Wau. Se oli vaikuttava. Monitasoinen. Moniääninen. Hauska ja koskettava, ironinen ja vakava.
On luolasto. Sinne aiotaan haudata ydinjätettä. Insinöörit tutkivat luolaston teknisiä ominaisuuksia, arkeologi tulee tutkimaan luolastosta löytyneitä kalliomaalauksia, luolaston ikiasukkaat - entiset, jotka eivät ole ainakaan elossa mutta eivät välttämättä kuolleitakaan - tutkivat uusia tulokkaita. Vartija kontrolloi vaihtelevalla innolla luolastoon saapuvien kulkulupia, hörhöilevä originelliopas Kyy Punainen antaa opaskierroksia luolastossa sekä haluttomille että haluaville ja sijoittaa luolastoon Euroopan historian erinäiset merkkipaalut.
Olennaista on aika. Luolasto on ollut kymmeniä tuhansia vuosia ja ydinjätteen loppusijoituksen jälkeen sen pitää kestää satatuhatta vuotta - mitä ovat ihmisen elämä, teot, tunteet ja vastuunkanto tällaisen aikasyklin kontekstissa? Mitä on edes ihminen lajina muiden lajien rinnalla - huomattavasti lyhyempine historioineen?
Insinöörien joukkio tuo näytelmään sopivasti maanläheisyyttä ja ronskia huumoria. Insinöörimaailmankatsomus asetetaan vastakkain humanistisen maailmankatsomuksen kanssa, jota edustaa nuori naisarkeologi, jota kiinnostaa luolasta löytyneet kalliomaalaukset. Insinööreille ne ovat vain suttuja ja töhryjä, jotka sotkevat ikävästi heidän omia merkkejään. Insinööreihin tiivistetään nykyihmisen näennäinen itseluottamus ja teknologiausko, jotka ristivalotuksessa paljastuvat niin tyhjiksi kuoriksi, etteivät insinöörit edes itse usko niihin - on vain hillitön, jatkuva kiire, jota vastaan insinöörit taistelevat.
Moniäänisyyttä lisää erinäisiä nauruja yleisöstä höräyttänyt uutiskatsaus, jossa mitä stereotyyppisimmät asiantuntijat kommentoivat Positivan (!) luolastohanketta.
Arkeologin ja vartijan välille syttyy rakkaustarina, jonka valossa hetken näkyy se, mikä elämässä on olennaista kaiken arkisen rutiinin ja tavanomaisuuden alla. Luolasto tuntuu erinäisissä kohdin kritisoivan minän egosentristä, jopa narsistista aikakautta - selvimmin kohtauksessa, joka aiheuttaa särön arkeologin ja vartijan välille. Loppukohtauksen kannanotosta en ole niinkään varma: loppukohtaus on upean tunnelmallinen ja herkkä, mutta onko se vakavissaan vai ironisoiko se?
Televisiossakin näytetty lavastuksen kruunujalokivi, kierrätyspulloilla vuorattu kristallijärviluola, on livenä henkeäsalpaava. Kohtauksen toivoisi kestävän kauemmin, sen herkässä, koskemattomassa maisemassa haluaisi kellua pidempäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti