lauantai 19. tammikuuta 2013

Tiina Lymi: Susi sisällä

"Moi. Mä olen Vesa ja mä olen... olen... no. Olen. Mä olen Vesa ja mä olen..."


Helsinki-kirjat 2010. 222 s.

Jos nautit huonosta kirjallisuudesta, valitse luettavaksesi Tiina Lymin Susi sisällä. Varaudu siihen, että parisataasivuisen romaanin lukemiseen voi mennä noin vuosi, koska teksti on ihan kamalaa. Alun 30 sivua saattaa kulua kamaluuden ihmettelemisessä. Vai mitäpä pidät esimerkiksi ihan ensimmäisessä luvussa olevasta tunteita kuvaavasta virkkeestä "Samalla mieletön vapauden tunne pamahti aivoihin, endorfiinit roiskuivat kyynelkanaviin asti, nauru kiipesi itkun niskaan ja taas jäi sen alle"? Jonkin aikaa romaania voi siis lukea ällistyksen vallassa (kuinka moninkertaisesti huonous voi ylittää itsensä?), mutta sitten siihen kyllästyy. Ja sitten tarvitaankin sinnikkyyttä tai hyvää lukuseuraa. Huonoudesta nauttimisellakin on rajansa?

Susi sisällä -romaanin huonous on moniulotteista. Ensinnäkin kieli on kömpelöä ja töksähtelevää, osin epäselvää (kuten esimerkkikielikuvanäytteessä) ja osin epäuskottavaa. Romaanin kirjoittajalle ei tunnu olleen ihan selvää, mistä aiheesta hän oikeastaan on kirjoittamassa, sillä juoni tempoilee milloin mihinkin suuntaan. Toisinaan romaani yrittää olla avioliittodraama, toisinaan kertoa ystävyydestä ja lojaaliudesta, käsitellä ihmisten mielenterveyttä, olla wannabe-feministinen pamfletti (jossa naiset ovat lopulta aina vahvoja selviytyjiä ja jokainen mieshenkilöhahmo joko täysi mulkku tai totaalisen tollo), sitten jo kuvataankin oman itseyden löytymistä ja sisäisen taiteilijaminän syntyä jne. Takakansi koettaa selitellä tempovuutta sillä, että "esikoisromaani on yllätyksellinen ja hulvaton parisuhdetarina pettämisestä ja petetyksi tulemisesta", siis "yllätyksellinen ja hulvaton" eufemismina sekavalle ja toimimattomalle tarinalle.

Päähenkilö Tuula yrittää selviytyä raunioituvasta avioliitostaan johonkin suuntaan. Aviomies Vesa on pettänyt häntä satojen naisten kanssa. Seksikohtaukset - joita lopulta on yllättävän vähän - on kirjoitettu järkyttävän huonosti. Perheen lapset ovat romaanin kerronnassa lähinnä liikuteltava kulissi, joka otetaan esiin sellaisissa luvuissa, joissa koetetaan syventää Tuulaa ja Vesaa. Muita henkilöhahmoja ovat tuttavapariskunta, Tuulan vanhemmat ja Vesan työkaverit, joista Antero ei koskaan tajua yhtään mitään niin liiallisuuksiin asti, että sekä hauskuus että uskottavuus (edes romaanin sisällä) ovat helvetin kaukana.

Kuten jo aiemmin totesin, romaanin mieshahmot ovat luotaantyöntäviä. Narsisti-Vesa asetetaan vastakkain muiden miesten kanssa; muut miehet ovat tossun alla tai tyhmiä tai sitten molempia. Tällä kontrastilla haettaneen takakannen mainitsemaa "hulvattomuutta", mutta toteutus ei naurata. Naisellakin tuntuu olevan kaksi vaihtoehtoa: joko olla sinisilmäinen ja tulla miehen puijaamaksi tai olla ilkeä, haukkuva akka. Ai niin, tai sitten olla Vesan pano. 

Aina kun lukeminen rupeaa liikaa tylsistyttämään, voi mietiskellä romaanin nimeä. Susi sisällä. Kenen sisällä? Minkä sisällä? Vai sittenkin ulkona? Vai sittenkin huumoria: susi vai sushi? Tulkintaa voi vaihdella oman mielihalunsa mukaan. Lopussa nimestä saa vielä upean mise en abyme -kokemuksen, joka saa varmasti lukijan kuin lukijan uskomattomaan wau-flow-tilaan.

Lyhyesti: tässä romaanissa ei toimi yksinkertaisesti mikään. Tätä kannattaa käyttää kirjailijoiksi haluaville esimerkkinä siitä, millainen kerronta ei toimi, miten henkilökuvausta ei kannata tehdä tai miten juonta ei kannata rakentaa. Toisaalta tätä voisi käyttää myös kustantajille esimerkkinä siitä, että ihan kaikkea ei kannata julkaista, vaikka kirjoittaja olisikin julkkis. Vai onko Tiina Lymistä yritetty tehdä uusi Sofi Oksanen? Toisintaa Puhdistuksen supermenestys; Puhdistushan oli alun perin näytelmä, jonka pohjalta Oksanen kirjoitti romaanin - myös Susi sisällä perustuu Lymin samannimiseen näytelmään. 

Tasan ei käy onnen lahjat. Tai lahjat ylipäätään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti