keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

 

"Totta kai olisi ollut vaihtoehtoja, päähenkilömme olisi voinut varastaa autoja, kerätä puhelinjohtojen kuparia tai myydä munuaisensa."


Siltala 2011. 327 s.

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis on paitsi hauska ja hillitön myös kantaaottava ja vakava romaani. Lähtökohta on sama kuin Arto Paasilinnan romaanissa Jäniksen vuosi (1975), mutta aika on muuttunut ja sitä myötä myös yhteiskunnallinen konteksti ja yhteiskunnalliset ongelmat. Siinä missä Paasilinnan Vatanen kaipaa vapauteen keskiluokkaisesta ja merkityksettömästä toimittajanelämästään ja tylsästä avioliitostaan, Kyrön Vatanescu hakee ulospääsyä loputtomasta köyhyydestä ja kurjuudesta.

Vatanescu on romanialainen kerjäläinen, joka ihmiskaupan mukana kulkeutuu Suomeen. Helsingissä Vatanescu kohtaa citykanin, josta tulee kumppani hänen odysseialleen halki sekä maantieteellisen Suomen että luokka-Suomen. Vatanescun päämääränä on saada hankittua nappulakengät Romaniassa odottavalle pojalleen. Hänen tarinansa on yksilön tarina. Muiden henkilöhahmojen ja yhteiskunnan näkökulmasta hänen pyrkimyksensä ja tekonsa näyttäytyvät aivan toisenlaisina. Tässä piilee romaanin hienous: maailmaa katsotaan myös Vatanescun, kerjäläisen näkökulmasta, ei vain siitä näkökulmasta, johon olemme yleisönosastokirjoituksissa ja Helsingin "kerjäläisongelmaa" käsittelevissä uutisissa tottuneet.

Vatanescu ei kuitenkaan ole romaanin ainoa kertoja, vaan tarinaa katsotaan myös muun muassa ihmiskauppias Jegor Kugarin silmin. Mahtuupa mukaan myös marjanpoimintaa, zumbaa, kauppakeskittymärakentamista ja korruptiota sekä erään suomalaisen populistipuolueen nousu.

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on hieno luonnekuva, mutta Kerjäläinen ja jänis on ajankuva - tällaisenako muistamme 2000-luvun?

lauantai 19. tammikuuta 2013

Riikka Pulkkinen: Vieras

 

"Sunnuntaina lähdin."


Otava 2012. 299 s.

Riikka Pulkkisen kolmas romaani Vieras on upea kirja. Esikoisromaani Raja (2006) on todella hyvä, Totta (2010) on hyvä mutta liian hiottu, Vieras (2012) on vain - mykistävä. Kuinka lähes jokaisessa lausessa voi olla tällainen paino? Pulkkinen kirjoittaa niin tiivistä ja tiheää, ajatuksia antavaa tekstiä, että päästyäni romaanin lukemisessa alkuun ja ollessani jo lähes varauksetta valmis ylistämään teosta pysähdyin hetkeksi ajattelemaan yhtä tyyliin liittyvää mahdollista ongelmaa: se ei riitä, että lauseet pysäyttävät lukijan miettimään, tarvitaan myös liikettä - romaani tarvitsee ajatusten lisäksi tapahtumista.

Vieraassa tapahtuu tarpeeksi. Juoni ei rakennu sen varaan, että päähenkilö velloisi omassa minuudessaan ja elämänongelmissaan. Eikä kaikki myöskään ole liian täydellistä, kuten Totta-romaanissa.

Päähenkilö on pastori Maria. Kristinusko ja Raamattu antavat Marialle ja hänen elämäntapahtumilleen kontekstin. Teoksessa käsitellään suuria teemoja, kuten armoa ja rakkautta. Romaani ei kristillisestä kehyksestään huolimatta ole varsinaisesti uskonnollinen; toisaalta kuvataan kyllä institutionalisoidun uskonnon harjoittamista (kirkkoa, lahkolaisuutta), mutta enemmän teos on hengellinen. Tuntuu siltä, että nykykirjallisuus harvoin on näin syvällistä, todellista ja sikäli myös paljasta.

Maria ottaa äkkilähdön omasta elämästään Suomessa ja suuntaa New Yorkiin. Etäisyyden päästä hän tarkastelee itseään, uskonnollisuuttaan, nuoruuden anoreksiaansa, avioliittoaan sekä sitä, mitä tapahtui Suomessa ennen hänen lähtöään, mikä ehkä toimi viimeisenä yllykkeenä lähdölle. Tapahtunutta keritään auki juonen edetessä.

Romaanin nimi on hieno ja monitulkintainen, tarina antaa sille useita selitysmahdollisuuksia.

Todellakin: harvoin tulee lukeneeksi näin vaikuttavaa teosta.

Tiina Lymi: Susi sisällä

"Moi. Mä olen Vesa ja mä olen... olen... no. Olen. Mä olen Vesa ja mä olen..."


Helsinki-kirjat 2010. 222 s.

Jos nautit huonosta kirjallisuudesta, valitse luettavaksesi Tiina Lymin Susi sisällä. Varaudu siihen, että parisataasivuisen romaanin lukemiseen voi mennä noin vuosi, koska teksti on ihan kamalaa. Alun 30 sivua saattaa kulua kamaluuden ihmettelemisessä. Vai mitäpä pidät esimerkiksi ihan ensimmäisessä luvussa olevasta tunteita kuvaavasta virkkeestä "Samalla mieletön vapauden tunne pamahti aivoihin, endorfiinit roiskuivat kyynelkanaviin asti, nauru kiipesi itkun niskaan ja taas jäi sen alle"? Jonkin aikaa romaania voi siis lukea ällistyksen vallassa (kuinka moninkertaisesti huonous voi ylittää itsensä?), mutta sitten siihen kyllästyy. Ja sitten tarvitaankin sinnikkyyttä tai hyvää lukuseuraa. Huonoudesta nauttimisellakin on rajansa?

Susi sisällä -romaanin huonous on moniulotteista. Ensinnäkin kieli on kömpelöä ja töksähtelevää, osin epäselvää (kuten esimerkkikielikuvanäytteessä) ja osin epäuskottavaa. Romaanin kirjoittajalle ei tunnu olleen ihan selvää, mistä aiheesta hän oikeastaan on kirjoittamassa, sillä juoni tempoilee milloin mihinkin suuntaan. Toisinaan romaani yrittää olla avioliittodraama, toisinaan kertoa ystävyydestä ja lojaaliudesta, käsitellä ihmisten mielenterveyttä, olla wannabe-feministinen pamfletti (jossa naiset ovat lopulta aina vahvoja selviytyjiä ja jokainen mieshenkilöhahmo joko täysi mulkku tai totaalisen tollo), sitten jo kuvataankin oman itseyden löytymistä ja sisäisen taiteilijaminän syntyä jne. Takakansi koettaa selitellä tempovuutta sillä, että "esikoisromaani on yllätyksellinen ja hulvaton parisuhdetarina pettämisestä ja petetyksi tulemisesta", siis "yllätyksellinen ja hulvaton" eufemismina sekavalle ja toimimattomalle tarinalle.

Päähenkilö Tuula yrittää selviytyä raunioituvasta avioliitostaan johonkin suuntaan. Aviomies Vesa on pettänyt häntä satojen naisten kanssa. Seksikohtaukset - joita lopulta on yllättävän vähän - on kirjoitettu järkyttävän huonosti. Perheen lapset ovat romaanin kerronnassa lähinnä liikuteltava kulissi, joka otetaan esiin sellaisissa luvuissa, joissa koetetaan syventää Tuulaa ja Vesaa. Muita henkilöhahmoja ovat tuttavapariskunta, Tuulan vanhemmat ja Vesan työkaverit, joista Antero ei koskaan tajua yhtään mitään niin liiallisuuksiin asti, että sekä hauskuus että uskottavuus (edes romaanin sisällä) ovat helvetin kaukana.

Kuten jo aiemmin totesin, romaanin mieshahmot ovat luotaantyöntäviä. Narsisti-Vesa asetetaan vastakkain muiden miesten kanssa; muut miehet ovat tossun alla tai tyhmiä tai sitten molempia. Tällä kontrastilla haettaneen takakannen mainitsemaa "hulvattomuutta", mutta toteutus ei naurata. Naisellakin tuntuu olevan kaksi vaihtoehtoa: joko olla sinisilmäinen ja tulla miehen puijaamaksi tai olla ilkeä, haukkuva akka. Ai niin, tai sitten olla Vesan pano. 

Aina kun lukeminen rupeaa liikaa tylsistyttämään, voi mietiskellä romaanin nimeä. Susi sisällä. Kenen sisällä? Minkä sisällä? Vai sittenkin ulkona? Vai sittenkin huumoria: susi vai sushi? Tulkintaa voi vaihdella oman mielihalunsa mukaan. Lopussa nimestä saa vielä upean mise en abyme -kokemuksen, joka saa varmasti lukijan kuin lukijan uskomattomaan wau-flow-tilaan.

Lyhyesti: tässä romaanissa ei toimi yksinkertaisesti mikään. Tätä kannattaa käyttää kirjailijoiksi haluaville esimerkkinä siitä, millainen kerronta ei toimi, miten henkilökuvausta ei kannata tehdä tai miten juonta ei kannata rakentaa. Toisaalta tätä voisi käyttää myös kustantajille esimerkkinä siitä, että ihan kaikkea ei kannata julkaista, vaikka kirjoittaja olisikin julkkis. Vai onko Tiina Lymistä yritetty tehdä uusi Sofi Oksanen? Toisintaa Puhdistuksen supermenestys; Puhdistushan oli alun perin näytelmä, jonka pohjalta Oksanen kirjoitti romaanin - myös Susi sisällä perustuu Lymin samannimiseen näytelmään. 

Tasan ei käy onnen lahjat. Tai lahjat ylipäätään.

perjantai 18. tammikuuta 2013

UMK Karsinta 1 @ Circus, Helsinki

Uuden Musiikin Kilpailu on yhtä kuin Euroviisukarsinnat. En ihan saa kiinni siitä, mikä ajatus nimen muuttamisella on ollut. Euroviisut on vahva (ja myös vahvasti latautunut) brändi: yritetäänkö uudella nimellä häivyttää sitä kitsch-karnevalismia, joka Euroviisuihin liittyy? Miksei sitä pikemminkin kannattaisi hyödyntää? Niin tai näin, ainakin kilpailu toimii kanavana saada biisintekijöille ja -esittäjille julkisuutta sekä jonkinlaista asiantuntijapalautetta. Onko kyseessä siis Idols ilman ikärajoja, avoin sarja niin tunnetuille kuin tuntemattomillekin esiintyjille?

Ensimmäisessä karsinnassa Circus-yökerhossa Helsingissä esiintyi kuusi artistia tai kokoonpanoa: Iina Salin, Last Panda, Mikael Saari, Ilari Hämäläinen, Rautakoura ja Diandra. Esiintymiset televisioitiin suorana lähetyksenä TV2:lla. Oli ihanan absurdia ja huimaavaa olla paikalla seuraamassa spektaakkelin ensimmäisiä liveaskelia; tämän lähemmäs euroviisutunnelmaa en ehkä elämässäni pääse, jollei kotisohvafiilistelyä lasketa.

Ensimmäisenä esiintyi Iina Salin, jonka kappaletta Last Night on luonnehdittu soulhenkiseksi. Iina Salin oli illan euroviisuhenkisin edustaja (=tyhjänpäiväistä ja mieleenpainumatonta mutta mukavaa europoppia) ja niinpä uumoilin hänen putoavan kisasta, mutta näin ei suinkaan käynyt, vaan hän päätyi kisailemaan finaalipaikasta semifinaaliin. Äänestyksessä vaikuttivat sekä tuomareiden pisteet että katsojien puhelinäänet. Iinalla oli tosi kiva tukka.

Toisena esiintyi rokkibändi Last Panda, jossa oli sekä energiaa että glitteriä. Biisi Saturday Night Forever jäi soimaan päähän ja Last Panda jatkoi semifinaaliin. Kolmas oli balladiartisti Mikael Saari, jonka kappale sopisi hienosti jonkin elokuvan loppukohtaukseen. Upeasti laulettu, mutta kovin sileää ja särmätöntä minun makuuni; siksi kaipaisinkin etualalle elokuvan ja suuria tunteita ja taka-alalle tämän kappaleen kehystämään niitä. Kuitenkin: suoraan ja kirkkaasti jatkoon.

Neljäntenä esiintyi Ilari Hämäläinen, jonka musiikki ei vakuuttanut mutta elämänasenne kylläkin. Videoklipissä Hämäläinen totesi menettäneensä kasvonsa musiikin saralla jo niin moneen otteeseen, että tähän kilpailuun osallistuminen ei enää aiheuta hänessä minkäänlaista häpeää. Kun joku tuomareista palautteessaan vertasi häntä autoon, joka kesäkeleillä ja aluksi toimii hyvin mutta pidemmän päälle kestävyys ei riitä vaan pohjassa havaitaankin öljyvaurio, Hämäläinen totesi 80-luvun malleissa sen olevan ihan tavanomaista. Ilari Hämäläinen sai vähiten ääniä eikä päässyt jatkoon.

Viides esiintyjä oli Rautakoura-niminen folk/katusoittokokoonpano, joka esitti leppoisan kansanrallatustyyppisen kappaleen Ilmalaivalla - ja sai Circuksen yleisön täysin liekkeihin. Onko tämä jotain suomifilmikaipuuta? Ällistyttävää ja yllättävää. Tuomari Toni Wirtanen ihmetteli omalta osaltaan samaa ilmiötä - miten näin pornoteflon bändi voi saada naiset ulvomaan? Semifinaalipaikka. Hymm.

Viimeisenä esiintyi Diandra, jolla on kyllä hyvä ääni, mutta kappale oli vähän henkkamaukkapoppia, sellaista jota soi vaatekaupoissa ostoskelun taustalla. Taustatanssijat sopivat hyvin esitykseen, vaikka niillä olikin tosi rumat vaatteet päällä - siis trendikkäät ysärihenkiset salihousut. Myös Diandra meni suoraan finaaliin.

Toinen karsinta järjestetään viikon kuluttua edellisestä, semifinaali tammikuun lopussa ja 9.2. koittaa Uuden Musiikin Kilpailun finaali, jossa valitaan Suomen edustaja vuoden 2013 Euroviisuihin, jotka järjestetään Malmössä 14.-18.5.2013. Tämän vuoden Euroviisuteemana (googlatessa oppii: joka vuosi järjestävän maan televisioyhtiö keksii vuoden viisuille teeman) on "We are one".

Toukokuun odotteluun!

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

 

"Kävimme vielä Rosalien haudalla ja laskimme niittykukat kuutamoisen ruohokummun päälle, olimme hetken hiljaat kukat välissämme."


Like 2012. 365 s.

Sofi Oksasen uusinta romaania Kun kyyhkyset katosivat tulee väkisinkin verrattua Puhdistukseen. Luin Puhdistuksen kesällä 2008, ennen Finlandia-palkintoa ja siitä seurannutta loputtoman tuntuista, vuosien mittaista teoksen hypetystä, joka sai ainakin minut täysin kyllästymään sekä romaaniin että jokseenkin myös kirjailijaan. Puhdistus oli todella koukuttava ja koskettava lukukokemus ja sinänsä kaiken saamansa mediahuomion ansainnut.

Kun kyyhkyset katosivat ei ole lukukokemuksena yhtä sujuva ja helpontuntuinen romaani kuin Puhdistus. Keskushenkilönä on Edgar, mutta henkilöhahmoja on useita ja he ovat vuorotellen kerronnan keskiössä. Aikatasoja on kaksi, 1940-luku ja 1960-luku; kuvataan Viroa kahden miehityksen kautta, ensin saksalaisten, sitten bolsevikkien. Tapahtumat sijoittuvat eri puolille Viroa: maaseudun kyliin, Tallinnaan, vankileirille. Aikatasot ja miljöiden vaihtelu eivät tee romaanista vaikealukuista, ei myöskään se, että eri aikatasoille sijoittuvat tapahtumat kerrotaan erityylisellä kielellä, mikä elävöittää tekstiä.

Henkilöhahmojen runsaus sen sijaan etäännytti ainakin minua romaanin alkupuolella - tarinassa oli kynnys, jonka yli ei erityisesti autettu: onko romaani katkelmallinen kuvaus Viron tapahtumista, joita valotetaan erilaisten, eri sukupuolta olevien, eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ja ajatusmaailmaltaan erilaisten henkilöiden kautta, vai onko kyseessä yksi suuri tarina, jota ristivalotetaan eri henkilöiden näkökulmasta (mikä tuntuu olevan suorastaan maneeri niin 2000-luvun kirjallisuudelle kuin elokuvallekin)? No, vastaus kysymykseen hahmottuu hiljalleen lukuprosessissa.

Tragedia kasvaa särmikkääksi juonen edetessä, romaani ei jää pelkäksi ajankuvaksi vaan näyttää myös, mitä olosuhteet tekevät ihmisille. Ovatko olosuhteet ihmistä suurempia vai voiko ihminen elää uskollisena itselleen olosuhteista huolimatta tai niiden pakkoa vältellen? Romaani vastaa myöntävästi molempiin kysymyksiin, mutta seuraukset ovat erilaiset.

Nufit 2013, Helsinki

Nufit eli Nuorten filosofiatapahtuma on yksi vuoden ajatuksia herättävimmistä tapahtumista. Tapahtuma koostuu laadukkaista luennoitsijoista, filosofisista teehetkistä (jolloin on ideana keskustella valitusta aiheesta) sekä lukiolaisten Sokrates-väittelykilpailusta, jonka finaaliin koko tapahtuma perinteisesti huipentuu. Vuoden 2013 teemana oli "Ei".

Sokrates-väittelykilpailu


Sokrates-väittelykilpailun seuraaminen on ajatusrakennelmia haastava jännitysnäytelmä. Täytyy ihailla lukiolaisia, jotka kykenevät paineen alla argumentoimaan älykkäästi, sivistyneesti ja nopeasti esimerkiksi puolesta tai vastaan sellaisia väitteitä kuten "Materialistinen monismi ei riitä selittämään maailmaa", "Taidetta ei voi perustellusti erottaa viihteestä" tai "Metafysiikkaa ei enää tarvita".

Karim Maiche: Sorron yöstä arabitalveen - kolonialismin lähteillä


Karim Maiche puhui perjantai-iltana aiheesta "Sorron yöstä arabitalveen - kolonialismin lähteillä". Maiche puhui suorasanaisesti ja sopivan provosoivasti. Mielenkiintoiseksi hänen puheenvuoronsa kuuntelemisen teki se, että hänen fokuksensa suhteessa esimerkiksi historiaan tai nykyisiinkin maailmantapahtumiin oli eri kuin omani - sikäli kuin oma katsomispositioni rakentuu melko tavanomaisista, eurosentrisistä ja Suomi-keskeisistä median ja koulutuksen synnyttämistä aineksista, jotka kyllä enemmän tai vähemmän tiedostan olemassaoleviksi mutta joista on vaikeaa tai mahdotonta päästä irti. Maiche on puoliksi algerialainen, ja hän on myös perehtynyt esimerkiksi suomalaisten koulukirjojen välittämään historiakuvaan.

Maiche kyseenalaisti käsitteitä kuten "länsimaalaisuus" tai "arabikevät", esitti tiivistetyn aikajanan siitä, millaisena maailmanhistoria suomalaisissa oppikirjoissa esitetään ja huomautti myös siitä, että maailman kansanmurhista kouluissa käsitellään lähinnä eurooppalaista holokaustia, kun vaikkapa Afrikassa eurooppalaisten toteuttamista kansanmurhista emme tiedä juuri mitään.

Maiche käsitteli mielenkiintoisesti myös nykyajan kolonialismin muotoja ja sitä, kuinka "länsi" verhoaa kolonialistisen miehitystoimintansa "demokratiavienniksi". Myöskään kolonialismin retoriikka ei tunnu olennaisesti muuttuneen sadoissa vuosissa - siinä missä ennen puhuttiin "roduista", jotka eivät ole sivistyneitä, nykyään puhutaan "kulttuureista", joiden edustajat eivät vain kykene sopeutumaan elämään "sivistysvaltioissa".

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Lux Helsinki 2013

Tammikuun pimeys ei tunnu niin läpitunkemattomalta kuin syyspuolen, ja sitä piristämässä on myös valokarnevaali Lux Helsinki. Lux Helsinki valaisee joitain rakennuksia, kuten stadionin tornin, Kansallisteatterin ja Tuomiokirkon, mutta sympaattisinta antia on kävely Töölönlahden ympäri Hesperianpuiston halki, sillä Hesperianpuiston puissa roikkuu taas mitä erilaisimpia lyhtyjä.

Lyhtyjen tyyli ja materiaalivalinnat vaihtelevat: osa näyttää lähestulkoon Ikean lampuilta, osa taas on punaisuudessaan lynchmäisen kauhistuttavia, osassa on haettu luonnollisuutta kaukaa katsottuna niin materiaalivalintojen kuin muodonkin osalta, osa leikittelee merkityksillä (kuten exit-kyltistä askarreltu lyhty), ja onpa joukossa yksikin, joka roikkuessaan  kahden puun välissä näyttää pieneltä, kastuneelta ja hieman surkealta kalalta. Ehdottoman suositeltava iltakävelykohde siis!

Opperan takana amfiteatterissa on näyttävämpi valoteos, Philippe Morvanin Cosmogole. Teokseen kuuluu valojen lisäksi musiikki. Kokonaisuus on todellakin kosminen: maailmankaikkeuden rytmi, kaukaisuus ja läheisyys, keskisyys ja periferia, syntyminen ja kuoleminen.

Cuba Libre Bar Kuznetsky, Moskova



Cuba Libre on hauska baari Moskovassa Kuznetsky-kävelykadulla. Baari on tummasäyisesti sisustettu, mutta musiikki ei vastaa seinien sävyä jaan on pikemminkin klubimusiikkia, joka tuntuu jossain muodossaan soivan jokaisessa moskovalaisessa paikassa, olipa sitten kyseessä ruokaravintola, kahvila tai baari.

Tavanomaisena iltana baari oli puolillaan ihmisiä, ja jossain vaiheessa musiikki käännettiin baarivolyymiltä yökerhovolyymille, jolloin pöydässä keskusteleminen hieman hankaloitui. Bileiltana baari puolestaan muuttui lähes puhdasveriseksi yökerhoksi, tosin sillä tavoin hauskalla tavalla, että baarisisustus ei kadonnut minnekään: tanssilattia syntyi baaritiskin edustalle, ihmiset tanssivat penkeillä kuin myös baaritiskillä. Illan dj:t soittivat menevää musiikkia, toisaalta joitain ysärihittejä kuten hyvinkin yllättävästi Bomfunk mc:n Freestylerin tai raskaamman musiikin puolelta Nirvanaa, toisaalta nykytanssihittejä kuten Gangnam stylen. Myös venäläisiä kappaleita soitettiin, mutta selkeästi vähemmän kuin kansainvälisiä hittejä.

Bilettäjät olivat iältään jotain kahden- ja kolmenkymmenen väliltä, hipsterivivahteella, mutta paikka ei ole missään nimessä teinihelvetti. Ovimiehet pitävät melko tarkkaa kontrollia sisään valittavien ihmisten suhteen (ainakin miesten osalta), kaikilta tarkastetaan laukut ja osalta taputellaan povitaskutkin. Sisäänpääsyvaikeuksissa rahasta saattaa olla iloa.

Hyvät bileet!

Gusto, Moskova

Gusto on italialainen ravintola Moskovassa. Ruoka on maittavaa ja palvelu sujuvaa. Hintatasoltaan ravintola on kalliihko (ollakseen italialainen), mistä kertoo mielestäni esimerkiksi se, että juomalistalla on valittavissa vain länsimaisia kuohuviinejä ja samppanjaa, joista ensin mainituista halvimman pullohinta on noin kuusikymmentä euroa. Olisimme mielellämme nauttineet pullollisen kuohuvaa, mutta paikallinen tuotanto olisi täyttänyt tarpeen vallan mainiosti, kuin myös totaalisen erilainen hintataso. Se skumppavallankumous, joka on tapahtunut Suomessa - siis että kuohuviinilasin tai -pullon hinnasta on tullut suorastaan ravintoloiden sisäänheittotuote - ei selvästikään ole tapahtunut Moskovassa, tai ei ainakaan tässä ravintolassa.

Petrovka-kadun kirkkoja, Moskova



Petrovka-kadulla käveltäessä joelta kehäbulevardeille päin lähellä modernin taiteen museota on pieni luostarialue, jolla sijaitsee useita kirkkoja. Alue on rakennettu 1600-1700-luvuilla ja on nykytilassaan hieman remontinkaipuinen mutta varsin sympaattinen. Kirkot ovat keskenään hyvin erikokoisia ja myöskin erityyppisiä. Alue on piipahtamisen arvoinen omassa tunnelmassaan, ja kirkoissa saa ihmetellä rauhassa tavallisten ihmisten joukossa, sillä kovin moni turisti ei paikkaa vaikuttanut löytäneen.



Avokadoravintola, Moskova

Moskovassa ei turistilehdykän mukaan ole kovinkaan montaa kasvisravintolaa, ja yksi niistä on lähellä Teatralnaja-metroasemaa oleva kellarikerroksessa sijaitseva Avokado. Ruokalista on monipuolinen ja sisältää myös raakaravintovaihtoehtoja. Tunnelma on mukava ja henkilökunta ystävällistä, vaikkei erityisen kielitaitoista, mikä ehkä näkyy myös englanninkielisessä menussa, tai sitten kysymys on kulttuurieroista.

Alkupalaksi nautittu munakoisotahna paahtoleivä kera oli erinomaista, täytetyt munakoisorullat sen sijaan tarjoiltiin tomaattikastikkeessa, jota annos ei olisi kaivannut. Pääruoaksi tilatut linssiburgerit paljastuivat yllätykseksi: nimi antaa olettaa kysymyksessä olevan hampurilaisten, mutta näin ei suinkaan ollut. Annos koostui linssipihveistä, jotaka taas kuivuudessaan olisivat kaivanneet seurakseen enemmän kastiketta kuin ratatouillemaisen lisukkeen. Hunajaletut jälkiruokana oli suhteellisen kookas annos, kasviskermainen mangopyre/kakuke puolestaan hyvin herkullinen mutta herätti epäilyksen siitä, josko se sittenkin oli tehty kasviskerman sijasta tavanomaiseen kermaan.

Geocafe, Moskova



Geocafe-ravintola Kitai-Gorodissa on siisti ja elegantti lounaspaikka, tyyliltään ja hintatasoltaan samanlainen kuin kaltaisensa ja ruokalistaltaan varsin kansainvälinen (toisin sanoen myös tavanomainen). Kasvissyöjillekin on vaihtoehtoja, mutta ei kenties vegaaneille.

Briejuustosalaatin eksotiikka piili brien käsittelytavassa - kyseessä oli nimittäin juustokuorrutteinen juusto, joka - kyllä - toimi yllättävän hyvin. Ja mansikat salaattiannoksessa tähän aikaan vuodesta: luksusta. Varsinaiseksi ruoaksi salaatti oli pienehkö, joten sen seuraksi tilatut ranskalaiset perunat puolustivat paikkaansa. Mereneläväpasta oli myöskin lounaisa kokemus.

Naistenhuone saa neljä tähteä; miinusta tulee lasiovesta, joka vaikka olikin sumennettua lasia oli lasia silti ja sellaisenaan rohkea ratkaisu. Myöskään mielikuvituspisteitä tämä ravintola ei saa, mutta henkilökunta oli mukavaa, varsinkin ovimiespappa.

torstai 3. tammikuuta 2013

Vagankovskojen hautausmaa, Moskova

 
Jos menee Moskovaan, on yksi elämää suurempi syy käydä Vagankovskojen hautausmaalla - sinne on nimittäin haudattu Sergei Jesenin, kenties maailman paras runoilija. Jesenin syntyi Rjazanissa vuonna 1895 ja hirttäytyi Pietarissa Angleterre-hotellissa vuonna 1925. Ennen kuolemaansa hän kirjoitti jäähyväisrunon "Näkemiin, ystäväni, näkemiin" omalla verellään. Toisaalta on spekuloitu, oliko hänen kuolemansa itsemurha vai liittyikö valtion toiminta siihen jotenkin.

Jeseniniä on suomennettu melko vähän. Neuvostolyriikkaa I -kokoelmassa on muutamia hänen runojaan Pentii Saaritsan suomennoksina, ja vuonna 2009 Nastamuumio julkaisi Olli Hyvärisen suomentaman kokoelman Tarkoin valitut runot. Lisäksi Jeseniniä löytyy suomeksi joistain neuvostorunoutta esittelevistä kokoelmista, mutta osa kokoelmista tuntuu suomennetun lähinnä poliittisista syistä ja suomentajien amatööriys näkyy runojen tasossa - niistä on yksinkertaisesti kadonnut runous. Jesenin kirjoitti pitkälti mittaan mutta hänen tuotannossaan on joitain kokeilevampiakin runoja, kuten "Hevoslaivat". Suomessa Jesenin tuntuu olevan melko tuntematon, mutta Venäjällä hän on paitsi hyvin tunnettu myöskin hyvin pidetty runoilija.

Vagankovskojen hautausmaa on melko iso, ja opastaulu oli sen verran syrjässä, että näimme sen vasta hautausmaalta poistuessamme. Kävelimme kuitenkin intuitiivisesti lähes suoraan oikealle haudalle, vaikkei se suinkaan näy pääportille saakka, olkoonkin korkeahko ja valkoinen. Lisäksi kartta on varsin ylimalkainen, mutta kuitenkin suuntaa-antava. Se näyttää tältä:




...ja tarkemmin selityksin tältä:



Haudat on siis merkitty värikoodein ja numeroitu, mutta numeroselityksiä opastaulussa ei ole. Jeseninin haudalle kuljetaan pääportilta katsottua ensin vasemmalle ja sitten oikealle, se siis sijaitsee hautausmaan kartalla vasemman alakulman alueella. Hautausmaalle on haudattu jonkin verran myös muita taiteilijoita ja kuuluisuuksia, joita voi selailla esimerkiksi tästä linkistä. Hautausmaalle pääsee keskustasta kätevästi metrolla, lähin asema on vuoden 1905 asema, jolta on muutaman korttelin mittainen kävelymatka hautausmaan pääportille - perille löytää hyvin seuraamalla mustiinpukeutuneita ihmisiä, jotka kantavat kukkia kädessään.

Hautausmaa on yleistunnelmaltaan suomalaiselle kokijalle kohtalaisen sekava kokemus, sillä haudat ovat hyvin lähekkäin ja moni niistä on ympäröity metalliaidalla, jotkin myös ylhäältä päin. Talvisessa maisemassa tunnelma on oudohko, häkkimäinen, tai kuin pinnasänkyjä rivissä. En tiedä, kasvaako haudoilla kesäisin köynnöksiä, ovatko ne silloin aivan erinäköisiä. Loppukuriositteettina olkoon yksi anonyymi tunnelmapala: