Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

 "Keittiöstä puuttuu ikkuna."

Teos, 2005. 398 s.

Olen aiemmin lukenut Juha Itkoselta vain novelleja (Huolimattomia unelmia), ja Anna minun rakastaa enemmän on ensimmäinen häneltä lukemani romaani. Romaanin henkilökuvaus on monikerroksista ja teemat koskettavia: yksinäisyys, iän mukanaan tuomat muutokset, unelmat ja elämänpettymys sekä itsepetos.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on kaksi kertojaa ja kärjistetysti sanottuna yksi päähenkilö. Romaanin päähenkilö on Suvi Vaahtera, josta kehittyy maailmankuulu rocktähti Summer Maple. Suville itselleen kertojaääntä ei kuitenkaan anneta. Romaanin kerronta suodattuu toisaalta Suvin äidin, Leenan, kautta, toisaalta Antin, joka on tuntenut Suvin nuoruudestaan asti. Romaanissa kerrotaan siis Leenan ja Antin elämästä, mutta kummankin elämän keskipisteessä on Suvi Vaahtera, Summer Maple.

Suvi Vaahtera on vanhempiensa, Leenen ja Riston, ainoa lapsi. Ainoana lapsena hän on vanhempiensa silmäterä ja suuren rakkauden kohde ja rocktähdeksi ja Summer Mapleksi muututtuaan hän määrittelee ja hallitsee pitkälti myös vanhempiensa elämää, tai pikemminkin hänen brändinsä ja sen mukanaan tuoma julkisuus, jolta vanhemmatkaan eivät voi säästyä. Antti ja Suvi puolestaan tutustuvat teini-ikäisinä, soittavat samassa bändissä ja elävät teinirakkautta, ja suhde muodostuu Antin elämää vahvasti määritteleväksi ja ohjaavaksi seikaksi. Periaatteessa romaani siis kertoo Leenasta ja Antista, mutta kaikki kiertyy Suvi Vaahteran ympärille.

Kerrontaratkaisu on kiehtova, sillä se toisaalta havainnollistaa ihmisten välistä yhteyttä eli sitä, kuinka tulkitsemme toisiamme ja kuinka paljon kuvittelemme ymmärtävämme toisiamme ja kuinka lopulta jokainen meistä kuitenkin elää omaa elämäänsä eikä voi määritellä toisen elämän suuntaa tai valintoja; toisaalta kerrontaratkaisu laittaa lukijankin julkkiksen, tässä tapauksessa Summer Maplen, ulkopuoliseksi tarkastelijaksi, vaikkakin päästääkin lukijan julkkiksen sisäpiiriin.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanin kerronnassa on paljon kaihoa. Kohtauksessa Suvi Vaahteran varhaislapsuudesta kuvataan hidasta ajankulua, kuinka aika tuntui olevan erilaista ennen, menneisyydessä: "Hae kamera. Risto hakee. Kohta Risto on lattialla polvillaan ja kääntelee linssiä. Aikaa ennen digitaalia, hidasta, kaunista aikaa. Kaitafilmi palaa, kamera surisee - -."

Yksi romaanin keskeisistä teemoista on ihmiselämän ajankulu ja vanheneminen, nuoruudesta luopuminen. Äiti Leena pohtii elävästi nuoruuden hybristä, voittamattomuuden ja kuolemattomuuden tuntua:

"Ennemmin tai myöhemmin - - hulahtaa vartalon läpi viileä varmuus maailman rajattomuudesta, siitä että tämän kevään jälkeen tulee toinen kevät ja toisen jälkeen kolmas, että keväitä kaiken järjen mukaan on edessä vielä kymmeniä, kuusikymmentä, hyvänen aika, melkein sata, joka tapauksessa enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee, enemmän kuin saattaa käsittää, ja näiden keväiden kuluessa, jonakin näistä keväistä voi vielä itsekin muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella. - - se ajatus, se siunattu tunne saattaa tulla missä tahansa ja milloin vain, aamulla raitiovaunussa, yöllä omassa sängyssä, juhlissa parveketupakalla, eikä sitä osaa nimetä eikä arvostaa, ei edes tunnistaa tunteeksi ennen kuin se lakkaa tulemasta: vasta silloin tajuaa että se kuului  nuoruuteen eikä elämään."

Sama teema tulee esiin myös Antin kerrontajaksossa, se kuinka "voi itsekin vielä muuttua vaikka miksi, ihmiseksi jota ei vielä osaa edes kuvitella", mutta näkökulmasta, jolloin "tajuaa että se kuului nuoruuteen eikä elämään":

"Minä en koskaan saa tietää mitä muuta minusta olisi voinut tulla, ei kukaan ihminen koskaan saa. Ehkä todella on niin, ehkä kaikki ihmiset näissä viidessä metsänlaitaan kloonatussa talossa hautovat toteutumattomia elämiään, ja jos näin on, minua tosiaankin pelottaa asua täällä: pelottaa törmätä pysäköintikatoksessa naapurin ilmeettömään insinööriin, pelottaa istua taloyhtiön kokouksessa riitelemässä vastikkeesta, pelottaa juoda isännöitsijän tarjoamaa marjamehua pihan hilpeiden isien kanssa huhtikuussa kun taas järjestetään kevättalkoot ja narsissit istutetaan kukkapenkkeihin ja kyljykset ja grillimakkarat ja kananrinnat tirisevät yhteisillä rahoilla hankitussa kaasugrillissä. - - Täällä kaikkien espoolaisten kaikki järjettömät haaveet paisuvat paisumistaan, nehän tässä talossa vinkuvat, eivät suinkaan patterit, mikä hirveä ulina, ei pelkästään tik tak tik tak, uiuiuiuiviuuuuu myös, ja kun ikuisesti toteutumattomat unelmat jonain kauniina päivänä räjähtävät silmille, niiden riekaleita kerätään kuin koiranpaskoja pihamaalta: kuralätäköistä, likaisista lumikasoista, koivujen orvoilta oksilta."

Kohtaus on paitsi oivallinen elämänvalheen kuvaus, toisaalta sijoitettu mitä ilmeisimpään ylemmän keskiluokkaisuuden kritiikin kärjistettyyn miljööseen, Espooseen.

Kadonnut nuoruus ja sen menetyksen luoma nostalgia ja suru ilmenevät hienosti kohtauksessa, jossa Leena on saapnut Lontooseen tapaamaan tytärtään, Summer Maplea:

"Sama kaupunki kuin 30 vuotta sitten: samat kadut, samat talot, sama taivas. Lautalla Norjasta Newcastleen ja bussilla alas Lontooseen, minä ja Helena - norjalaisten perässä homeiseen retkeilymajaan Tottenham Court Roadille ja sieltä päivisin Charing Cross Roadille levykauppoihin. Green Parkissa yhtenä yönä me joimme päämme sekaisin ja melkein irtaannuimme ruumiistamme, niin kaukana se oli solukämpästä ja sihteeriopistosta. Pitkätukkaisia poikia, arvoituksellisia tyttöjä, yksi joka luki Ginsbergiä ääneen, Grateful Dead, eikä siitä niin kovin kauan ole, kasvot muistaa, jonkun nimenkin, missä he ovat nyt, missä, yksin orpo piru kävelen Piccadilly Streetiä puiston ohi ja joudun lopulta aukiolle, missä ihmiset ovat nuoria ja kiireisiä ja kaupungin kovettamia. Mitä sinä täällä, vanha nainen neonvalojen keskellä; mene museoon niin kuin muut ikäisesi, katso maalausta ja huokaa sen kauneutta, kanna muistosi kotiin ja näe siitä hillittyjä unia. Kamala tunne, pimeä kuoppa keskellä kirkasta päivää, ja minun on paettava pubiin odottamaan kunnes sieluni saapuu."

Kerrontaratkaisustaan johtuen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin keskiöön nousee myös muistamisen tematiikka. Muistot voivat hallita ihmisen elämää näin, miten Antti ilmiön kokee:

"Minussa on jokin vika, minä en kerta kaikkiaan osaa unohtaa. Että voi maata vuosikausia vierekkäin jonkun ihmisen kanssa, jakaa pelkonsa ja toiveensa suunnitelmansa: että tämä ihminen sitten yhtäkkiä vain lähtee ja kantaa kaiken tämän mukanaan. Että voi läpikotaisesti tuntea toisen ihmisen ruumiin, todella tuntea niin kuin omistaisi; että tämä kyseinen ruumis nyt on tuhansien kilometrien päässä, ikuisesti kosketukseni ulottumattomissa. Käsittämätöntä, käsittämätöntä pelkästään se, että paikat eivät muista ihmisiä: miten jokin minulle merkityksellinen kadunkulma voi jatkaa olemistaan tavallisena typeärnä risteyksenä, jossa lyhtypylväät särisevät ja liikkeet vaihtuvat toisiin ja minä olen vain yksi miljoonista, nimetön sielu kirkuvissa liikennevaloissa."

Paikkojen "muistista" on kirjoittanut hienosti filosofi Maurice Merleau-Ponty, jonka näkemyksen jaan pikemminkin kuin Antin kokemuksen. Vaikka ihmisestä saattaa tuntua siltä, että elämä jatkuu hänen ympärillään ja hän itse elää menneessä, kuten Antti yllä kuvatussa tilanteessa, fenomenologi Merleau-Pontyn mukaan paikat itse asiassa kantavat mukanaan kaikkia aikoja, kaikki ajat ikään kuin romahtavat nykyhetkeen. Se voi tapahtua paitsi ihmisen kokemusten ja muistojen kautta, kuten Antille yllä, toisaalta myös siten, että menneisyys myös konkreettisesti näkyy ja on läsnä tässä hetkessä, vaikkapa kaiverruksena pulpetin kannessa tai kolhuna sängyn jalassa. Antti kokee ahdistusta menetetystä menneisyydestä, jonka hän uskoo ainoastaan itse muistavansa ja siksi ahdistuu, mutta merleaupontymäinen tulkinta on sävyltään kaikenkattavampi ja mielestäni sikäli lohdullisempi - kaikki on tässä.

Anna minun rakastaa enemmän -romaanissa on paljon melankoliaa. Se tulee ilmi muun muassa Leenan kerrontajaksossa olevista yöllisistä keskusteluista, joita Leena käy miehensä Riston kanssa:

"Perhe on lähtökohtaisesti surullinen yksikkö, Risto sanoo. Jos mihinkään, se perustuu väärinymmärrykseen.
        Väärinymmärrys koskee kaikkia, jokaista perheenjäsentä, Risto sanoo. Perheenjäsenet eivät ikinä näe toisiaan ihmisinä: he näkevät toisensa vanhempina ja lapsina, eivätkä nämä ole mitään muuta kuin rooleja jotka ikuisesti kätkevät todellisen minän."

Leenan ja Riston keskustelut tekevät näkyväksi yhden romaanin pääteemoista, ihmisten väliset suhteet, niiden tulkinnallisuuden ja ihmisten yksinäisyyden. Aivan kuten romaanissa Leena ja Antti tulkitsevat Suvi Vaahteraa, niin me kaikki tulkitsemme elämässämme muita. Tulkintamme ovat erilaisia ja henkilökohtaisia, ja onko niistä lopulta mikään "oikea". Ihmisen olemus tuntuu pakenevan määrittelyjä, olevan postmodernisti aina jotakin muuta tai jossakin muualla.