"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi."
WSOY 2020. 349 s.
Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa on alaotsikoitu vaellusromaaniksi, ja sellaisesta on kyse. Romaani kertoo Norjaan saksalaissotilaiden mukaan töihin lähteneiden naisten tarinan Lapin sodan loppumetreiltä ja sodan päätyttyä. Romaanin päähenkilö on Irene, jonka syyt lähteä Norjaan keriytyvät hiljalleen auki tarinan edetessä.
Romaanin alkutilanteessa viimeiset saksalaissotilaat pakenevat Norjasta laivoilla kohti Saksaa, ja suomalaisnaiset voivat koettaa päättää, mitä tehdä tilanteessa: osa pyrkii mukaan laivoihin, osa lähtemään kohti kotimaataan, osa ei osaa päättää, mitä tehdä, ja niinpä he ovat Norjassa, kun sota päättyy ja norjalaissotilaat ottavat heidät sotavangeiksi. Varsinaista päätösvaltaa omaan elämäänsä naisilla ei ole, vaan valinnanmahdollisuudet näyttäytyvät pikemminkin sattumina. Valinnanmahdollisuuksien ja ylipäätään mahdollisuuksien tematiikka on romaanissa keskeistä:
"Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Molemmat pelkäsivät mutta eri asioita, toiset tien raskautta ja toiset odottamisen pituutta. Siksi tärkeintä oli vain päättää, sillä odottaminen ja kulkeminen olivat yhtä oikeita tai vääriä valintoja."
Irene päätyy sotavangiksi, mutta hänen varsinainen vaelluksensa alkaa sotavankikuljetuksesta: naisia lähdetään huhujen mukaan kuljettamaan lava-autoilla Etelä-Norjaan, josta he olettavat joutuvansa laivoilla Hankoon suomalaisten vankileireille - ovathan he tilanteen muututtua muuttuneet asevelikansan tukijoista vihollisarmeijan tukijoiksi, joten häävi kohtalo heitä ei Suomessa odottaisi.
Auto, jonka kyydissä Irene on, kuitenkin odotustenvastaisesti valitsee toisen reitin: kuljettaja vapauttaa naiset tunturiin ja osoittaa tieto kohti Suomea. Naisten vaellus alkaa - mutta kohti mitä? Mistä he ovat Norjaan lähteneet ja mistä syistä? Voivatko he palata koteihinsa ja entiseen elämäänsä - onko koteja ja entistä elämää olemassa? Kuinka heidät, "saksalaisten huorat", otettaisiin vastaan?
Irenen elämä aiempine valintoineen ja olosuhteineen valottuu hiljalleen matkan aikana. Takaumat aiempiin vuosiin syventävät Irenen henkilökuvaa. Yksinäisyys, avioliitosta huolimatta, on ollut Irenen osana jo ennen Norjaan lähtöä:
"Tahtoisin joskus tulla huoneeseesi, istua sänkysi laidalle ja silittää synkkyyttä pois ohimoiltasi. Voisin sanoa, että kaikki muuttuu varmasti pian paremmaksi. Että odotan sinua kyllä, mutta ei kukaan yksin jaksa olla kauaa onnellinen. En ole koskaan ollut hyvä onnellisena olemisessa. Ehkä meistä kumpikaan ei ole? - - Sitä kaipaan, että ei täytyisi täyttää tätä taloa yksin. Henrikistäkin voisimme puhua, edes kerran. Sen surun sinä olet varastanut kokonaan itsellesi, eikä minulle jäänyt itkua itkettäväksi."
Ei kertonut katuvansa on hieno romaani muutoksista, joita ei voi hallita, ja valinnoista, jotka on tehtävä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti