Teos 2015. 346 s.
Erkki Vettenniemen kirjoittama Solženitsyn - Elämä ja eetos on Solžsenitsynin elämäkerta, mutta kuten teoksen kirjoittaja itsekin tuo esiin jälkisanoissaan, "kirja ei taida olla aito elämäkerta", vaan tekijä painottaa alaotsikon sanaa eetos: "Meidän tuntemamme Solženitsyn syntyi siperialaisen pakkotyöleirin kapinatalvena 1952. - - Mikäli lukija vakuuttuu siitä, että tämän kirjailijan ymmärtäminen kristillisen viitekehyksen ulkopuolella on mahdotonta tai ainakin sopimatonta, olen onnistunut tehtävässäni." Elämäkerrasta tulee esiin Solženitsynin elämänvaiheita ja hänen elämänsä käännekohtia, mutta paino ei niinkään ole ulkoisissa tapahtumissa vaan kirjailijan kokemuksissa ja vastaanotossa. Vettenniemi on historioitsija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, ja teos kontekstualisoi Solženitsynin elämää ja tuotantoa kiinnostavalla tavoilla historiaan.
Eetoksen painottuminen tulee esille teoksessa esimerkiksi kohdassa, jossa tulkitaan Solženitsynin romaanin Ensimmäinen piiri omakohtaisuutta: "Dmitri Sologdin (Panin) kehottaa Gleb Neržiniä (Sanjaa [eli Aleksandr Solženitsyniä, jota kutsutaan elämäkerrassa tällä lempinimellä]) järjestämään sisikuntansa uudelleen: 'Sinä et ole enää pikkupoika - sinun on selkiinnyttävä henkisesti, ymmärrettävä hyvän ja pahan suhteet elämässä. Ja missään et voi tehdä sitä paremmin kuin vankilassa.'"
Solženitsynin tuotannon, sen käännösten ja vastaanoton käsitteleminen teoksessa on mielenkiintoista, vaikka Vettenniemi jälkisanoissaan toteaakin, että "kirjallisuudentutkimuksen taas jätän alan vakaville harrastajille".
Esimerkiksi Ivan Denisovitšin päivä -kertomuksen syntyidean Solženitsynin kerrotaan saaneen toimiessaan Ekibastuzin leirissä muurarina: "[Ekibastuzin leirin sisäistä vankilaa] urakoitiin talvella, poikkeuksellisen kylminä kuukausina, jolloin Sanjassa heräsi ajatus leirijärjestelmän kuvaamisesta yhden ainoan työpäivän kautta. Riittäisikö moinen mittakaava kokemuksen välittämiseen?" Vettenniemi kertoo Ivan Denisovitšin päivän julkaistun kahtena suomennoksena: Suomen Kuvalehdessä vuosina 1962-1963 Esa Adrianin suomennoksena nimellä Päivä Stalinin keskitysleirissä, ja Markku Lahtelan suomennoksena nimellä Ivan Denisovitšin päivä alun perin Apu-lehdessä ja sittemmin Tammen julkaisemana niteenä vuonna 1963, jossa mukana on kaksi muutakin kertomusta. Leirimaailman tuntemattomuutta suomalaisille havainnollistaa hyvin se, että "Avaintermi 'Gulagin poika' oli niin outo, että se vääntyi Esa Adrianilla vankilanjohtajan ja Markku Lahtelalla kulakin pojaksi".
Solženitsynin tuotannon vastaanottoa Suomessa Vettenniemi havainnollistaa kertomalla Norjassa vuonna 1970 kuvatusta Ivan Denisovitšin päivän elokuvaversiosta, jonka ohjaaja on Casper Wrede ja joka sain maailmanensi-iltansa Norjassa marraskuussa 1970: "Naapurimaa Suomessa elokuva sitä vastoin kiellettiin ulkopoliittisista syistä ja panna pysyi voimassa 90-luvulle asti."
Kiinnostava suomalaisyksityiskohta tulee teoksessa esille kuriositeettina, kun Vettenniemi kuvailee Ekibastuzin leirin oloja: "Ekibastuzin leirin parakit olivat suomalaistekoisia, ilmeisesti sotakorvaustavaraa."
Toinen huomioni kiinnittänyt, myöskin täysin kuriositeetinomaisesti elämäkerrassa esiin tuleva seikka, käsittelee puolestaan toista neuvostoliittolaista kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajaa, Mihail Šolohovia, josta elämäkerran päähenkilö Solženitsyn puolestaan ei lainkaan ollut innoissaan. Elämäkerrassa tuodaan esille, että "[Šolohov] oli Solžsenitsynin mukaan myös huijari. Donin varrella varttunut Sanja oli kuullut monelta taholta, että Šolohovin nimiin merkitty Hiljaa virtaa Don olisi alun perin ollut aidon kasakan käsikirjoitus, jota Šolohov julkeasti täydenteli ja jonka hän julkaisi omana työnään. Vuonna 1965 petoksesta kantautui uusia aihetodisteita. Kysymys kasakkaromaanin tekijyydestä ei silti ratkennut, eikä siihen saatu selvyyttä edes vuosisadan umpeutuessa, jolloin löytyi lähinnä Šolohovin laatima käsikirjoitus. Sehän saattoi olla alkuperäisen tekstin uskollinen jäljennös".
Niin tai näin, Hiljaa virtaa Don on jo jonkin aikaa ollut matkalla lukulistalleni, joten ehkäpä aika tarttua kyseiseen romaaniin lähestyy.
Erkki Vettenniemen Solženitsyn - Elämä ja eetos -teosta on kiinnostavaa lukea alaotsikkonsa mukaisesti, nimenomaan kirjailijan elämää ja eetosta pohtivana kokonaisuutena. Teoksesta välittyy hyvin kirjailijan ajattelumaailmassa tapahtuneita muutoksia sekä hänen järkkymätön asenteensa. Teoksessa tuodaan myös esille erilaisia poliittisia tulkintoja, joita Solženitsynistä on hänen uransa eri vaiheissa tehty. Myös maanpakoilaisuuden ajasta kerrotaan yksityiskohtaisesti, ja havahduttavaa on esimerkiksi läntisen median ja neuvostoliittolaisen urkintakoneiston rinnastaminen; teoksessa ensin mainittu näyttäytyy itse asiassa röyhkeämpänä.
Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994 ja eli siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 2008. Solženitsyn - Elämä ja eetos -teoksessa nostetaan esiin, miten Solženitsyn kommentoi demokratian ja Venäjän välistä suhdetta Venäjälle paluunsa jälkeen:
"'Demokratia on kaikkein mutkikkain valtiojärjestelmä', Solženitsyn painotti - -. 'Sitä varten tarvitaan hyvin herkkää oikeudenmukaisuutta ja väestön suurta aktiivisuutta.' Venäjä ei ollut siihen kypsä yhdessä yössä eikä edes vuosikymmenessä. Väestön 'biologista, ekologista, moraalista ja taloudellista perustaa' oli tuhottu seitsemänkymmentä vuotta, joten toipuminen veisi vähintään kaksinkertaisen ajan, Solženitsyn laskeskeli. 'Meidän isämme ja isoisämme valitsivat meille kohtalon vuosisadaksi tai kenties kahdeksi.'"
Erkki Vettenniemen kirjoittaman elämäkerran lukeminen kontekstualisoi kirjailijan tuotantoa historiallisesta näkökulmasta ja havainnollistavalla tavalla. Ajoittain teoksessa esiin tuleva suomalaisuusnäkökulma tuo tapahtumia lähemmäs lukijaa ja auttaa ymmärtämään, millainen aatteellinen ilmapiiri Suomessa aikanaan vallitsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti