Into 2015. Alkuteos Utrota varenda jävel, 1992. 250 s.
Sven Lindqvistin esseistinen teos Tappakaa ne saatanat peilaa länsimaista rasismia kolonialismin perintöä vasten. Lausetta "'Eurooppa' tulee seemiläisestä sanasta, joka merkitsee - - pimeyttä" voisi pitää teoksen lähtökohtana; eurooppalainen sivistys saa tämän teoksen lukemisen myötä kovin erilaiset kasvot. 1800-luvun aatemaailma tuntuu samalla olevan kovin kaukana ja pelottavan lähellä nykymenoa. Lindqvist näyttää holokaustin varsin luontevana jatkumona 1800-luvun kolonialistiselle ajattelulle ja toiminnalle.
Tämäkin teos osoittaa sen, kuinka tärkeää ja olennaista on, millaisin sanoin asioita nimetään. Nimeäminen on vallankäyttöä ja maailman luomista. "'Mitään Omdurmanin taistelun kaltaista ei enää milloinkaan tulla näkemään', Churchill kirjoittaa. 'Se oli viimeinen rengas noiden upeiden yhteenottojen pitkässä ketjussa, joiden värikylläisyys ja majesteettinen loisto on niin suuresti antanut sodalle hohtoa.'" Oi värikylläinen, majestettinen, hohdokas sota! Wikipedia sanallistaa Omdrumanin taistelun näin.
Teknologisella kehityksellä on aina ollut kahdet kasvot: se on mahdollisuus hyvään ja pahaan. Sotateknologia kehittyi paljon 1800-luvulla, mistä Tappakaa ne saatanat antaa monia esimerkkejä. Myös teknologiseen kehitykseen liittyvä retoriikka on kiinnostavaa:
"Höyrylaiva esitettiin valon ja oikeamielisyyden tuojana. - - höyryalukset 'tuovat rauhaa ja ihmisten välistä hyvää tahtoa maailman pimeille alueille, missä julmuus on nyt vallalla'. Tällaista oli virallinen retoriikka. Omdurmanissa kävi selväksi, että tykkivene antoi myös kyvyn tappaa mukavasti ja turvallisesti, tuhota vastustajat jumalallisen saavuttamattomista asemista."
Etäisyyden päästä asiat ovat helpompia - riskit ovat vähäisempiä, tunteita ei ole paljoa pelissä.
"Ne, jotka edustivat siirtomaissa sivistystä, olivat 'näkymättömiä' paitsi siinä mielessä, että he pystyivät aseillaan tappamaan pitkän etäisyyden päästä, myös toisessa merkityksessä: kotimassa kukaan ei tarkkaan tiennyt miten he toimivat. Valtavat etäisyydet, huonot yhteydet ja vaikeasti läpäistävät viidakot eristivät heidät kotimaasta ja näin he käyttelivät imperiumin valtaa ilman että kotoiset mielipiteet lainkaan kontrolloivat heitä. Miten he valvonnan puuttuessa valtaa käyttivät? Miten he itse muuttuivat kun kukaan ei ollut heitä näkemässä?"
Lindqvistin teoksen ydin tulee esiin tässä:
"Uskon nyt osoittaneeni että yksi 1800-luvun perustavista mielipiteistä oli, että on rotuja, kansoja, kansakuntia ja heimoja, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon. Tai niin kuin Englannin pääministeri lordi Salisbury ilmaisi asian kuuluisassa puheessaan Albert Hallissa toukokuun 4. päivänä 1898: 'Maailman kansakunnat voi karkeasti jakaa eläviin ja kuoleviin.' - - Hän puhui totta. Eurooppalaiset olivat 1800-luvulla anastaneet suunnattomia alueita Pohjois-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Australiasta. Ja 'kuolevat kansakunnat' olivat kuolemassa juuri siksi että niiltä oli viety maa."
Sukupuutto ja jako eläviin ja kuoleviin kansoihin on perusajatuksena myös holokaustia ja antisemitismiä tarkasteltaessa, ja näin syntyy uskottava konteksti: Saksa on saanut pian lähes vuosisadan verran tehdä tiliä historiansa kanssa, ja muu Eurooppa on lähinnä keskittynyt kauhistelemaan asiaa vierestä, ikään kuin ulkopuolelta. Lindqvist näkee Hitlerin henkilönä, joka otti askeleen joukkomurhasta kansanmurhaan:
"Hitleriä - - ajoi koko poliittisen uran ajan fanaattinen juutalaisviha. Hänen antisemitisminsä juuret ovat yli tuhatvuotisessa perinteessä, joka oli usein johtanut juutalaisten murhiin, myös joukkomurhiin. Mutta askel joukkomurhasta kansanmurhaan otettiin vasta sitten kun antisemiittinen traditio yhdistyi siihen kansanmurhatraditioon, joka oli syntynyt Euroopan laajentuessa Amerikkaan, Austraiaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Elintilaopin mukaan juutalaiset olivat maaton kansa, samoin kuin Afrikan sisäosien pienikokoiset metsästäjäkansat. He kuuluivat vielä alempaan rotuun kuin venäläiset ja puolalaiset, sellaiseen rotuun, joka ei voinut vaatia elämisen oikeutta. Oli vain luonnollista että tällaiset alemmat rodut (sanottiin niitä sitten tasmanialaisiksi, intiaaneiksi tai juutalaisiksi) hävitettiin jos ne olivat tiellä. Samoin olivat muut länsimaiset herrakansat tehneet."
Lindqvist ei kuitenkaan tyydy vain perkaamaan länsimaisen rasismin juuria 1800-luvun kolonialismin kautta tai keskity 1930- ja 40-lukujen tapahtumiin, vaan hän käsittelee myös kirjan julkaisuajankohdan (1990-luvun alun) nykyhetkeä, joka poikkeaa yllättävän vähän tämänhetkisestä aatteellisesta ilmapiiristä:
"Le Pen pitää vappuna puheen Pariisissa.'Olen kuullut hänen puhuvan', kertoo ranskalainen insinööri, joka on Michelinin palveluksessa Nigeriassa. 'Luulin että fasismi olisi takaisin tullessaan sonnustautunut iloisiin ja ystävällisiin väreihin, niin että sitä olisi vaikea tunnistaa. En uskonut sen tulevan ruskeissa paidoissa ja mustassa nahkassa.' Minä en uskonut, että se tulisi pää ajeltuna, auringonkehrä rinnassa, saappaisiin ja rähinäremmiin sonnustautuneena. En uskonut että se kutsuisi itseään 'kansalliseksi ja sosiaaliseksi'. Nyt se kuitenkin tulee juuri näin tunnistettavana, rehvastelee natsismin perinnöllä. Kun johtaja puhuu, joka lauseen perään nousee entinen ulvonta. Sama muukalaisviha. Sama valmius väkivaltaan. Sama loukattu miehisyys."
Tappakaa ne saatananat -teoksessa on myös kiinnostavaa lajityypin pohdintaa. Teos on kirjoitettu esseistisellä otteella ja tyylillä, mutta omakohtaisuuden lisäksi mukana on varsin runsaasti historiallisia ja kaunokirjallisia lähteitä. Lindqvist pohtii aina läsnä olevaa fiktiivisyyttä kiinnostavalla, suorastaan provokatiivisella tavalla:
"Aidoimmassakin dokumentaarisiin lähteisiin perustuvassa esityksessä on aina vähintään yksi sepitteinen henkilö, nimittäin se joka puhuu. Sepitteisempää hahmoa en ole milloinkaan luonut kuin oli väitöskirjani 'tutkiva' minä. Se minä lähtee liikkeelle teeskennellystä tietämättömyydestä ja pääsee sitten hitaasti käsiksi tietoon, eikä tämä tapahdu lainkaan niin puuskittaisesti, sattumanvaraisesti kuin itselläni, vaan askel askeleelta, todiste todisteelta, sääntöjen mukaisesti."
Tappakaa ne saatanat on avartava lukukokemus, joka tekee näkyväksi sellaista eurooppalaista historiaa, jota ei juuri juhlapuheissa esiin tuoda. Millään lailla oppikirjamainen esitys ei kuitenkaan ole, ja lukijana ymmärsin hyvin, kuinka vajavaisia tietoni länsimaisesta kolonialismista tai 1800-luvun aatehistoriasta ovatkaan. Tapaakaa ne saatanat on kuitenkin hyvin sujuvaa luettavaa ja sikäli raskaasta aiheestaan huolimatta helposti eteenpäin soljuvaa tekstiä.
* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja
44. Kirjassa joku kuolee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti