Teoksessa Elvi Sinervo & Arvo Turtiainen: Kellopoijut, Kansankulttuuri 1950. 100 s.
Elvi Sinervo (1912-1986) on avoimesti poliittinen kirjailija, joka on suorasanaisesti arvostellut sortoa, ajanut ihmisoikeuksia ja puolustanut heikkoja. Olen aiemmin tutustunut Sinervon proosaan: pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) on yksi lähihistorian suhteen silmiä avaavimpia teoksia, joita olen lukenut; romaani Viljami Vaihdokas (1946) puolestaan yhdistää onnistuneesti kerrontaansa satumaisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä. Elvi Sinervo kuului vasemmistolaiseen Kiila-ryhmittymään ja istui jatkosodan aikana vankilassa.
Runokokoelma Oi lintu mustasiipi on julkaistu vuonna 1950. Kokoelman runot ovat poliittisia ja syvästi humaaneja sekä kantaaottavia. Runoissa kuuluu sorrettujen ja voimattomien ääni, ja sen olemassaolo hallitsevia ja vallassa olevia vastaan oikeutetaan. Tällainen näkökulma saattaa kuulostaa vanhanaikaiselta tai avoimen kommunistiselta (ja kyllä, kokoelmassa on myös runo Ylistän neuvostoihmistä sekä SKP:lle omistettu runo Kivinen laulu), mutta kokoelman viesti ei ole vanhentunut.
Luokkaerot ovat jälleen kääntyneet kasvuun Suomessa, mistä on kriittisesti uutisoinut jopa Taloussanomat (Kun keskiluokka petettiin, 25.9.2013). Taloussanomien artikkeliin on haastateltu Helsingin yliopiston poliittisen historian professoria Pauli Kettusta, joka toteaa keskiluokan tyytymättömyyttä pidettävän useasti fasismin ja kansallissosialismin nousun taustana. Ja varsin fasistista diskurssia näkee nykyään uutisoitavan kotimaan mediassa viikottain.
Paitsi että Oi lintu mustasiipi on ajankohtainen yleisen diskurssin muutoksen sekä sen, mihin se saattaa johtaa, kannalta, täytyy muistaa myös runojen kirjoittamisajan konteksti - sota, joka oli vastikää muuttunut nykyhetkestä osaksi mennyttä. Tällä hetkellä Suomessa tai Euroopassa ei ole sotaa, mutta maailmassa on - eikä Välimeren eteläranta edes ole kovin kaukana. Kuitenkin niin sanotun maahanmuuttokriittisyyden saatua ääntään kuuluviin yllättävän monikin tuntuu olevan sitä mieltä, että Suomen ei pidä auttaa sotaa pakenevia ihmisiä ottamalla heitä asumaan tänne. Sinervon runoissa sota tulee lähemmäs, henkilökohtaisen kokemuksen tasolle - ja Suomeen, mikäli maantieteellisyys merkitsee.
Esimerkiksi runossa Elokuu 1945 sota on vielä hyvin lähellä: "Katso kuinka onnellinen olen / ja kuinka ihana on vanha maa. / Sillä tänään on rauha. / Poikani, ei ole sotaa enää. / Anna minun itkeä onnesta / sinun tulevaisuutesi tähden." Muistammeko me, että nykyäänkin on ihmisiä, jotka voivat itkeä onnesta siitä syystä, että on rauha?
Runo En tiedä rakastettuni hautaa puhuu naisen suulla, jonka mies on tapettu, "koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan". Runo on hyvin radikaali sekä naiskuvaltaan että aatteelliselta positioltaan, onhan se täynnä vastarintaa valtaapitäviä vastaan. Kokonaisuudessaan runo kuuluu näin:
He tappoivat miehen, jota rakastin,
koska hän taisteli tyhmyyttä vastaan.
En tiedä rakastettuni hautaa,
sillä he kuoppasivat hänet kuin rikollisen.
Mutta kun hyväilen maata,
hyväilen rakastettuni ruumista.
En voi olla rakastamatta eläviä miehiä,
sillä vereni on punaista ja virtaa nopeasti.
Mutta yhden sinä tiedät, kuollut rakastettuni:
rakastan vain sellaisia kuin sinä,
viisaita ja pelottomia,
veljiäsi.
Tässä on sellaisen vastarinnan asenne, jota ei voi nujertaa, ehdottomuus, joka ei katoa.
Kokoelmassa on myös paljon runoja, joissa käsitellään sukupolvien jatkuvuutta, lapsuutta ja äitiyttä sekä perhesiteitä. Runosta Tuutulaulu syntymättömälle välittyy asenne, että menneisyyden pahat teot täytyy ne eläneiden ihmisten kantaa, ei siirtää taakkaa eteenpäin uusille sukupolville: "Mitä täällä elin äsken vasta, / sulle, syntymätön, kerro en. / Säästän huomispäivän ihmislasta / siitä, minkä eli eilinen."
Sukupolvien kiertoon ja velvoitteisiin ottaa kantaa runo Suuri rumpu, jonka puhujana on vanha nainen nimeltä Maammo Runontekijä: "Synnytin lapseni levottomien pilvien alla. / Oman itseni vuoksi heidät synnytin. / Kipuni ei lunastanut heitä kärsimyksiltä / enkä kyennyt heitä paljossa neuvomaan, itsekin vähätietoinen. / Siksi en lapsiltani mitään pyydä, en kunniaa, en rakkautta, en vanhuuteni turvaa." Runo päättyy säkeisiin "He ovat kaltaisiani, Ehdottomien sukua. / Riemuitsin kuin jumala / kun heidät loin".
Kannanottoja materialismiin ja tasa-arvoon tulee hienosti esiin runoissa Rakastin ja Kun tuomarit tulevat. Rakastin-runon puhuja luettelee runossa monenlaisia ihmisiä, joita hän on rakastanut. Lopussa tulee ilmi kuitenkin yksi ryhmä, jota puhuja ei ole rakastanut: "niitä, jotka vähän käsiinsä koottuaan / pelkäsivät senkin menettävänsä / tai katselivat lisää saadakseen. // Minulle he olivat kuin umpinaisia pulloja, / joista ei mitään saa, / joihin ei voi mitään lisätä."
Siinä missä Rakastin-runossa osoitetaan suoraan ryhmä, jota puhuja ei rakasta, Kun tuomarit tulevat -runossa todetaan hyväuskoisuuden liiallisen ymmärtämisen ajan olevan ohi: "Minä joka olin -- / vihankin unohtanut ja tullut liian alttiiksi kaikkea ymmärtämään, / minä joka selitin heidän julkeutensa typeryydeksi / ja heidän loputtoman ahneutensa huonosta kasvatuksesta johtuvaksi, / en enää näe ihmistä heissä. Olioita he ovat. // Ymmärtämisen aika on ohi. Kun tuomarit tulevat -- /---/ älköön silloin merkitkö mitään, että nainen synnytti heidät ihmisiksi, / vaan tuomittakoon heidät heidän tekojensa mukaan."
Mutta kuitenkin, ehkäpä ennen lopullisten tuomareiden tulemista, Ihmisen huuto -runon sanojen mukaan, "vielä on aikaa sytyttää tulet pimeyttä vastaan, / vielä on aikaa eroittaa ystävä vihollisesta, / vielä on aikaa puhua, jotta eivät aseet puhuisi, / vielä on aikaa huutaa ihmisen äänin: / E i !"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti