"Amal olisi halunnut katsoa sotilasta silmiin lähempää, mutta hänen otsaansa painava rynnäkkökiväärin piippu ei sallinut sitä."
Like 2010. Suom. Pauliina Klemola. Alkuteos Mornings in Jenin, 2010. 351 s.
Susan Abulhawan romaani Jeninin aamut kertoo vaiettua historiaa vaikuttavasti. Romaanin keskiössä on palestiinalaisen Amalin ja hänen perheensä ja sukunsa elämä. Romaanin aikajänne alkaa 1940-luvulta ja jatkuu 2000-luvulle saakka.
Israelin ja Palestiinan tilanne vaikuttaa lähes mahdottomalta, ja Abulhawan romaani avaa sitä palestiinalaisesta näkökulmasta, jota ei juurikaan käsitellä mediassa. Romaanissa sivutaan myös israelilaisnäkökulmaa, mutta ennen kaikkea tämä on palestiinalainen tarina.
Varsinkin romaanin alkupuolen kuvauksessa on paljolti samaa tunnelmaa, kuin J. M. G. le Clézion Nobel-romaanissa Autiomaa (1980). Alkupuoli esittelee kansan ja henkilöt, joilla on juuret, historia, perinteet ja omat tapansa. Israelin perustaminen ajaa kansan ja yksilöt tilanteeseen, jossa muu maailma ei tunnusta heitä eikä heidän identiteettiään. Amalistakin tulee irrallinen ja hänen elämästään epävakaa:
"Samalla kun yritin astella vakaasti elämässä, jota epävarmuus vapisutti, opin tekemään rauhan nykyisyyden kanssa katkaisemalla tietämättäni rakkaussiteet menneisyyteen. Varttuessani improvisoitujen unelmien ja abstraktien kansalliskaipausten maisemassa kaikki tuntui minusta väliaikaiselta. Minkään ei voinut luottaa kestävän, ei vanhempien, sisarusten eikä kodin. Ei edes oman ruumiinsa, niin voimaton kuin se oli luoteja vastaan."
Kuolema muuttuu arkiseksi, hyökkäykset, uhka ja vallankäyttö tavanomaiseksi. Amalin lapsuus loppuu, kun hän pääsee pakolaisleirikaupungista opiskelemaan orpotyttöjen sisäoppilaitokseen, minkä jälkeen hän saa stipendin Amerikkaan. Amerikan-ajan kuvaus on länsimaisesta lukijapositiosta katsottuna helpompaa tekstiä, sillä identiteettikriisi on universaali aihe, olivatpa sen syyt lopulta mitkä tahansa:
"--surkeista lähtökohdista ponnistanut palestiinalaistyttö jäi jalkoihin kiireessäni tulla hyväksytyksi ja löytää merkitys elämälleni Lännessä. Turrutin herkkyyteni maailmalle ja ahtauduin amerikkalaiseen lokeroon ilman menneisyyttä. Elin ensimmäistä kertaa ilman uhkia ja sodan sakkaa. Elin vapaina sotilaista, vapaana perityistä unelmista ja käsiäni kiskovista marttyyreista. -- Minusta kuoriutui luokittelematon arabialais-länsimaalainen hybridi, juureton ja tuntematon. -- Jossain Amerikan-elämäni pohjalla kareili häpeä siitä, että olin pettänyt perheeni - tai pahempaa, itseni. Antauduin kuitenkin amerikkalaisten tavoille ja otin heidän vapautensa omikseni."
Romaanin avartavinta antia on kuitenkin palestiinalaisen kulttuurin ja tapojen kuvaus. Abulhawa kirjoittaa myös jonkin verran arabian kielestä:
"Arabialaisessa maailmassa kiitollisuus on kokonaan oma kielensä. 'Allah siunatkoon käsiä, jotka antavat tämän lahjan', 'Kauneus on sinun silmissäsi, jotka pitävät minua sievänä', 'Pidentäköön Jumala elämääsi', 'Vastatkoon Allah aina myöntävästi rukouksiisi', 'Olkoon seuraava ateria, jonka meille valmistat, poikasi häiden - tyttäresi valmistujaisten - äitisi toipumisen kunniaksi', ja niin edelleen; loputon ketju rukouksenomaista kiitollisuutta. Koska kulttuuritaustani on tuo, pelkkä 'kiitos' on aina tuntunut riittämättömältä ilmaisulta, joka saa ääneni kuulostamaan kitsaalta ja epäkiitolliselta."
"Arabian kieli on oikeastaan tanssia. Kävellessäni metallinpaljastimen läpi pöydän takana olevalle miehelle ojennettiin teetä. Hän sanoi teentuojalle: 'Allah siunatkoon kätesi', ja tämä vastasi: 'Samoin sinun kätesi, ja pitäköön Allah sinut aina armossaan.' Kutsuja ja vastauksia, jotka tanssivat ilmassa."
Jeninin aamut voisi olla hyvinkin katkera romaani, mutta Abulhawa kirjoittaa ilmavasti, osin jopa runollisesti. Kertomus peilautuu jatkuvaa kuoleman läsnäoloa vasten, joten mittakaava on suurempi kuin yksittäinen ihmiselämä.
Poliittisimmillaan Abulhawa on kirjoittaessaan juutalaisten ja palestiinalaisten suhteista:
"Hän katseli vaiti todisteita siitä, minkä israelilaiset tietävät jo muutenkin: että heidän historiansa on kyhätty palestiinalaisten luista ja perinteistä. Sinne tulleet eurooppalaiset eivät tunteneet sen enempää hummusta kuin falafeliakaan, mutta myöhemmin he julistivat ne 'aidoiksi juutalaisiksi ruokalajeiksi'. He väittivät Katamonin huviloita 'vanhoiksi juutalaistaloiksi'. Heillä ei ollut vanhoja valokuvia tai muinaisia piirroksia esivanhemmistaan, jotka olivat eläneet sillä maalla, rakastaneet sitä ja istuttaneet siihen. He tulivat vieraista maista ja kaivoivat Palestiinan maaperästä kanaanilaisten, roomalaisten ja osmanien kolikoita ja myivät ne omina 'juutalaisina muinaisjäännöksinään'. He tulivat Jaffaan, löysivät vesimelonin kokoisia appelsiineja ja sanoivat: 'Katsokaa! Juutalaiset tunnetaan appelsiineistaan.' Mutta ne appelsiinit olivat palestiinalaisten vuosisatojen saatossa täydelliseksi hioman sitrustenviljelyn tulosta."
Kuitenkin historiaa katsotaan myös jumalallisen ironian läpi, eikä romaani ole erityisen syyttelevä, pikemminkin toteava:
"Koko hänen perheensä oli murhattu toisen maailmansodan holokaustissa. Mieleeni iski katkerat hampaansa se ironia, että myös minun äitini -- oli selvinnyt verilöylystä jossa oli tapettu melkein koko hänen perheensä. Jälkimmäinen vain tapahtui edellisen vuoksi, ja se alleviivasi mielessäni sen eittämättömän totuuden, että palestiinalaiset maksoivat juutalaisten holokaustin hinnan. Juutalaiset tappoivat äitini perheen, koska saksalaiset olivat tappaneet Jolantan perheen."
Jeninin aamujen aloitus on hieman tahmea, mutta kun juoni pääsee vauhtiin, romaania ei malta laskea käsistään. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kertomus siitä, millaisissa todellisuuksissa maapallolla eletään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti