Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

"Tulivuori, joka oli nostanut Taratuan Tyynen valtameren syvyyksistä, oli nukkunut jo puoli miljoonaa vuotta."

Weilin+Göös 1973. Suom. Matti Kannosto. Alkuteos Childhood's end, 1967. 257 s.

Dystopiakirjallisuus kiehtoo minua, mutta näin scifiä scifiä en ole aiemmin lukenut, mikäli Linnunradan käsikirjaa liftareille (1979) ei lasketa mukaan. Lapsuuden loppu kertoo ihmiskunnan tuhosta, homo sapiens -rodun lopusta. Mittakaava on maailmankaikkeudellinen.

Romaanin alussa eletään kylmän sodan ja avaruuskilpailun aikaa. Suurvallat kilpailevat teknologisilla innovaatioillaan avaruuden valloittamisen ensiaskelista, maan pinnalla eletään ydinsodan uhkaa. Ennen kuin kumpikaan osapuolista ehtii avaruuteen tai painamaan pomminappulaa, avaruusalukset saapuvat maahan mukanaan ihmisälyä huomattavasti kehittyneempiä olentoja. Mitä he haluavat? Mihin he lopulta pyrkivät?

Juoni ei ole romaanin oleellisin osa, kiinnostavampaa on mittakaava ja sen herättämät ajatukset. Ihmisrotu on tottunut olemaan hierarkiansa huipulla (uskontojen jumalat poissulkien - mutta nekin ovat kuitenkin olleet osa inhimillistä käsitejärjestelmää tai ainakin sen reunamilla, kulttuurisesti tuttuja), mutta Ylivaltiaiden saapuminen ja sitä seuraava tapahtumakulku siirtää huipun sijainnin jonnekin huomattavan kauas. Avaruuden valloittaminen näyttäytyy naurettavan pienenä näpertelynä, kun oma planeetta tulee valloitetuksi. Käytännön kokemus suhteellisuusteoriasta mullistaa inhimillisen käsityksen ajasta. Identiteetin, yksilöyden ja persoonallisuuden rajojen murtuminen poistaa inhimillisen yksinäisyyden, mutta se poistaa myös inhimillisyyden.

Tuhoon on monta tietä. Ihmiskunta pelastuu itsetuholta, jonka partaalla se on, mutta samalla se ohjataan toisenkaltaiseen itsetuhoon, jota se ei osaa ennakoida. Clarken hahmottelema tie ihmiskunnan tuhoutumiseen on scifiä ja seikkailua ulkoisilta puitteiltaan, mutta ihmisen toiminnan kuvauksena tilanne ei välttämättä ole kaukana nykymaailmasta.