Otava 2005. Ruotsinkielinen alkuteos Diagnos: Duktig. Handbok för överambitiosa tjejer och alla andra som borde bry sig, 2002.
Ruotsalaisten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennien Sjögrenin kirjoittama Liian tunnollinen sopii silmiä avaavaksi mutta myös kannustavaksi luettavaksi kenelle tahansa työelämässä tai yhteiskunnassa mukana olevalle, eritoten naisille ja vielä tarkemmin sanottuna nuorille naisille. Ote on feministinen, muttei millään lailla paasaava, päinvastoin.
Teoksessa on useita syvähaastatteluja, joissa on haastateltu naisia, jotka ovat uupuneet (työ)elämässä. Tapausesimerkit antavat samastumispintaa ja ovat samalla selviytymistarinoita. Pelkistä tapausesimerkeistä teos ei kuitenkaan suinkaan koostu. Kokonaisuus on kirjoitettu kiinnostavasti ja se herättelee ajattelemaan omaa elämää, omia elämänvalintoja ja arvoja - ja myös sitä, miten omaa elämäänsä voi muuttaa.
Feminismi näkyy teoksen läpäisevänä arvopohjana. Teos myös tekee näkyväksi sen, että feminismiä todellakin tarvitaan edelleen. Tätä havainnollistaa osuvasti kohta, jossa lainataan ruotsalaista psykoanalyytikkoa ja kirjailijaa Irene Matthisia. Matthis kutsuu tytön kasvuaikaa perheen perustamiseen (eli nykyään noin kolmekymppisyyteen) saakka "onnelliseksi kuherruskuukaudeksi". Tuolloin Matthisin mukaan tytön on vaikeaa omaksua tietoa sukupuolisesta syrjinnästä, hän ei tunne itseään syrjityksi ja uskoo vahvasti itseensä. Hän ei suostu kuulemaan vanhempien naisten varoittavia sanoja "Kyllä sinä vielä huomaat". Matthis toteaa: "Se on ihana mutta petollinen vaihe. Tytöt pitävät itsestään selvänä , että ovat samanarvoisia kuin pojat. Sitten he kohtaavat todellisuuden, joka ei pidäkään sitä itsestään selvänä." Ja tätä asiaa konkretisoidaan teoksessa monin tavoin - mikäli omasta elämästä ei tule mieleen esimerkkitapauksia ja asia tässä referoituna vaikuttaa löyhästi argumentoidulta.
Liian tunnollisen fokuksessa on työelämä, mutta teos käsittelee yhteiskuntaa ja (naisen) elämää laajemminkin. Liian tunnollisessa käsitellään paljon kiireen ongelmaa. Teos ravistelee ajattelemaan väitteillään: "Kiireyhteiskunnassa emme enää oikein ymmärrä, että eläminen vie aikaa." Esimerkiksi havainnollistamaan tätä väitettä teos nostaa ihmiset, jitka kokevat, että hampaidenpesu vie liikaa aikaa, ja toivovat siihen jotakin tehokkaampaa menetelmää. Mikä on tavanomaista, ikään kuin normaalia ja ihmiselämään kuuluvaa; mitä voi tai edes kannattaa tehostaa?
Ihminen on rajallinen olento, vaikka itse kukin kokee omat kaikkivoipuuden hetkensä. Rajallisuuden kohtaaminen voi olla turhauttavaa - varsinkin, jos sitä ei tiedosta tai tuntee avuttomuutta sen edessä. Arjen tasolla ajankäyttö tuntuu joskus lähes mahdottomalta. Miten tähän kaikkeen voi riittää aikaa? Minulla ei ole aikaa! Ja sitten on jatkuva kiire - ja mahdollisesti myös syyllisyys, huono omatunto ja pitkä lista tekemättömiä asioita.
Ajankäyttöä - liittyen myös laajemmin elämän suunnittelemiseen kuin vain vuorokauden tuntien lyhytaikaiseen riittämiseen - teos käsittelee liikkeenjohdon konsultti Klara Adolphsonin budjettimetaforan kautta. Adolphson kehottaa laatimaan budjetin elämästä - ja budjetti tarkoittaa yksinkertaisesti elämän suunnittelemista:
"Monet tekevät sen virheen, etteivät laske asioita yhteen, kun haaveilevat elämästään, ja siten he luovat itselleen paineita. Budjetti ei pidä."
Adolphson ottaa esimerkin omasta elämästään:
"Haluan hyvän työn, johon voin käyttää paljon aikaa, pitää kunnolla huolta koirastani, treenata kolme kertaa viikossa ja aloittaa ratsastuksen. Olen jo kauan halunnut sitä, ja se kalvaa minua: miksen koskaan aloita ratsastusta? Jos ajattelen asiaa edes kaksi sekuntia, tajuan etten ole tehnyt budjettia. En pysty tekemään kaikkea tuota, koska tarvitsen aikaa olla tekemättä mitään ja perheeni ja ystävieni tapaamiseen. Silti tunnen itseni huonoksi, kun en hoida ratsastusasiaa."
Noora Bäckgren kirjoitti tästä samasta asiasta erittäin havahduttavan osui ja upposi -tyylisen kolumnin Helsingin Sanomiin tänä syksynä. Kolumnissaan Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille Bäckgren nostaa esille eritoten ajankäyttöön liittyviä asioita. Hän havainnollistaa näkemyksiään numeroilla: "Voi ajatella, että ihminen, joka antaa työlleen sataprosenttisen panostuksen, antaa perheelleen, läheisilleen ja harrastuksilleen nolla prosenttia. Nolla ei välttämättä näytä nollalta; ihminen tulee kyllä töistä kotiin, mutta hänen henkinen panostuksensa kotona tai muualla työelämän ulkopuolella on yhtä suuri kuin biojäteastiaan heitetyn omenan kuoren."
Liian tunnollinen ottaa myös kantaa tähän prosenttikeskusteluun:
Teoksen lukeminen on havahduttava kokemus, mutta myös myönteisellä tavalla. Lukeminen antaa ajattelemisen aiheita ja myös ajattelemisen työkaluja.
* * *
Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti