"Ajaessani lääkärin vastaanotolle tunsin olevani tähtinäyttelijä elokuvassa, jota Philip katseli: auton ikkunat olivat auki, tukka hulmusi tuulessa, ohjasin yhdellä kädellä."
Siltala 2016. Suom. Hilkka Pekkanen. Alkuteos The First Bad Man, 2015. 344 s.
Miranda Julyn romaani Avokämmen on absurdi, provosoiva ja varsin erikoinen romaani. Päähenkilö on nelikymppinen Cheryl Glickman, joka on töissä naisiin kohdituvaa väkivaltaa esiin tuovassa ja vastustavassa järjestössä nimeltä Avokämmen. Cheryl elää melko eristäytynyttä ja omaehtoista elämää. Hänen elämänsä koostuu tarkoista rutiineista ja niiden vastapainoksi villeistä fantasioista, kunnes eräänä päivänä hänen ovellaan seisoo Clee, Avokämmenen perustajapariskunnan aikuinen tytär, joka on päättänyt muuttaa Cherylin luokse asumaan "joksikin aikaa". Cherylin arki suistuu raiteiltaan, ja se tapahtuu täysin absurdilla ja sovinnaisuuksia totaalisesti murtavalla tavalla.
Cheryl käy erinäisissä vaihtoehtohoidoissa ja terapiassa, sillä hän kärsii "globus hystericuksesta", valtavasta, hengensalpaavasta tunteesta kurkussaan. Cheryl on neuroottinen mutta samalla paikoitellen hurmaavan tarkkanäköinen henkilöhahmo:
"Suzanne - - piirsi - - päärynän. 'Sinun vartalosi on tämän muotoinen. Näetkö? Pikkuriikkinen ylhäältä ja vähemmän pikkuinen alhaalta.' Sitten hän selitti, miten luotiin illuusio sopusuhtaisesta vartalosta käyttämällä alaosassa tummia värejä ja yläosassa kirkkaita. Aina kun näen naisia joilla on sellainen väriyhdistelmä tarkistan, ovatko he päärynänmuotoisia, ja aina he ovat - päärynä ei pysty huijaamaan toista päärynää."
Tarkkanäköisyyden lisäksi Cherylissä on ihailtavaa itsevarmuutta:
"'Isä sanoi, että pukeudut ihan kuin lesbo.' Hymyilin, Ei ollut vaikea kuvitella Mark Kwonia paisuttelemassa kuvausta siitä, miten olin epäonnistunut hänen miellyttämisessään; juuri sellainen hän oli."
Avokämmenen tarinaa pohjustellaan lyhyesti, ja sen jälkeen se lähtee vyörymään raiteiltaan täysin absurdeille kierroksille. Cherylin ja Cleen suhde on jo alun perin hyvin erikoinen, mutta se saa aivan käsittämättömiä käänteitä. Juuri kun lukija on hyväksynyt näiden käänteiden synnyttämän maailman, maailma käännetään uudelleen aivan ympäri - ja niin tapahtuu vielä kertaalleen, ennen kuin romaani saadaan päätökseen. Avokämmen on siis lukukokemuksena punastuttava, hämmentävä ja humoristinen, mutta henkilöhahmoissa on myös syvyyttä, vaikka he ovat osin aivan käsittämättömiä. Mutta ehkä me kaikki ihmiset olemme, loppujen lopuksi?
Avokämmen pohtii syvimmiltään myös sitä, mistä elämässä oikein on kysymys:
"- - miettisin sitten, mitä vaihtoehtoja minulla oli. Mutta siinäpä se: vaihtoehtoja ei ollut. Vaihtoehtoja oli ollut ennen lapsen tuloa, mutta ne olivat jääneet toteuttamatta. En ollut lentänyt Japaniin yksin katsomaan, millaista siellä oli. En ollut käynyt yökerhoissa ja kehottanut vieraita ihmisiä kertomaan itsestään minulle. En ollut edes käynyt elokuvissa yksin. Olin ollut hiljaa, vaikka ei ollut mitään syytä olla hiljaa, ja olin käyttäytynyt johdonmukaisesti, vaikka johdonmukaisuudella ei ollut merkitystä."
Onko ihmisellä valinnan varaa vai toteuttaako jokainen omaa kohtaloaan? Onko elämässä tilanteita, joissa valinnanvaraa ei ole? Poissulkeeko jokin valinta lopullisesti joitakin muita?
Avokämmen kuvaa hienosti myös ihmisen muodonmuutosta, uuden identiteetin ja minän syntyä sekä siihen liittyvää vanhasta luopumista:
"Kun aurinko sitten nousi, kiipesin itsesäälini vuorenhuipulle ja muistin, että olin aina ennenkin odottanut kuolevani elämän päätteeksi. Mitä väliä sillä oikeastaan oli, vaikka eläisin koko elämäni tätä poikaa hoitaen - kai sellainen olisi yhtä hyvä elämä kuin jokin muukin? olisin aina maan matonen. Lapsi ei ollut vienyt minulta lentokykyä eikä ikuista elämää. Nyt osasin arvostaa nunnia, ei pakosta nunniksi joutuneita vaan nykyaikaisia naisia, jotka valitsivat nunnan elämän vapaaehtoisesti. Jos oli niin viisas että ymmärsi elämän muodostuvan enimmäkseen toiveistaan luopumisesta, eikö silloin kannattanut opetella hyväksi luopujaksi sen sijaan että yritti tavoitella kaikenlaista? Tällaiset oudot oivallukset putkahtelivat esiin tahtomattani, ja aloin ymmärtää, että unettomuus ja valvominen ja jatkuva syöttäminen olivat jonkinlaista aivopesua, prosessi joka muokkasi entistä minääni hitaasti mutta vakaasti uuteen uskoon: äidiksi. Se teki kipeää. Yritin tiedostaa tapahtumaketjua ikään kuin katselisin minulle tehtävää leikkausta. Toivoin että voisin säilyttää pienen murusen entistä itseäni, vain sen verran, että pystyisin varoittamaan muita naisia. Tiesin kuitenkin, ettei se varmaankaan onnistuisi. Kun kehityspolku olisi valmis, minulla ei olisi enää jäljellä mitään minkä avulla valittaa, mikään ei tekisi enää kipeää, en muistaisi mitään."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti