maanantai 30. huhtikuuta 2012

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Atena 2010, 167 s.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöistä, enemmän masennuksesta kuin hypomaniasta, ajatuksista, jotka eivät jätä rauhaan, äänistä, jotka kielloista välittämättä jatkavat keskusteluaan lukuisista aiheista lomittain, samanaikaisesti, loputtomasti. Nykydiskurssissa hieman poikkeuksellisen näkökulman esiin tuominen: kyseessä on sairaus, johon lääkkeet voivat auttaa.

Teos rakentuu temaattisista luvuista, jotka käsittelevät sairautta ja elämää sairauden kannalta eri näkökulmista. Heberlein on teologian tohtori ja etiikan tutkija, mikä näkyy lukuisina viittauksina tekstissä. Viittaukset tuovat pohdintaan syvyyttä ja universaaliutta, eivät missään nimessä esitelmöivyyttä.

Ensimmäinen luku on nimeltään "Odotushuone", ja se kuvaa St. Larsin sairaalan odotushuonetta, joka merkitsee kertojalle turvan tilaa, paikkaa, jonne mennä, kun ei enää itse riitä itselleen huolenpitäjäksi ja rajojen asettajaksi, ja samalla äärimmäisen tasa-arvon paikkaa.

Ann Heberlein kirjoittaa paljon myös Jumalasta, ja mielestäni yhtä paljon kuin kirja kuvittaa kaksisuuntaista mielialahäriötä sairastavan ihmisen sisäistä maailmaa, se kertoo myös merkitystä etsivästä ihmisestä ja sielun kaipuusta Jumalan luo - Jumala ei vain vastaa, ei ole aina saatavilla, suorastaan hylkää etsijän. Näistä ominaisuuksista johtuen Heberlein on varma, että Jumala on mies. Miehet ovat samanlaisia.

Tällaisessa tunnustuskirjallisuudessa on jotain hyvin viehättävää. Viehättävyys ei ole tirkistelynhalun tyydyttämistä eikä selity myöskään self help -funktiolla. Ehkä viehättävää on vaikutelma paljaan ihmisyyden esilläolosta. Haberlein paljastaa (kirjoitetusta) itsestään haavoittuvaisuuden, lapsellisuuden, ahdistuneisuuden, syyttelyn, kaipuun, riittämättömyyden... ja siten, että kirjoitettu minä näyttäytyy sekä ylennettynä että alennettuna suhteessa muihin. Ja näistä oletuslähtökohdista minua kiinnostaa lukea myös Karl Ove Knausgårdin Taisteluni. Ainakin ensimmäinen osa. Mitä se kertoo inhimillisyydestä?

torstai 26. huhtikuuta 2012

Andrea Arnold: Humiseva harju

Kinopalatsi, Helsinki 26.4.2012

Romaani on parempi kuin elokuva. Vai nostalgisoinko? Romaanin lukemisesta on jo aikaa. Vaan ei: kyllä romaani on parempi kuin elokuva. Elokuvakaan ei ole huono, mutta siinä on paljon ongelmia, joista suurin on se, että intensiteetti puuttuu. Tai: se saavutetaan vain hetkittäin, ja ne hetket ovat harvassa.

Elokuvassa alleviivataan paljon. Heathcliffin alkukantaisuus (tai toisaalta asema, johon hänet pakotetaan) tuodaan esiin useiden teurastettujen eläinten lähikuvien avulla: on jäniksiä, fasaani, hirtettäviä koiria, tapettava lammas. Lintusymboliikka on kuin suoraan taiteen analyysin ja tulkinnan oppikirjasta. Alussa näytetään taivaalla villisti lenteleviä kahta lintua, myöhemmin tarinan edetessä taivaan linnut vaihtuvat yhdeksi. Kun Heathcliff ensi kertaa vierailee naimisiin menneen Catherinen luona, kuvataan häkkilintua. Myöhemmin, kun sävyt syvenevät, kuvataan häkkilintua varjoineen. Kamoon! Voisiko olla osoittelevampaa?

Cathyn ja Heathcliffin suhde jää selittämättömäksi, vaikka lapsuutta kuvataan pitkään. Miksi he ovat niin riippuvaisia toisistaan, miksi niin hullun rakastuneita? Heathcliffin jurous ei välity hiljaa pysyttelevän näyttelijän kasvonilmeiden kautta, joille kai tässä tyylilajissa intensiteetinkin pitäisi pitkälti rakentua.

Kuvauksessa on plussansa ja miinuksensa: plussa tekniikassa, miinus sen ylenpalttisessa käytössä, joka alkaa kyllästyttää. Kamera juoksee tai laukkaa kohtauksissa mukana poukkoilevine, epätarkkoine kuvineen, mikä tuo elokuvaan eloa ja raisuutta. Moni kohtaus alkaa lähitarkennuksella (vaikkapa heinänkorsi) ja sen laajennuksella (ruohomätäs) tarkentaen lopulta kauemmas (maisema tai henkilöhahmot) tai pimeyden jälkeisellä yllättävällä sokaisevalla valoisuudella (usvainen nummi, suora katse aurinkoon). Tämä ratkaisu asettaa katsojan henkilöhahmon asemaan ja toimii toisinaan - muodostuessaan maneeriksi se menettää toimivuutensa.

Yhden asian elokuva välittää uskomattoman todentuntuisesti, ja se on voimakas, hallitsematon nummen tuuli, jonka armoilla henkilöt elävät.

Guggenheim-projektz @ Korjaamon Vintti, Helsinki



Korjaamon Vintti, Helsinki 25.4.2012

Helgen ja Vermeerin mainio keikka Helsingissä Korjaamon Vintillä. Eniten sieluani kosketti kappale nimeltä Utskuduk, kolme kaivoa... - vaikka Utskuduk välispiikkien mukaan sijaitseekin Uzbekistanissa, suomennos välitti myös jotain olennaista Georgian-matkani tunnelmasta, ehkä siis ylipäätään jonkinlaisesta (post-)neuvostokokemuksesta. Samastumispintaa oli myös Olen hyödytön -kappaleessa.

Guggenheim-projektz soittaa ainakin Tampereen kaduilla, ja toivottavasti pysäyttää kohdalleen!

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Johanna Venho: Syntysanat

"Asuin Kourankorven kylässä viisi kuukautta, ja sinä aikana tapahtui isompia asioita kuin moneen vuoteen Helsingissä."


WSOY 2011. 210 s.

Pinnalla tarinassa tapahtuu varsin vähän. Päähenkilö Hanna Zuleima saapuu asumaan Kourankylän pappilaa, tutustuu naapurin kotiäitiin Mesiin ja kylän divarinpitäjään Muhoseen, kiinnostuu pappilan historiasta ja saa tietää Mesin nuoruuden tapahtumista. Romaanin kiehtovuus ei perustukaan juoneen, ja mielestäni myös takakansiteksti ("Voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Hanna ja Mesi saavat huomata, että ihminen voi muuttua, jos oppii lausumaan oikeat sanat.") ohittaa romaanin ytimen.

Toisaalta tärkeitä teemoja ovat muistaminen ja rakkaus, mutta mielestäni parhaiten romaani hipoo kysymyksiä itseydestä, ehdottomuudesta ja antautumisesta.

Hanna kamppailee parisuhteissaan täydelliseen sulautumiseen ja täydelliseen erillisyyteen katoamisen välillä. Hän ei tunnu saavan kiinni itsestään, ei suhteessa eikä yksin. Kaikki lähdöt ovat pakoja ja löytöretkiä kohti minää, jota ei tavoiteta. Ehkä itsensä löytämisen esteenä on myös tarkkailijan ja tarinankertojan asema, jossa Hanna kirjailijana on.

Mesistä annetaan stereotyyppinen vaikutelma arkisten asioiden kanssa painiskelevana kotiäitinä, vaikutelma, joka selviönä vaatii purkamista heti tultuaan esitellyksi. Mesin elämän suurin kamppailu käydään sovinnaisuuden ja heittäytymisen välillä. Annetun ja oletetun mallin mukaan eletty elämä on tuottanut tyydytystä, mutta todellinen, tukahdutettu minä kaipaa päästä toteuttamaan itseään.

Loppuratkaisu on tyydyttävä, mutta jättää taustalle pienen ihmetyksen siitä, esittääkö kirja kuitenkin naisen identiteetin ratkaisuksi miestä - kunhan oikeanlainen mies löytyy, voi nainen oikealla tavalla sopeutua tämän elämään; maastoutua, joustaa, tukea, olla samalla itse onnellinen, lentää niillä siivillä, jotka mies on hänelle piirtänyt - tai miehettömänä kärsiä tyhjyyden kokemuksesta, täyttää tyhjää syliä orpolasten rakkaudenosoituksilla?

Tumman veden päällä @ Kansallisteatteri, Helsinki





Myönnän: olin ennakkoluuloinen enkä odottanut kovin paljoa, odotin jotain tavanomaista, kenties osin pinnallista tai jopa latteaa sisältöä, ja lohduttelin itseäni etukäteen sillä, että pääsenpähän näkemään edes teknillisesti kokeellista teatteria, jota Hesarin arvostelu tosin ei aivan ylistänyt. Ennakko-oletukseni kuitenkin menivät ihan männikköön, ja hyvä niin.

Kansallisteatterin näyttämösovitus (pienellä näyttämöllä)  Peter Franzénin romaanista Tumman veden päällä (ohjaaja Janne Reinikainen) on koskettava ja tarinaan eläytymään saava esitys, jossa katsoja kokee perheväkivallan, kodin turvattomuuden, isän alkoholismin ja isovanhempien turvan pienen Pete-pojan (Mosse Männistö) näkökulmasta. Myös Peten puheessa on tavoitettu onnistuneesti lapsen maailma - tunteita ei nimetä käsitteellisesti, vaan "yhtäkkiä oli sellainen tunne vatsassa niin kuin olisi hypännyt korkealta" tai "yhtäkkiä tuli kauhea pissahätä". Esiteyksessä on varsin vähän yleisölle näyttelemistä, suurin osa tarinasta välittyy kameran livekuvana. Kamera kuvaa toisaalta perheen elämää Peten silmin, toisaalta kaupunkia ja koulunkäyntiä lavalle rakennettujen pienoismallien ja muoviukkojen nukketeatterina.

Tekniikka ja ajoitukset toimivat moitteettomasti ja kameraa käytetään oivaltavasti. Petenä kamera on lapsen korkeudella ja aikuiset kumartuvat puhumaan sille, katsovat kameran kautta yleisöä silmiin; välillä kun halataan, kameran kuva sumenee vasten vastanäyttelijän vaatetusta, ja Peten ensimmäinen eroottisen kokemuksen häivähdys on kaverin äidin Tainan tissit - tissivako, jota yleisökin saa varsin pitkään ihastella lähikuvassa.

Lavastus on tyypillistä 70-lukua ja kasarikakaroillekin tuttua estetiikkaa ja nostalgiaa: kettukarkkeja, räsymattoja, ruskearaitainen keittiönhella ja kouluvihko, jonka kannessa on näin lapsuutta retrospektiivisesti aikuisen näkökulmasta katsottuna suorastaan psykedeelisiä palloja, jotka ovat kokonaisia, joista puuttuu neljännes, joista puuttuu puolikuu molemmin puolin, joista puuttuu neljännes, jotka ovat kokonaisia... ja värit ovat räikeän kirkkaat.

1970-luvun miljööstä huolimatta tarina on valitettavan totta edelleenkin, ja ikävän ajankohtaisilta perhesurma-assosiaatioiltakaan ei voi välttyä. Onneksi tarinassa on mukana turvallisuuden illuusion luovat isovanhemmat (Terhi Panula ja Antti Litja) ja heidän talonsa, "jonne voi aina tulla". Isoisän iltasatumonologi on yksi tarinan hersyvimpiä kohtia ja todellakin säilyttää intensiteettiinsä, toisin kuin esimerkiksi Kansallisteatterin Kansanhiihto 2012 -näytelmän loppumonologi puuduttavine tyhjänjaarituksineen.

Ona Kamu ja Anna Paavilainen tulkitsevat eläytyvästi ja uskottavasti lasten puhetta ja luovat upean äänimaiseman näytelmään.

Hieno näytelmä, ei voi muuta sanoa.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Terttu Kivelä: Muotokuvia

20.4. - 9.5.2012, Gustavelund, Tuusula.

Terttu Kivelän Muotokuvia-taidenäyttelyn teosten malleina on ollut sukulaisia, ystäviä sekä sukulaisten ja ystävien lapsia. Työt ovat pastellitöitä vuosilta 2006-2012, suurin osa vuodelta 2011.Osassa tausta on realistinen, osassa aaltoilevaa, risteilevää värikudosta - varmasti on olemassa taidesuuntaus, jonka nimestä johdettu adjektiivi kuvailisi taustan tekniikkaa osuvasti, mutta kuvataideamatööri kun olen, en sellaista sanaa keksi.

Tuntematta teosten malleja voi sanoa, että Kivelä on onnistunut tuomaan kuvattavien persoonaa hienosti esiin; vaikka taulujen tekniikka on sama, ne ovat hyvin erityyppisiä ja -tunnelmaisia. Omia suosikkeja minulla on kolme: Musta huppari (2011), Punainen villatakki (2011) ja Elokuu (2011). Näin jälkikäteen ajateltuna kahdessa ensin mainitussa on jotain samaa: molemmissa kuvattava katsoo taulusta jollain lailla ilkikurisesti. Ensin mainitussa kuvattu on huppariin pukeutunut teinipoika, toisessa villatakkiin pukeutunut nuori nainen. Molemmat ovat rintakuvia. Elokuu on kokovartalokuva, jossa on kuvattuna nuori nainen.

Taulujen nimet ovat pääosin vaatekappaleita ja kuukausia, mutta myös paikkoja (Pellolla, Pihakivellä).

Elina Tiilikka: Myrsky


"Kaikkialla oli hautausmaan hiljaista. Olin varmasti myöhässä."


Gummerus 2011. 249 s.

Maniaa, hypomaniaa, depressiota.  Romaanin nimihenkilö, (ainakin ajoittain) taideopiskelija Myrsky, elää kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Romaani kuvaa ailahtelut ja Myrskyn kyvyttömyyden vastustaa sairauttaan (vai ominaisuuksiaan?) uskottavasti. Kun mania iskee, itsekurilliset päätökset siirtyvät huomiseen, todellisuudessa olemattomiin.

Romaani kuvaa oivaltavasti nuoruuden hillittömyyttä ja sitä, kuinka aina tekee mieli mennä pidemmälle ja etsiä, onko olemassa rajaa, jota ei voi ylittää? Kuinka monia rajoja voi ylittää siten, että se on hauskaa ja hulvatonta, kuinka monia rajoja voi ylittää siten, että jo vähän epäilyttää, oliko tämä sittenkään kannattavaa, ja milloin voi aistia olevansa lähellä sellaisia rajoja, joita ei todellakaan tahdo edes hipoa? Vahinkoja sattuu, niin myös Myrskylle, jota ei voi kontrolloida edes Marek, suomalais-puolalainen skrode pahis.

Tyyliltään romaani on ajoittain rasittava, mutta juonenkäänteitä tulee loppujen lopuksi melko runsaasti, joten paikoillaan junnaavuudesta romaania ei voi syyttää.

Susanna Alakoski: Sikalat

 

"Puti. Kissan nimi oli Puti. Kun me huudettiin sitä parvekkeelta kaiteen yli, sen nimi muuttui Tipuksi."


Schildts 2007.282 s.

Romaani ankeasta lapsuudesta, alkoholismista, siirtolaisuudesta; rankan aiheen humoristinen selviytymistarina. Sekä tyylillisesti että aiheensa puolesta Sikalat tuo mieleen Kreeta Onkelin esikoisromaanin Ilonen talo (1996), joka myös käsittelee lapsuutta alkoholistiperheessä, tosin Suomessa, ei Ruotsissa kuten Sikalat.

Romaanin nimi selittyy, kun päähenkilö Leenan perhe pääsee muuttamaan parempiin oloihin vastarakennettuun lähiöön. Jostain Leena on kuullut, että uusia lähiötaloja kutsutaan sikaloiksi. Ja kovin sikalamaiseksi elo Leena kotona tarinan edetessä ja vanhempien alkoholiongelman pahetessa äityykin.

Vaikka Leenan lapsuus on epävarma ja turvaton ja vanhemmista tuntuu aika ajoin olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, kirjan perusvire on positiivinen ja tyyli humoristinen - ehkä siis jollain lailla aiheesta etäännytetty.

Paitsi alkoholismia ja köyhyyttä kirjassa kuvataan osuvin havainnoin myös suomalaista siirtolaisuutta. Näinä kiivaina maahanmuuttokeskustelun aikoina on raikastavaa saada konkreettinen muistutus suomalaisista itsestään maahanmuuttajina ja Suomesta maana, joka ei ollutkaan kaikille taivas tai lottovoitto - tai edes mahdollisuus.


sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Hercules, Helsinki

Uusi tuttavuus yökerhoskenessä, josta olen aika pihalla tällä hetkellä - tai ainakaan en osaa haarukoida, mikä olisi onnistunut danssailupaikkavalinta. Tämä oli. Lauantai-iltana Herculekseen sisään maksoi 4 e, ja tanssilattia oli täynnä (toisin kuin esimerkiksi hämmentävässä Playground-odysseiassa joitain viikkoja sitten). Musiikki oli menevää jumputusta - siis basso tarpeeksi lujalla omaan makuuni - ja tunnistettaviakin biisejä tuli, vaikkei kohdalle osunutkaan omia erityissuosikkeja. Tunnelma oli homompi kuin entisessä dtm:ssä, uudessa en ole käynyt.

Mann's Street, Helsinki

Olen ollut Mannsilla aiemminkin pari kolme kertaa, enkä edelleenkään erityisesti tuntenut oloani kotoisaksi siellä - ehkäpä baari yksinkertaisesti on makuuni liian homo. Plussana mainittakoon varsin laaja karaokelista, josta huolimatta volyymitaso pöydissä on keskustelukelpoinen. Tanssiakin voi, mutta täysin karaokettajien ehdoilla - slovarit, oopperamusiikki, iskelmäpop ja Rihanna; tyyli vaihtelee randomilla, ja seuraksi on mahdollista saada rakastan maailmaa ja teitä -humalassa oleva lesbotytsi (ärsyttävyyskategoriassa samassa lokerossa öseltävän heteromiehen kanssa). Skumppapullo 21 e, ei tarjoilla jäähdyttimessä.

maanantai 9. huhtikuuta 2012

Markus Nummi: Karkkipäivä

"Kuka sen tekis? Jos ei Kilmoori ite?"


Otava 2010. 383 s.

Moninäkökulmainen ja monipäähenkilöinen romaani, joka käsittelee ihmisten kykyä ja kyvyttömyyttä kohdata itsensä ja toinen. Lukukokemuksena arkinen ja raadollinen.

Yleensä en pidä lapsipäähenkilöistä, koska lapsen näkökulma tuntuu usein teennäiseltä. Lapsi on usein liian aikuismainen, kuin jokin yliälykäs alter ego, tai sitten näkökulma jää liian etäännytetyksi eikä kielellisty mielenkiintoiseksi, eläväksi. Tämän romaanin Tomi-pojan henkilökuva tuntuu uskottavalta: sisäinen puhe on aukkoista ja toisteista eikä avaudu heti alussa, toisaalta toimintaa kuvataan sopivan arkisesti ja selittelemättömästi.

Romaanin naishahmot ovat vajavaisuudessaan vakuuttavia. Sosiaalipäivystäjä Katrin koko romaanin läpi hahmottelema ja harjoittelema luento sosiaalityöstä havainnollistaa monille tuttua valmistelemisen prosessia - mikä olisikaan täydellisin tapa ilmaista asiansa, ottaa yleisönsä, olla vakuuttava ja vaikuttava... Katrin kautta romaaniin on saatu sujuvasti taustoitettua sosiaalityöntekijän arkea ja näkökulmaa, ilman että se tuntuu päälleliimatulta faktojen syventämiseltä, kuten kaunokirjallisuudessa usein käy.

Karmivin henkilöhahmo on tilanhallintasuunnittelija Paula, jonka ylemmyydentuntoisuus ja muiden halveksiminen kuvittaa vääjäämätöntä romahdusta. Paulan sisäinen puhe on järisyttävän kylmäävää - kuinka hän pitää kiinni viimeisistä itseyden rippeistään ja grandioottisesta kulissistaan eikä kykene minkäänlaiseen todelliseen yhteyteen muiden ihmisten kanssa.

Ohuimmaksi henkilöistä jää kirjailija Ari, joka on romaanin keskushenkilö ja edustaa jonkinlaista elämänsä kanssa hukassa olevaa humaania taiteilijaa.

Romaani ei ole erityisen miellyttävä lukukokemus, koska se paljastaa ihmisestä kovin ikäviäkin puolia. Ja juuri siksi se on vaikuttava lukukokemus.

C. J. Samson: Talvi Madridissa

"Bernie oli lojunut mäen juurella tuntikausia puolitajuissaan."


Otava 2010. Suom. Seppo Raudaskoski. Alkuteos Winter in Madrid, 2006. 656 s.

Mukaansatempaava muttei hypnoottisen koukuttava lukuromaani. Kansiteksti lupailee teoksen sopivan Sebastian Faulksista ja Carlos Ruis Zafónista pitäville lukijoille, ja Zafóniin lupaus sikäli sopiikin, kuin kyse on Espanjasta; samankaltaisesta mystiikasta ei kuitenkaan ole kyse, ei myöskään yhtä intensiivisestä rakkaustarinasta. Madrid kaupunkina ei herää yhtä eläväksi kuin Zafónin Barcelona.

Päähenkilö Harry Brett on pikemminkin tarkkailija kuin sankari, ja henkilöhahmona varsin harmaa. Tämä ratkaisu toisaalta antaa enemmän tilaa muille henkilöhahmoille - Bernielle, Barbaralle ja Sandylle - joiden tarina romaani enemmänkin on.