Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja.

 

"'Pilkun piti vaieta silloin kun kapteeni Pleje (kuulustelija) lukisi kirjeet /.../ Mutta kun Edgar ja Georg avaisivat kirjeet, pilkun piti huutaa.' (Herta Müller, Sydäneläin 1996), ja sen takia elämäkerta on mahdoton."

Schildts & Söderströms 2013. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Oktober i Fattigsverige. Dagbok, 2012. 331 s.

Susanna Alakoski on käsitellyt köyhyyttä romaaneissaan Sikalat (2007) ja Hyvää vangkilaa toivoo Jenna (2010). Köyhän lokakuu on fragmentaariseen päiväkirjamuotoon kirjoitettu teos, jossa kirjoittaja ottaa kantaa köyhyyteen ja koettaa samalla hahmottaa elämäänsä yhteiskunnan hänestä ja hänen lapsuuden perheestään kirjoittamien asiakirjojen kautta. Asiakirjamateriaalia hänellä on käytettävissään noin kuusisataa sivua, eikä siinä edes ole kaikki.

Keskiössä on köyhyys. Asiakirjat eivät heijastele kirjoittajan omia muistoja tai kokemuksia, ne näyttävät tapahtuneen omasta näkökulmastaan ja lopulta niitä lainataan teoksessa melko vähän.

Alakoski määrittelee köyhyyden näin: "Köyhyys on sitä, kun ihmisellä ei ole sananvaltaa, vaikutusvaltaa. Sitä kun hän ei usko voivansa muuttaa omaa tilannettaan, sitä kun olot eivät kohene vaikka hän käykin töissä. Se on kuin eläisi käsikoukkua toivottomuuden kanssa. Köyhä käy töissä, saa matalaa palkkaa ja pysyy köyhänä. Sellaiset kokemukset eivät rakenna kestävää yhteiskuntaa."

Kokemus köyhien sananvallan ja vaikutusvallan puutteesta motivoi kirjoittamaan, tekemään köyhyydestä näkyvää: "Enää ei voi vaieta. Totuudesta, mahdollisesta totuudesta vaikeneminen on pettämistä, ja mikä ehkä tärkeintä, kovin monet eivät voi kertoa. Kuolleet eivät enää voi kirjoittaa, ne jotka voisivat puhua on vaiennettu, ne joilla on jotakin kerrottavaa ovat yksin, peloissaan tai laitoshoidossa diagnooseineen. Eivätkä köyhät usko että heidän kertomuksensa ovat kertomisen arvoisia."

Alakoski pohtii myös sitä, mikä on hänen teoksensa todennäköinen lukijakunta. Vastaukseksi hän saa keskiluokan. "Ajattelen keskiluokkaa. Todennäköisesti tämän kirjan lukijat ovat keskiluokkaa. Miten keskiluokka tulkitsee yritykseni sanoa jotakin nykyajan köyhyydestä? Meneekö sanomani perille? Haluavatko lukijat että se menee perille? Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikompia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. /--/ Olisiko kuollut ilman kilttiä, avuliasta, tiedostavaa, solidaarista keskiluokkaa?"

Köyhän lokakuu on hyvin ajankohtainen teos. Ruotsi - johon maana ja yhteiskuntana teos ensisijaisesti ottaa kantaa - on osin hyvin samankaltainen kuin Suomi. Ongelmamme ovat samankaltaisia. Sekään ei ole samantekevää, millaisella sanastolla yhteiskuntaa kuvataan. Alakoski ottaa kantaa 'syrjäytyminen'-sanaan, jota meilläkin käytetään runsaasti: "Unelmoin /--/ siitä että Ruotsin pahin sana - syrjäytyminen - korvataan oikeammalla sanalla, pirstoutumisella. Se kertoo yhteiskunnan siitä sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta laajasta hajoamisesta mikä on juuri nyt meneillään Ruotsissa."

'Syrjäytyminen' on subjektin aktiivista toimintaa. Muistan Suomessa ehdotetun käytettäväksi sen sijasta sanaa 'syrjäyttäminen'. Mistä köyhyys johtuu? "Ihmisiä on aina luokiteltu hyviin ja huonoihin, antaviin, ottaviin, arvokkaisiin, arvottomiin, vapaaehtoisesti ja vastentahtoisesti köyhiin. Mutta ihmiset haluavat yhtä vähän olla taakkana nyt kuin vanhassa köyhäinyhteiskunnassakin. Köyhyyshäpeä on juurtunut syvään. Se perustuu tuntemukseen, että köyhyys on itse aiheutettua. /--/ Muistutus: kukaan ihminen ei ole vapaaehtoisesti köyhä. Köyhyys on poliittinen tila." Köyhyys on poliittinen tila. Syrjäytyminen on varsin poliittinen sana.

Alakoski havainnoi muutoinkin kieltä ja sanastoa. Hän referoi ystävänsä havaintoa, että nykyään ei puhuta unelmista, vaan tavoitteista. Tämä on mielestäni olennainen ja havahduttava havainto. Alakoski maistelee sanoja: "Toteuttaa unelmansa - toteuttaa tavoitteensa."

Köyhyys näkyy monella tavalla - jos osaa katsoa. Alakoski ottaa kirjassaan esille lukuisia omaelämäkerrallisia konkreettisia esimerkkejä köyhyydestä. Hän myös siteeraa teoksessaan runsaasti, niin tutkimuksia kuin kaunokirjallisuuttakin. Köyhyyden ja näennäisen historiattomuuden yhteys tulee esille, kun Alakoski lainaa Elsie Johanssonin tekstiä antologiasta Tala om klass (2006): "'/.../ köyhälistön ehtoihin kuuluu myös se että menneistä ajoista ei ole olemassa todisteita. Omilta esivanhemmiltani ei luonnollisista syistä ole jäänyt kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja, pianosävellyksiä, hauraita pieniä akvarelleja tai mitään muutakaan sentapaista. Heistä ei ole kirjoitettu elämäkertoja, eikä sanomalehtien palstoilla ole julkaistu heidän kuolemansa jälkeen muistosäkeitä. En siis voi tietää onko suvussani esiintynyt luovuutta, todennäköisesti on, vaikka sitä ei ole koskaan ilmaistu.'"

Varsinkin Köyhän lokakuun alkupuolella pohditaan paljon köyhyydestä puhumisen ja kertomisen tärkeyttä sekä sitä, keiden kaikkien tarinaa Köyhän lokakuu, vaikkakin on kirjoitettu alaotsikolla Päiväkirja, lopulta kertoo? Mikä on faktan ja fiktion raja? Mikä on eri kertomusten, eri näkökulmien (totuus)suhde toisiinsa? Jälleen kirjoittaja turvautuu sitaattiin:

"'Se mitä kirjassa sanotaan ei ole totta.' [sanoi äiti.]
'Ei olekaan, se on fiktiota', Jeannette Winterson vastasi.
Sen jälkeen äiti sai sydänkohtauksen ja kuoli.
'Sen pidemmälle emme päässeet', Jeannette Winterson sanoi."

Jotkin aiheet ja asiat ovat niin vaikeita, että niistä on mahdotonta keskustella. Jopa kuolema voi tulla väliin.

Kirjoittaminenkaan ei ole helppoa, oikeita ja vaikeita aiheita voi väistellä varsin tehokkaasti. Susanna Alakoski kertoo muistonsa kirjoittajakoulusta. Ennen menemistään Skurupin kirjoituslinjalle vuonna 1998 hän oli hankkinut kirjoituskoneen ja kirjoittanut. Aloittaessaan kirjoituslinjalla hän ei näyttänyt aiempia tekstejään tai jatkanut niiden hiomista. "Saimme tehtäviä, ja kirjoitin niitä jotta minun ei olisi tarvinnut kirjoittaa." Kirjoittaminen voi olla pako.

Köyhän lokakuun pysähdyttävintä antia on puhe rahasta. Kukaan länsimainen ihminen ei ehkä ole voinut välttyä laskelmilta, joiden mukaan maapallon nälänhätä olisi ratkaistavissa summilla, jotka meillä on käytössämme. Vain tahtoa puuttuu. Samaan tapaan paikallinen köyhyys on poliittinen asia, jota voidaan ratkoa:

"Sosiaalikorkeakoulussa opin että jos onnistui sosiaalityöntekijänä koko ammattiuransa aikana pelastamaan yhden ainoan ihmisen  joutumasta hunningolle, oli ansainnut yhteiskunnalle koko elinaikaiset tulonsa. Huikaiseva ajatus. Yksi ainoa ihmiselämä - koko elinaikaiset tulot."

Kansiliepeessä Svenska Dagbladetin kriitikko Elise Karlsson toteaa toivovansa kaikkien ihmisten kanssa työskentelevien, myös poliitikkojen, lukevan teoksen. Ehkä voisi suoraan toivoa kaikkien ihmisten.