakuolema, on piristeitä, päihteitä ja lääkkeitä, joita ihmiset käyttävät selvitäkseen sodasta henkisesti tai kyetäkseen pakenemaan todellisuutta toisenlaisiin kuviin.
Adolfiini-huume on suosittua ja sitä syötetään myös kätilölle:
"Todellisuus pakeni parakinseiniä pitkin salamoiden loisteessa. /--/ Vajosin syvälle uneen, jossa laihat naiset nousivat Titovka-joesta nahka nurinpäin käännettynä, käyräpolviset sotavangit tanssivat vastavalossa, suolla mustalintu kantoi nokassaan kuollutta koiranpentua ja palava silmä huohotti Pelastuvuoren päällä. Näin kuvia, joita en milloinkaan myöhemmin nähnyt ja näin kuvia, jotka olivat suoraan tulevasta vaikken sitä vielä tiennyt. Miten se on mahdollista, sitä en osaa selittää." Myös saksalaisen Johanneksen todellisuudentajun hämärtymistä, sotaneuroosia ja päihteidenkäyttöä kuvataan hienovireisesti.
Romaanin todellisuus rakentuu erilaisista kuvista: on maailma, joka voidaan nähdä selvin päin, on maailma, joka nähdään huumeiden läpi, on sodan maailma ja arjen maailma, miesten maailma ja naisten maailma, ja edellä mainittujen lisäksi Johannes valokuvaa - on maailma, joka on vain hänen kuvissaan: kuvien maailman todellisuus ja harhaisuus astuu tarkasteltavaksi eri näkökulmista riippuen katsojasta.
Kun romaaniin uskaltaa astua tarpeeksi syvälle, se ei päästä otteestaan. Pohjoisen miljöö Lapissa ja Jäämeren rannalla alkaa tuntua todelliselta ja henkilöhahmot moniulotteisilta - tarina itsessään sellaiselta, että sen haluaa lukea loppuun, selvittäää, miten eri juonisäikeet kietoutuvat toisiinsa. Katja Ketun Kätilö on hieno ja vaikuttava romaani, sille kannattaa antaa mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti